XXVI.
Fritzin kertomus.
Joulukuun 31 p. 1522.
Me olemme kihloissa. Juhlallisesti, perheemme ja ystäviemme läsnä-ollessa on Eva luvannut ruveta vaimokseni; ja muutamien viikkojen perästä menemme naimisiin. Meidän kotimme on (ainakin aluksi) oleva Thüringin metsässä siinä pappilassa, joka kuuluu Ulrich von Gersdorfin linnaan. Entinen pappi on liian vanha toimittamaan mitään. Chriemhildin mieliajatus on, että me koettaisimme muuttaa talonpoikien tilaa. Kaikki arvelevat, että lepo ja puhdas metsäilma parantaa terveyteni, joka on vähän huonontunut kaikista niistä, mitä olen kärsinyt näinä viime kuukausina. Se on huonontunut, mutta ei niin suuressa määrässä, kuin he luulevat. Minä kykenen omasta mielestäni jo mihin työhön hyvänsä. Mitä kaikkia minä olen kadottanut näinä vuosina sen kautta, että olen ollut eroitettuna hänestä! Kuinka köyhä ja yksipuolinen minun elämäni on ollut! Kuinka se levollisuus, jonka hänen läsnä-olonsa tuottaa, voimistuttaa minua tekemään mitä työtä tahansa Jumala antanee minulle!
Kummastuttava Jumalan häväistys, kun väittää, että se järjestys, johon
Hän on perustanut ihmis-elämän, on epäjärjestys, että se rakkaus, jota
Jumalan Poika vertaa Hänen ja kirkon keskinäiseen yhdistykseen,
saastuttaa taikka alentaa sydäntä.
Ovatko siis nämät vuodet menneet hukkaan? Olenko minä noista hirveistä Eisenachin ruton ajoista saakka itsepäisenä ja hairaantuneena paennut pois siitä siunauksen osasta, jonka Jumala oli määrännyt minulle? Ovatko kaikki nämät vuodet menneet kadoksiin? Onko kaikki kärsimiseni ollut hedelmätön, tarpeeton tuska? Ja palaanko minä lopulta, kalliin ajan hukattuani ja vähentyneillä voimilla, juuri siihen kohtaan, johon olisin niin kauan aikaa sitten päässyt?
Evan suhteen minä olen varma, ettei niin ole laita; jokaisella askeleella hänen matkallaan on rakastava käsi johdattanut häntä. Eikö luostari hänen kauttansa muuttunut muille kodiksi taikka ijankaikkisen kodin tieksi? Entä itse suhteeni? Niin, minullekin nämät vuodet ovat antaneet enemmän, kuin mitä ovat vieneet. Niitten, joitten tulee auttaa aikansa eksyneitä ja rasitettuja ihmisiä, täytyy ensin astua aikansa taistelon keskelle. Eikö se ole tämä, joka tekee myöskin Martin Lutherin kansakuntamme opettajaksi? Eikö se ole tämä, joka voimistuttaa heikkoja ja syntisiä ihmisiä saarnaamaan evankeliumia taivaan enkelien sijasta?
Pyhät enkelit lauloivat taivaallisesta korkeudestansa suuren riemun iloista sanomaa, mutta paimenet, kalastajat ja publikanit levittivät sen ihmisten koteihin. Se enkeli, joka vapautti apostolit vankihuoneesta, sanoi, ikäänkuin itse-altansa, sydämensä kyllyydestä: menkäät ja puhukaat kansalle tämän elämän sanat. Mutta sen Pietarin vapisevat huulet, joka oli kieltänyt, ja Thomaksen, joka oli epäillyt, ja Johanneksen, joka oli väärin ymmärtänyt, ne väärätkin puhukaat elämää tuottavat sanat ihmisille, kieltäville, epäileville, väärin ymmärtäville ihmisille, kertomaan, mitä he tiesivät, ja kuinka Vapahtaja voi anteeksi antaa.
Se ääni, joka kesken kehnoja vannomuksiaan vaikeni jumalallisen, anteeksi-antavan rakkauden katseesta, se kaikkui mahtavammalta, kuin koskaan yli-enkeli Mikaelin ääni!
Ja kun Farisealaiset, jäykimmät kaikista, olivat voitettavat, otti Jumala Farisealaisten joukosta Farisealaisen, Jumalan pilkkaajan, vainoajan, yhden, jonka sopi sanoa: "minäkin saan kerskata lihasta," "minä vainosin Jumalan seurakuntaa."
Oliko Davidin salainen taistelo turha, kun hän tarpoi leijonan ja karhun, puollustaaksensa muutamia lampaita erämaassa, ja koetti niitä aseita, joilla hän surmasi Goljatin ja pelasti Israelin sotalaumat? Menivätkö Martin Lutherin vuodet Erfurtin luostarissa hukkaan? Taikka eivätkö ne ole olleet hänen elämänsä koulupäivät, se asepaja, jossa hänen aseensa taottiin, se miekkailu-paikka, jossa hänen silmänsä ja kätensä harjaantuivat tappelutannerta varten?
Hän on nähnyt luostarit sisäpuolelta; hän on tuntenut luostari-elämän sisäpuolelta. Hänen sopii sanoa kaikista noista ulkonaisista säännöistä: "minä olen koettanut niitä ja havainnut, ettei ne kykene sydäntä pyhittämään." Tämä se on, joka antaa erinomaisen voiman hänen sanoilleen ja kirjoilleen. Tämä se on, joka Jumalan armon kautta on tehnyt, että hän pystyi kääntämään Paavalin, Farisealaisen ja apostolin, epistolia niinkuin hän on tehnyt. Pyhä Henki oli aikoja ennen kääntänyt totuudet hänen oman kokemuksensa kielelle ja piirtänyt ne hänen sydämeensä; jotta, kun hän käänsi kreikan saksaksi, todisti hän myöskin asioita, joita hän itse oli nähnyt, ja raamattu hänen kynänsä jäljiltä kuuluu, kuin se olisi ollut alkuansa kirjoitettu saksan kielellä Saksan kansalle.
Ei minultakaan minun kohdallani tämä aika ole mennyt hukkaan. Löytyy monta totuutta, joita ei kokonaan opi, ennenkuin kokee niitten erehdysten kovaa orjuutta, jotka vastustavat niitä.
Kukaties mekin autamme toisiamme ja muita paremmin, kun olemme kasvatetut näin erikseen. Tavallisesti minä ennen uneksin, että saisin ilon johdattaa Evaa ulos elämään. Mutta nyt antaa Jumala hänet takaisin minulle, rikastettuna kaikkien noitten vuosien kokemuksella, ei sinä lapsuuden Evana, jona viimein näin hänet, vaan täydelliseksi naiseksi kypsyneenä; ei ainoastaan, että hän kuvastelisi minun ajatuksiani, vaan yhdistäisi elämänsä kyllyyden minun elämääni.