XXV.
Theklan kertomus.
Lokakuulla 1522.
Taas tulevat kirjeet säännöllisesti Flanderista; ja enemmiten ovat uutiset iloisia. Ei missään koko mailmassa, niin Bertrand kirjoittaa, vastaan-oteta evankelista totuutta niin innokkaasti, kuin siellä. Suurten, vapaitten kaupunkien asukkaat ovat niin kauan aikaa olleet tottuneina päättämään itseksensä ja vapaasti lausumaan ajatuksiansa. Ne Augustinilais-munkit, jotka opiskelivat Wittenbergissä, ottivat evankeliumin mukaansa Antverpeniin ja saarnasivat sitä julkisesti kirkossansa, joka täyttyi hartaista kuulioista niin, että isot joukot saivat seisoa ulkopuolella ovia. Tosin sanoo Bertrand, että priori ja pari kolme munkkia on pantu vankeuteen, tutkittu Brüsselissä ja saatu vaikenemaan; mutta muut jatkavat pelkäämättä saarnaamistansa, ja vainomus on vaan vaikuttanut, että kaupunkilaisten into on enentynyt.
Kuitenkin se suuri uusi tapaus, johon kaikkien meidän huomiomme nyt on kääntynyt, on T:ri Lutherin Uuden Testamentin ilmestyminen. Chriemhild kirjoittaa, että se on hänen kalliin lahjansa, koska hän itse pelkää puhumasta paljon ja suorastaan lukee vaan, ja talonpojat näyttävät ymmärtävän tätä kirjaa paremmin, kuin mitä hän voi sanoa siitä taikka myöskin, jos he joskus tulevat semmoiseen paikkaan, joka hämmennyttää heitä, huomaavat he tavallisesti, että se käy aivan selväksi, kun vaan lukivat eteenpäin. Ulrich lukee sitä myöskin, kirjoittaa hän, joka ilta kaikkien palveliain kuulten, ja se näyttää kummallisella tavalla liittävän perheen yhteen. He tuntevat, että ovat viimein löytäneet jotakin arvaamattoman raitista, joka ei kuitenkaan ole mikään eri ihmisten tai ihmisluokan "etuoikeus", vaan kaikkien yhteinen omaisuus.
Useissa perheissä Wittenbergissä luetaan joka päivä tätä kirjaa, sillä niistä, jotka kerta pystyvät lukemaan, on harva, joka ei jaksa ostaa yhtä kappalta, koska hinta on vaan puolitoista florinia.
Uusia virsiä alkaa myöskin syntyä meidän joukossamme. Me emme elä enää vanhojen laulujen kaikulla. Muutamia päiviä sitten eräs vieras pohjasta päin lauloi T:ri Lutherin akkunan alla Augustinin-luostarissa yhden virren, joka alkoi:
"Es ist das Heil uns kommen her."
T:ri Luther pyysi, että se laulettaisiin uudestaan. Se oli vastaus Preussistä siihen iloiseen sanomaan, joka on niin laajalle levinnyt hänen sanojensa kautta! Hän sanoi, että hän kiitti Jumalaa täydestä sydämestä.
Meitä ilahuttaa kovasti, kun olemme taas saaneet Evan meidän joukkoomme. Ei hänen sanansa eikä hänen tekonsa tee tätä, vaan hänen olentonsa. Se tuntuu enemmän soitannon vaikutukselta, kuin mikään muu, minkä minä tiedän. Jonkunlainen tyvennys leviää sydämeen, kun vaan on yhdessä hänen kanssaan. Ei kukaan näytä ottavan niin vähän tilaa eikä tekevän niin vähän melua mailmassa, kuin Eva, kun hän on jossakin; vaan kuitenkin, kun hän on mennyt, on niinkuin soitto ja valo olisivat poistuneet. Kaikki hänen olossaan näyttää soveltuvan kauniisti yhteen. Hänen lempeä, levollinen äänensä, hänen säyseät, hiljaiset liikuntonsa, hänen hienot kasvonjuonteensa, hänen pyöreät poskensa, nuot syvät, suloiset silmät, joista ei kukaan ikinä näytä muistavan muuta, kuin että Eva itse katselee niitten kautta toisen sydämeen.
Aivan toisin kuin minä, joka tuskin koskaan pääsen mihinkään huoneesen, ilman että kaadan kumoon jotain taikka häiritsen jotakuta, ja harvoin osaan ruveta mihinkään keskusteluun kenenkään ennakkoluuloja loukkaamatta taikka tunteita pahoittamatta!
Minusta näyttää välisti, kuin Jumala todella olisi johdattanut Evaa "silmällänsä", niinkuin virressä kuuluu; niinkuin Hän olisi kasvattanut häntä siksi, mikä hän on, armon äänensä välittömällä opetuksella eikä asianhaarain raa'alla koulutuksella. Vaan ei hän kuitenkaan koskaan näytä minulle, ettei hän toivo mitään minusta. Hänen valonsa ei ole niinkuin tähden, jota katsellessaan ajattelee, "kuinka rauhallista tuolla ylhäällä lienee", mutta joka vuodattaa niukalta valoa polullemme. Se on niinkuin nöyrä auringonsäde, joka tulee alas meidän luoksemme ja lämmittää ja ilahuttaa meitä.
Hän saattaa minut aina ajattelemaan sitä pyhää miestä, joka otettiin hiljaisesti taivaasen, koska hän oli "vaeltanut Jumalan kanssa." Niin, minä olen varma, että se on hänen salaisuutensa.
Toisinaan vaan minä häjyyttäni soisin, että saisin kerran nähdä hänet oikein temmatuksi tyvenyydestänsä, jotta olisin aivan varma, että se on Jumalan rauha, ei mikään yliluonnollinen eli noidan lahja eikä mikään stoalainen tunnottomuus, jonka hän on oppinut "Theologia Teutsch'ista". Välisti minä hetken ajattelen, eikö Eva liioittele, niinkuin hän olisi jo "taivaasen otettu", niinkuin hän olisi päässyt tuolle puolen maallista iloa ja surua, ainakin mitä häneen itseen tulee. Mitä muihin tulee, ei hän suinkaan ole tuolle puolen päässyt. Hänen ystävyytensä ei todella ole mitään armollisia almuja, joita hän heittää tuolta puolen virtaa, ei mikään säälivä silmänluonti semmoiseen suruun, jonka hän ymmärtää, mutta jota hän ei ikinä voinut tuntea. Enkö minä ole nähnyt, kuinka hänen huulensa värisivät, kun puhuin Bertrandin vaaroista, silloinkin, kuin minun ääneni oli levollinen, ja tuntenut hänen kyyneliänsä kasvoillani, kun hän syleili minua?
Joulukuulla 1522.
Tuohon kysymykseen on viimein vastattu! Minä olen nähnyt serkku Evan temmatuksi tyvenyydestänsä, ja olen vihdoin aivan varma, ettei hän vielä ole "taivaasen otettu." Eilen illalla istuimme kaikki arki-huoneessa. Äidin-äitimme oli nukahtanut takan viereen. Eva ja äiti puuhasivat pöydän ääressä. He auttoivat Atlantista, joka valmisteli morsius-vaatteitansa häihinsä, jotka pidetään tulevan vuoden alussa. Minä kuin isälleni T:ri Melancthonin uutta kirjaa "Loci communes" (jota kaikki oppineet sanovat paljoa sievemmin ja kauniimmin sepitetyksi, kuin T:ri Lutherin teokset, mutta joka minusta on vaan taidolla kokoon pantu kirja eikä ollenkaan, niinkuin kaikki T:ri Lutherin kirjoitukset, mikään ääni sydänten syvyydestä). Minua unitti vähän, niinkuin äidin-äitiäkin, ja koko ilma ympärillämme tuntui raskaalta ja hiljaiselta, kun vähäinen palvelus-tyttömme Lotten pelästyneellä muodolla avasi oven, ja ennenkuin hän ennätti sanoa mitään, seisoi pitkä, vaalea mies edessämme. Ainoastaan Eva ja minä katsoimme ovea kohden. Minä en ehtinyt ajatella, kuka se oli, ennenkuin matala, säikähtynyt ääni huudahti: "Fritz!" ja katsahtaen Evaan, näin, että hän oli mennyt tainnoksiin.
Seuraavana silmänräpäyksenä Fritz oli polvillansa Evan vieressä, puhutellen häntä kaikilla hellillä nimillä, samalla kuin äitini seisoi toisella puolella, pitäen hengetöntä ruumista sylissänsä ja nyyhkyttäen Fritzin nimeä.
Rakas isämme nousi seisaalleen ja teki sekavia kysymyksiä — äidin-äitimme heräsi, hieroi silmiänsä ja hämmentyneenä katsellen joukkoa edessään lausui hiljalleen:
"Onko tämä unta? Vai ovatko Zwickau'in profeetat kuitenkin oikeassa ja tämä ylösnousemus?"
Mutta ei kukaan näyttänyt muistavan, etteivät kyynelet eikä hyväilysanat eikä hätähuudot kelvanneet toinnuttamaan ketään pyörryksistä, ennenkuin suureksi ilokseni hyvä, äidillinen Elsamme ilmestyi ovessa, sanoen: "mitä täällä on? Lottchen tuli ja ilmoitti, että hänen luullaksensa täällä oli varkaita."
Elsa ymmärsi heti kaikki, kasti nenäliinan veteen, hautoi Evan otsaa ja löyhytti hänelle viileätä ilmaa, kunnes hän tuokion perästä heräsi lyhyellä huokauksella. Vähän ajan jälkeen hänen silmänsä aukenivat, ja kun ne kääntyivät Fritziin, palasi täydellinen levollisuus hänen kasvoihinsa. Hän asetti toisen kätensä toisen päälle, johon Fritz oli tarttunut, ja painoi jälleen kiinni silmänsä. Minä näin suuria kyyneliä putoilevan ummistettujen silmäluomien alta. Kun hän sitten katsahti ylös ja näki äitini nojaantuneen ylitsensä, veti hän hänen kätensä puoleensa ja laski sen Fritzin käteen, ja me jätimme heidät kolme yksin.
Kun olimme kaikki läheisessä huoneessa, rupesimme yhtä haavaa itkemään.
Minä nyyhkytin:
"Hän näyttää kovasti nääntyneeltä. Minä luulen, että he ovat melkein tappaneet hänet."
Elsa sanoi:
"Evalla on juuri sama katsanto, kuin se, joka oli hänellä, kun hän parani rutosta, ja Fritz seisoi liikkumatonna hänen vieressään, tyly, toivoton levollisuus kasvoissaan, juuri ennenkuin hän lähti pois munkiksi ruvetakseen. Mitähän nyt tämän jälkeen tullee?"
Ja äidin-äiti sanoi heikolla, katkonaisella äänellä:
"Fritz näyttää juuri samanlaiselta, kuin iso-isänne, kun hän jätti minut hyvästi vankihuoneessa. Minun ajatukseni ovat välisti aivan sekaisin. Näyttää siltä, kuin samat asiat tapahtuisivat uudestaan. Minä tuskin käsitän, onko tämä joku unen-näkö vai aave vaiko ylösnousemus."
Isämme oli ainoa, joka ei yhtynyt itkuumme. Hän sanoi, mitä oli paljon viisaampaa.
"Lapset, suurin ilo, jonka perheemme on nähnyt siitä, kuin Fritz lähti, on kohdannut meitä tänään. Lausukaamme Jumalalle kiitoksia." Ja me seisoimme kaikki hänen ympärillänsä, kun hän otti vähäisen sametti-lakkinsa paljaasta päästänsä ja kiitti Jumalaa, johon me kaikki nyyhkytimme Amentamme. Tuosta me tyynnyimme; se ankara tunteitten kuohu, jossa meidän tuskin oli mahdollinen eroittaa iloa surusta, asettui, ja me aloimme ymmärtää, että se todella oli suuri ilo, joka oli meille annettu.
Silloin kuulimme vähäisen kahinan, ja äitini kutsui meidät takaisin; mutta hän oli tullessamme kahden kesken Fritzin kanssa, jonka nyt täytyi vastaan-ottaa summaton joukko hyväilyjä ja tervehdyksiä.
"Tule, Fritz ja näytä äidin-äidille, että olet elossa etkä koskaan ole ollut kuollut", lausui Elsa. Sitten hän lisäsi ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä: "kuinka paljon sinä olet saanut kärsiä! Jollen olisi muistanut sinua, ennenkuin sait tonsurin, olisin tuskin tuntenut sinua nyt mustalla pitkällä parrallasi ja vaaleilla, laihoilla kasvoillasi."
"Niin", arveli Atlantis sillä hyvin mietityllä tavalla, jolla hän tavallisesti ilmoittaa keksintöjänsä, "epäilemättä se on syy, miksi Eva tunsi Fritzin, ennenkuin Thekla, vaikka molemmat istuivat vastapäätä ovea ja varmaan näkivät hänet yhtaikaa. Eva muisti hänet, ennenkuin hän sai tonsurin."
Me nauroimme kaikki vähän Atlantin keksintöä, jonka vuoksi hän katsahti ylös hämmentyneellä muodolla ja lausui: "luuletteko siis, että Eva ei tuntenut häntä? Minä en tullut sitä ajatelleeksi. Kenties hän siis luuli Fritziä varkaaksi, niinkuin Lottchen!"
Fritz oli hartaassa keskustelussa äitimme kanssa eikä huomannut meitä, mutta Elsa hymyili leppeästi, kun hän taputti Atlantin kättä ja sanoi:
"Konrad Winkelried lienee puhunut hyvin selvästi, siskoseni, ennenkuin ymmärsit häntä."
"Niin hän puhuikin, sisar Elsa", vastasi Atlantis totisesti. "Mutta mitä tämä Evaan koskee?"
Kun menin ylös huoneesemme, Evan ja minun, oli hän polvillansa vuoteen vieressä. Hetken perästä hän nousi ja syleillen minua lausui:
"Jumala on sangen hyvä, Thekla. Minä olen uskonut sitä niin kauan, mutta ei koskaan puoleksikaan niin paljon, kuin tänä iltana."
Minä näin, että hän oli itkenyt, mutta hänen kasvonsa olivat tyvenet, kuin ennenkin, sillä eroituksella vaan, että niissä oli vähän enemmän päivänpaiatetta.
Tuosta, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että hän omassa onnessansa oli unhottanut muut, tarttui hän käteeni ja lausui:
"Kallis Thekla, Jumala johdattaa meitä jokaista kaikkien mustien päivien lävitse aamuun. Me emme saa koskaan enää epäillä Häntä!"
Ja sen enempää puhumatta lähdimme levolle. Kun heräsin aamulla, istui Eva minun vieressäni, lamppu pöydällä ja iso latinainen raamattu avoinna edessään. Minä katselin hänen kasvojansa vähän aikaa. Ne näyttivät niin puhtaalta ja hyvältä ja onnelliselta, niissä asui sama katsanto, joka aina autti minua ymmärtämään näitten sanojen merkitystä: "Jumalan lapsi", "lapsukaiset", joksi T:ri Melancthon sanoo Herramme nimittäneen opetuslapsiansa juuri ennen, kuin hän jätti heidät. Niissä oli niin paljon "lapsen" kirkasta luottamusta, vaan kuitenkin niin paljon sitä rauhaa ja syvyyttä, joka tulee Jumalalta.
Kun olin kotvasen aikaa katsellut häntä, sulki hän raamatun ja alkoi muuttaa yhtä vaatteustani, jonka hän oli luvannut valmistaa jouluksi. Ommellessaan hyräili hän tapansa mukaan hiljalleen muutamia vanhan kirkkosoiton säveliä. Viimein minä sanoin:
"Eva, kuinka monta sinä olit, kun Fritz rupesi munkiksi?"
"Kuudentoista", hän vastasi lempeästi; "hän lähti pois juuri ruton jälkeen."
"Te olette siis olleet eroitettuina koko kaksitoista vuotta", minä sanoin; "Jumala koettaa välisti kauan aikaa kärsivällisyyttämme."
"Se ei tunnu pitkältä nyt", hän arveli; "me luulimme molemmat, että Jumala oli eroittanut meidät, jopa eroittanut ainaiseksi täällä maan päällä."
"Eva parka", minä sanoin; "ja tämä oli se suru, joka puolestansa teki sinut niin hyväksi."
"Minä en tietänyt, että se oli ollut niin suuri suru, Thekla", hän lausui vapisevalla äänellä, "ennenkuin eilen illalla."
"Te olette siis rakastaneet toisianne koko ajan", minä sanoin puoleksi itsekseni.
"Niin minä luulen", hän vastasi matalalla äänellä. "Mutta minä en arvannut milloinkaan, ennenkuin eilen, kuinka paljon."
Vähäisen vaiti-olon perästä hän alkoi uudestaan hymyillen:
"Thekla, hänen mielestään minä en ole muuttunut kaikkien näitten vuosien kuluessa; minä noviisien johdattaja! Mutta voi, kuinka muuttunut hän on! Mikä elämän-pituinen kärsiminen hänen kasvoissaan! Kuinka he sentään ovat kiduttaneet häntä!"
"Jumala antaa sinun hoitaa ja auttaa häntä, ja se on sinun elämäsi työ", minä sanoin. "Oi Eva, se on epäilemättä naisen ihanin osa, kun saa parantaa niitä haavoja, joita ihmiset ovat iskeneet rakkaimpiimme maan päällä. Se on varmaan sanomattoman suuri ilo, kun vastaan-ottaa jälleen Jumalan omasta käsistä semmoisen rakkauden, jonka olitte valmiit uhraamaan Hänelle, niinkuin kalliisti olette osoittaneet."
"Äitimme ajattelee myöskin niin", hän lausui. "Hän arveli eilen illalla, että ne lupaukset, jotka vasta sitovat meitä yhteen, ovat pyhemmät, kuin mitä kukaan pyhimys tai eremiti on ikinä tehnyt."
"Sanoiko äitimme niin?" minä kysyin.
"Kyllä", vastasi Eva. "Ja hän sanoi olevansa varma, että T:ri Luther myöskin pitää sitä mieltä."