XXIV.
Evan kertomus.
Wittenbergissä, Lokakuulla 1522.
Kuinka oudolta ensin tuntui, kun taas sai vapaasti liikkua mailmassa ja palata vanhaan kotiin Wittenbergiin! Hyvin kummallista, että paikat olivat niin vähäisen muuttuneet, vaan ihmiset niin suuresti. Siinä vähäisessä huoneessa, jossa Elsa ja minä tavallisesti makasimme, oli tuskin mitään uutta, paitsi Theklan kirjat Elsan puu-krucifixin sijasta; ja niinkuin ennen näki siitä vähäisen puutarhan poikki, jonka perunapuut olivat täynnä valkoisia kukkia, Elbeen saakka, jonka tammi- ja pajurannat puhkesivat ensimäiseen vienoon vihannuuteensa, samalla kuin lakean kukkulat sulivat ilmanrannan vaaleaan sineen.
Mutta toisin, kuin luostarissa, näyttivät kaikki muutokset ihmisissä lähteneen pikemmin elämän kuin kuoleman vaikutuksesta.
Elsan omassa kodissa tuolla puolen katua heläjävät suloiset lapsen-äänet niin uudelta, vaikka kuitenkin muistuttavat oman armaan lapsuutemme vanhoista sävelistä ja katseista! Ja Elsassa itsessä näytti muutos vaan semmoiselta, joka vaihtaa kevään hennot värit varjostelevien lehtien vehreään.
Kristofer on kasvanut pojan jyrkkätietoisuuden kannalta miehen voimaan ja suojelevaan hyvyyteen. Setä Cottan sokeus näyttää tekevän hänet varsin arvokkaaksi, että kaikki hellästi ja kunnioituksella pitävät huolta hänestä. Hänen mielikuvaelmansa käyvät kirkkaammaksi pimeydessä ja levollisemmaksi, koska hänen ei tarvitse vastata niitten toimeenpanosta. Hän näyttää minusta niinkuin pyhittävän perhettä, koska hän kasvattaa jokaisen sääliväisyyttä ja hyvyyttä ja sokeutensa kautta mahtavasti muistuttaa meitä Jumalan lahjojen kalleudesta.
Äidin-äitimme sydämessä valo on enemmän päivän koiton kuin laskun kaltainen — niin raikkaalta, leppeältä ja toivokkaalta hänen vanhuutensa näyttää. Kalvavan, jokapäiväisen tuskan jäljet ja huolet ovat lientyneet pois rakkaan täti Cottan kasvoilta; ja vaikka synkkä varjo usein pimittää niitä, kun hän ajattelee Fritziä, olen minä varma, ettei hänen surunsa nyt ole vuorensuuruisen jumalallisen vihan varjo, vaan semmoisen pilven varjo, joka tuottaa siunausta ja tallettaa sitä valoa, jonka rakkauden aurinko viritti ja lupauksen taivaankaari pyhittää.
Kuitenkin Fritzillä on esikoisen sija tädin sydämessä. Vaikka muut eivät ole unhottaneet häntä, on hänen sijansa kuitenkin heidän sydämessään osaksi täytetty — mutta ei tädin. Elsalla on niin paljon tointa. Atlantis ei tuntenut häntä, niinkuin vanhemmat lapset; ja vaikka Thekla oppi rakastamaan häntä sillä lyhyellä ajalla, kuin hän oleskeli Wittenbergissä, on hänen sydämensä täynnä toivoa taikka välisti pelkoa tulevaisuuden suhteen. Näyttää melkein siitä, kuin Fritzin tarvitsisi jossakin määrässä laittaa itselleen uusi sija jokaisen luona, jos hän palajaa. Mutta täti Cottan sydämessä on tyhjä paikka ihan tyhjä, ja pyhä sija on pysynyt kenenkään valloittamatta, niinkuin se olisi kuolinkammio, joka on pidetty tarkasti lukittuna ja kajoomatta siitä päivästä asti, kuin vainaja viimeiseksi oli siinä. Eikä hän kuitenkaan ole kuollut; minä sanon niin tuhansia kertoja itselleni ja tädille, kun hän puhuu siitä. Miksi siis tämä toivottomuuden tunne tulee minuun, kun ajattelen häntä? Näyttää niin mahdottomalta uskoa, että hän vielä palaa luoksemme. Jospa sentään Jumala tahtoisi lähettää edes vähäisen sanan meille! Mutta siitä, kuin saimme tuon kirjeen pappi Ruprecht Hallerilta, emme ole vähintäkään hänestä kuulleet. Kaksi kuukautta sitten meni Kristofer tämän papin kylään Franken'iin ja viipyi muutamia päiviä tiedustellen joka taholla ympäri luostaria, jossa hän on. Mutta hän ei kuullut muuta, kuin että viime syksynä lähellä asuvan maasoturin pikkuinen poika, joka paimensi äitinsä hanhia metsänrinteellä likellä luostaria, välisti kuuli miehen äänen, joka lauloi sen tornin akkunasta, jossa luostarin vankihuone on. Lapsen oli tapa seisoskella lähellä tätä paikkaa ja kuunnella lauluja, jotka, niinkuin hän sanoi, olivat täysinäiset ja syvät — juhlalliset, kuin kirkkovirret, mutta iloisemmat, kuin mitä hän oli koskaan kirkossa kuullut. Hän luuli niitä pääsiäisvirsiksi; mutta oli joku ilta lokakuulla, jonka jälkeen hän ei enää kuullut niitä, vaikka hän usein kuunteli. Melkein vuosi tästä takaperin!
Eikä kuitenkaan mikään saa näitä ylösnousemisen virsiä Fritzin sydämessä vaikenemaan!
Täti Cottaa suurin lohdutus on pyhä sakramentti. Ei mikään, hän sanoo, koroita hänen sydäntänsä, niinkuin se. Muut symbolit taikka kirjoitukset taikka saarnat saattavat hänen eteensä jonkun osan totuudesta; mutta Pyhä Ehtoollinen asettaa Herran itse hänen eteensä. Ei sitä taikka tätä totuutta Hänestä, vaan Hänet itse; ei mitäkään Hänen pyhän elämänsä tekoa yksistään eikä edes Hänen sovittavaa kuolemaansa, vaan juuri Hänen personansa, inhimillisen ja jumalallisen — Hänet itse, elävänä, kuolevana, kuolemaa voittavana, elämää ilmaiseksi antavana. Hän on oppinut, että pyhän sakramentin nauttiminen ei ole, niinkuin hän kerta luuli, mikään hyvä työ, joka aina saatti hänet entistä alakuloisemmaksi, koska hän tunsi, kuinka huonosti ja kylmäkiskoisesti hän oli tehnyt sen; vaan että se on katsominen pois itse tyköämme Häneen, joka täytti lunastuksen hyvän työn meidän tähtemme, niinkuin T:ri Melancthon sanoo:
"Juuri niinkuin ristin katseleminen ei ole mikään hyvä työ, vaan yksinkertaisesti semmoisen merkin tarkkaaminen, joka muistuttaa meitä Kristuksen kuolemasta;"
"Juuri niinkuin auringon katseleminen ei ole mikään hyvä työ, vaan yksinkertaisesti semmoisen merkin tarkkaaminen, joka muistuttaa meitä Kristuksesta ja Hänen evankeliumistansa;"
"Niin Herran Ehtoollisella käynti ei ole mikään hyvä työ, vaan yksinkertaisesti semmoisen merkin käyttäminen, joka johdattaa mieleemme sitä armoa, joka on meille Kristuksessa annettu."
"Mutta eroitus on tämä: ihmisten keksimät symbolit eivät muuta kuin muistuttavat siitä, mitä ne osoittavat, kun sitä vastoin Jumalan antamat merkit eivät ainoastaan muistuta jostakin asiasta, vaan lisäksi vakuuttavat sydäntä Jumalan armollisesta tahdosta."
"Niinkuin ristin näky ei vanhurskauta, niin ei myöskään messu vanhurskauta. Niinkuin ristin näky ei ole mikään uhri, ei meidän omien eikä muitten syntien puolesta, niin ei myöskään messu ole mikään uhri."
"Ei löydy kuin yksi uhri, ei löydy kuin yksi hyvitys — Jesus Kristus.
Paitsi Häntä ei löydy mitään semmoista."
Minä olen koettanut koko ajan saada turvapaikkaa niille yhdeksälle evankeliselle nunnalle, jotka minä jätin Nimptscheniin, mutta tähän saakka turhaan. Minä en kuitenkaan millään lailla epäile. Minä olen nyt neuvonut heitä itse kirjoittamaan T:ri Lutherille.
Lokakuulla 1522.
Uusi Testamentti on vihdoin ilmestynyt Saksan kielellä.
Se tapahtui Syyskuun 21 päivänä; ja kun se päivä sattui olemaan täti Cottan syntymäpäivä, meni Gottfried Reichenbach häntä vastaan, kun hän tuli alas luoksemme aamulla, ja antoi hänelle koko perheen nimessä ne kaksi isoa folio-sidettä, joissa se on painettu.
Sen jälkeen toinen side aina on pöydällä yhteisessä asuinhuoneessa, ja toinen täti Cottan makuuhuoneen akkunalla.
Hän tulee nyt usein alas aamuisin loistavilla kasvoilla ja kertoo meille jonkun värsyn, jonka hän on huomannut. Setä Cotta nimittää sitä hänen timantti-aarteeksensa ja arvelee, että "pikku äitimme on vihdoin löytänyt El Doradon!"
Eräänä aamuna se oli:
"Heittäkäät kaikki huolenne Hänen päällensä, sillä Hän pitää huolta teistä;" ja tässä on kyllin moneksi päivää hänelle.
Tänään se oli:
"Vaiva saattaa kärsivällisyyttä; mutta kärsivällisyys koettelemuksen; koettelemus toivon; mutta toivo ei anna häpeään tulla; että Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämeemme Pyhän Hengen kautta, joka meille on annettu." "Eva", hän sanoi, "tämä näyttää minusta niin yksinkertaiselta. Se näyttää minusta tarkoittavan, että, kun suru tulee, on pää-asia, jonka meidän tulee tehdä, se, että katsomme, ettei kärsivällisyys katoo meiltä; tämä näyttää yhtyvän kaikkiin muihin armolahjoihin ja johdattavan niitä luonnollisesti sydämeen toinen toisensa perästä. Eva, rakas lapsi", hän lisäsi: "tätäkö se tarkoittaa?"
Minä mainitsin, kuinka usein nämät sanat olivat ilahuttaneet minua, ja kuinka onnellista on ajatella, että sillä välin, kuin nämät armolahjat valaisevat sydämen pimeyttä, menevät mustat hetket ohitse, kunnes yhtäkkiä toivo hiipii akkunan luo ja avaa luukut; ja valo, joka on verkalleen koittanut tällä aikaa, virtailee sydämeen. "Jumalan rakkaus, joka on vuodatettu Pyhän Hengen kautta."
"Mutta", vastasi täti Cottat, "me emme voi itse tuottaa itsellemme kokemusta eikä saavuttaa toivon kättä eikä avata akkunaa, että rakkauden valo pääsee sisään; me voimme vaan katsoa ylös Jumalan puoleen, pitää lujasti kiinni kärsivällisyydestä, ja tämä tuopi myötänsä kaikki muut."
"Vaan kuitenkin", minä sanoin, "rauha tulee ennen kärsivällisyyttä, rauha Jumalan kanssa, kun uskomme Häneen, joka uhrattiin meidän synteimme tähden. Nämät armolahjat eivät mitkään johdata meitä ylös Jumalan luo. Me pääsemme Hänen luoksensa ensiksi, ja Hänen läsnä-ollessaan me opimme kaikki muut."
Niin, ne muutokset Wittenbergin mailmassa, jotka ovat tapahtuneet siitä, kuin minä jätin sen, on todella elämä vaikuttanut, ei kuolema, eikä aika, joka on kuoleman varjo. Sillä eikö elämä itse ole aikaan saanut parhaita niistä?
Jumala se on, eikä aika, joka on liennyttänyt äidin-äitimme luonteen;
Jumala se on, eikä aika, joka on tasoittanut surun kyntämät vaot täti
Cottan otsassa.
Elämä se on, eikä kuolema, joka on tehnyt Augustinin-luostarin melkein tyhjäksi ja lähettänyt munkit takaisin heidän paikkoihinsa mailmaan palvelemaan Jumalaa ja julistamaan Hänen evankeliumiansa.
Elämän vesi se on, joka virtaa kodosta kokoon; tri Lutherin Saksankielisen Testamentin jälissä ja kasvattaa rakkauden, ilon ja rauhan hedelmiä.
Ja me tiedämme, että se on elämä eikä kuolema, joka vallitsee siinä yksinäisessä vankihuoneessa, jossa lapsi kuuli ylösnousemisen virsiä, sama elämä, joka nyt viettää voittoansa hänen sydämessään, joka lauloi niitä, olipa hän missä hyvänsä!