XVIII.
Elsan kertomus.
Koko meidän pikku mailmamme on tätä nykyä semmoisessa kiitollisuuden ja ilon tohussa, että minä luullakseni olen ainoa, joka ei vielä ole aivan pois suunnilta.
Rakas äiti liehuu molempien kadotettujensa ympärillä hiljaisella tyytyväisyyden kuherruksella, niinkuin kyyhkynen pesänsä ympärillä, ja on niin toimissaan nyt, kuin hän naittaisi pois ensimäisen tyttärensä taikka itse olisi morsian eikä oikea ja kunnioitettu äidin-äiti, niinkuin hän todesti on. Chriemhildin ja minun olisi vaikea pysyä kadehtimatta, jollei meillä olisi oma yksityinen lohdutuksemme kotona.
Eva ja Fritz ovat tosiaan paljon älykkäämmät. He eivät luule, niinkuin rakas äitimme, että ovat koko mailman keskus, vaan katsovat itseänsä koko mailman palvelioiksi, joka on enemmän kristityn tapaista, vaikka silläkin on rajansa. Minun täytyy pitää sitä suurena siunauksena, että heillä on Chriemhild ja Ulrich, ja erittäin Gottfried ja minä, jotka hoidamme heidän maallisia asioitansa.
Esimerkiksi liina-vaatteet. Evalla tietysti ei ole vähintäkään ja mitä hänen morsius-hankkinaansa tulee, luulen minä, että hän olisi tyytyväinen menemään vihille nunnan vaatteissa taikka siinä talonpoikaispuvussa, jossa hän pakeni Nimptschenistä. Minulla on kuitenkin varoja, jotta, kosk'ei ole luultavaa, että pikku Greeta juuri vielä tarvitsee niitä, epäilemättä sopivat tähän. Greeta käy vasta yhdeksättä, mutta minä ajattelen aina, että on hyvä olla hiukan ennakolla; ja palvelustytöilläni oli jo arkuttain liinavaatteita valmiina hänelle, joka nykyisissä oloissa näyttää erityiseltä Jumalan edeskatsomukselta.
Gottfried tahtoo välttämättömästi valita Evan hääpuvun. Ja äitini luulee, että hänen oma, peritty, juveleilla ja helmillä koristettu liina-päähineensä (jonka me kerta köyhyydessämme olimme vähällä myydä eräälle kauppiaalle Eisenachissa) on erittäin säilynyt Evaa varten.
Se on hyvä, että Atlantis, jonka häät pidetään samana päivänä, on niin nöyrä ja vähän vaativa, ja että hänen morsius-hankkinansa jo on melkein täydessä kunnossa.
Chriemhild ja Ulrich ovat taivuttaneet vanhan ritarin rakentamaan uutta pappilaa; ja Chriemhild kirjoittaa, kuinka hupaista on nähdä, kun se kohoo kylän rakennusten välistä, ja ajatella, mikä siunauksen lähde tämä huone on oleva kaikille.
Äidin-äitimme tahtoo väkisin rakkailla, heikoilla käsillänsä ottaa osaa Evan häävaatteitten varustamiseen. Hän on hakenut kaikki entisen komeutensa vähäiset jäännökset ja tuonut esiin monen kummallisen, vanhan koristeen muinaisten Schönbergein aarteistosta.
Kristofer toimittaa salaisesti heille kirjastoa, joka sisältää kaikki T:ri Lutherin ja T:ri Melancthonin kirjat kauniissa siteissä ja tiesi kuinka monta muuta oppinutta teosta lisäksi.
Ja synkkämielisyys on kokonaan kadonnut Fritzin kasvoista taikka on vaan jälillä, niinkuin virran syvyys, joka tekee lainetten välkkeen sitä kirkkaammaksi.
Paino näyttää poistuneen Evan ja hänen sydämeltänsä. Molemmat näyttävät ensi kerran semmoisilta, joksi olivat aiotut.
Juuri nyt täyttää kuitenkin toinen tapaus melkein yhtä paljon äidin-äitimme sydämen.
Muutamia päiviä sitten toi Kristofer kotiin kaksi muukalaista, joita hän esitteli meille. Kun äidin-äiti näki heidät, putosi kudin hänen käsistään. Hän nousi mennäksensä heitä vastaan ja lausui muutamia sanoja semmoisella kielellä, jota emme kukaan ymmärtäneet.
Vieraitten kasvot kirkastuivat, kun hän puhui, ja he vastasivat samalla kielellä.
Hetken keskusteltuansa kääntyi äidin-äitimme meihin ja sanoi:
"He ovat Bömiläisiä — he ovat Hussitejä. He tuntevat minun puolisoni nimen. Se totuus, jonka tähden hän kuoli, elää vielä minun maassani."
Vanhojen muistojen tulva oli liian väkevä hänelle. Hänen huulensa vapisivat, kyynelet vuotivat pitkäänsä hänen poskiltansa eikä hän kyennyt puhumaan sen enempää.
Vieraat suostuivat jäämään isäni katon alle yöksi ja kertoivat meille, minkä asian vuoksi olivat tulleet Wittenbergiin.
Polvesta polveen, siitä kuin Johan Huss martyrina kuoli, oli, he sanoivat, se totuus, jonka hän opetti, säilynyt Bömissä, aina hengen kaupalla ja usein hengen menolla. Toisinaan oli se kummastuttanut heitä paljon, ettei missään muualla mailmassa, paitsi siellä, kuulunut mitään semmoisista, jotka uskoivat samaa totuutta. Oliko mahdollista, että Jumalan totuus oli karkoitettu heidän vuorilinnoihinsa? Niinkuin Elias muinoin teki heidän mieli huutaa erämaassaan: "minä, minä vaan, olen jäänyt jälelle."
"Mutta heidän ei suinkaan ollut oikeus ajatella niin", sanoi äitini, joka ei koskaan sallinut, että vanhaa oppia liian paljon moitittiin. "Jumalalla on aina ollut omansa, jotka ovat rakastaneet Häntä mustimpina aikoina. Kuinka monesta luostarin kammiosta ovat hurskaat sydämet katsoneet ylös Hänen puoleensa! Siihen vaaditaan paljon Pyhän Hengen opetusta ja monta taisteloa, ennenkuin Lutherin kaltainen syntyy; mutta minun luulteni ei kristityksi päästäkseen tarvitse, kuin koskea Kristuksen vaatetten lievettä."
"Niin", sanoi Gottfried, avaten rakkaita Galatalais-epistolan selityksiä: "mitä T:ri Luther sanoo, on aivan totta: 'oli muutamia entisinä aikoina, joita Jumala kutsui evankeliumin sanan ja kasteen kautta. Nämät vaelsivat yksinkertaisuudessa ja sydämen nöyryydessä, luullen, että munkit ja hengelliset veljet ja ainoastaan semmoiset, joita piispat olivat voidelleet, olivat jumalisia ja pyhiä, vaan he itse Jumalasta eroitettuja ja maallisia eikä mahdollisia joutumaan heidän verroillensa. Jonka vuoksi he myöskin, kun tunsivat, ettei heissä itsessä ollut mitään hyviä tekoja, joita olisi sopinut asettaa Jumalan vihaa ja tuomiota vastaan, pakenivat Kristuksen kuolemaan ja kärsimiseen, ja pelastettiin tässä yksinkertaisuudessaan.'"
"Epäilemättä oli niin", vastasivat bömiläiset lähettiläät. "Mutta tämä kaikki oli kätketty ihmisten silmiltä. Kaksi kertaa toimittivat isämme salaisia lähettiläitä ympäri koko kristikuntaa, että näkisivät, löytäisivätkö ketään, joka ymmärtäisi, joka etsi Jumalaa, mutta kaikkialla he tapasivat huolimattomuutta, epä-uskoa, pimeyttä, vaan ei vastausta."
"Voi", lausui äitini, "tämä on semmoinen tutkinto, jota vaan Jumalan silmä voi toimittaa. Kuitenkin olivat ajat epäilemättä mustat."
"He palasivat mitään vastausta saamatta", jatkoivat muukalaiset, "ja taas isämme tekivät raskasta työtä ja kärsivät yksinään. Mutta nyt ovat elämän äänet saavuttaneet meidät vuoristoissamme kaikista mailman ääristä; ja me olemme tulleet Wittenbergiin kuuntelemaan sitä ääntä, joka ensin herätti ne, ja pyytämään veljeyttä täällä olevain evankelisten kristittyjen kanssa. T:ri Luther on toivottanut meitä tervetulleeksi, ja me palaamme vuorillemme kertomaan kansallemme, että aamu on viimein koittanut mailmalle."
Ilta kului hupaisessa keskustelussa. Ennenkuin me erosimme, toi Kristofer luuttunsa, ja me veisasimme kaikki yhdessä Johan Hussin virren, jonka T:ri Luther on julkaissut omien virsiensä joukossa:
"Jesus Christus nostra salus."
Jesus Kristus vapauden
Meille toi ja elon uuden,
Piinan kautta katkeran
Kahleet mursi kuoleman.
Jotta liittyis muisto tähän,
Ruumistaan ja vertänsä hän
Antaa meidän nauttia
Leivän, viinan muodossa.
Katsokoon se, ken käy pöytään,
Että ansainneeks hän löytään:
Kenpä tässä kavaltaa,
Elon sijaan kuolon saa.
Armon-atriasta siitä
Isää Jumalata kiitä,
Joka syntis tähden vaan
Poikans' antoi kuolemaan.
Vakavast' usko: sairahille
Ravinto se ompi, niille,
Joita synnit huolettaa,
Tuskat, vaivat rasittaa.
Tätä armon ajoitusta
Moni työllään tahtoo ostaa.
Jos sun hyvä on jää pois,
Turmeltua sielus vois.
Tulkoot tänne, Herra sanoo,
Jotka armahtamist' anoo,
Vahv' ei kaipaa lääkintää,
Pilkaks hällen apu jää.
Jos saat avun itsestäsi,
Miks siis kuolin edestäsi?
Jättäköön se pöydän tään,
Ken voi auttaa itseään.
Tään ken sydämellä suulla
Tunnustaapi kaikkein kuulla,
Hän se mahdollinen on,
Sielulleen saa ravinnon.
Hedelmätkin tästä saapi:
Lähimmäistään rakastaapi,
Sen suo lähimmäisellen,
Minkä luoja hänellen.
Sen perästä veisasimme Lutherin oman ihanan saksalaisen virren:
"Nun freut euch, liebe Christeng'mein."
Nyt Kristikunta iloitkaan,
Ja riemuin rientäkäämme
Kaikk' yhdessä nyt laulamaan
Ylistäin ystäväämme,
Jaloja ihme-töitähän,
Joit' eestämme on tehnyt hän;
Ne kalliisti hän osti.
Ma vallass' olin perkelen,
Ja päälläin kuolon taakka;
Yöt, päivät tuskiss syntien,
Mun syntymästäin saakka,
Ja yhä vaivuin syvempään,
Ei hyvää minuss' yhtäkään,
Mun riivannut on synti.
Ei työni mistään kotoisin,
ei hyvää toimissani;
Jumalan tahdon hylkäsin,
Ihaillen vapauttani;
Mun tuskan' epäilyyn mun vei,
Osaksein kuolema vaan jäi
Ja helvetinkin piinat.
Mut luoja sääli armias
Mun kohtalooni nurjaa;
Hän olla tahtoi laupias,
Mua auttaa tahtoi kurjaa;
Minulle jakoi armojaan,
Sit' ei hän tehnyt suotta vaan;
Parastaan tahtoi antaa.
Pojalleen lausui rakkaallen;
"Nyt aik' on armahduksen;
Vereni kallis, kurjallen
Vie sanat lohdutuksen;
Hänt' auta synnin tuskista,
Ja murra karvas kuolema,
Hänt' elämään vie kanssas!"
Ja kuuliaisna isälleen
Maan päälle poika tuli
Kohdusta puhtaan neitsyeen
Ja vertaiseni oli.
Ja salaa teki tointahan,
Puvussa halvan kulkijan
Hän perkeleen nyt voitti.
Hän sanoi mulle "minuun vaan
Sa luota turvallisna;
Ma omas olen kokonaan
Ja pysyn uskollisna;
Min' olen sun, sin' olet mun,
Mun tieni ovat myöskin sun,
Meit' eroita ei kenkään."
"Vereni minä vuodatin
Ja elämäni annoin;
Sun eesstäs' kaikki kärsinkin
Ja kaikki vaivat kannoin.
Ja syyttömänä kuolemaan
Ma lähdin synteis' tähden vaan,
Jott' autuuden sä saisit."
"Taivaasen isän luokse taas
Ma lähden elon tieltä;
Siell' olen sinun valtiaas',
Lähetän hengen sieltä,
Mi murheissa sua lohduttaa,
Mua tuntemahan opettaa
Ja totuudessa ohjaa."
"Kuin minä teen ja opetan,
Tee, opeta sä täällä,
Niin että valta Jumalan
Tääll' enentyis maan päällä;
Ja vältä mieltä ihmisten,
Se pilaa kalliin aartehen;
Se viimeinen on neuvo!"
Jälestäpäin lauloivat Eva ja Fritz, äitimme erityisestä pyynnöstä vanhan-aikaisen latinaisen ylösnousemus-virren.
[Mundi renovatio
Nova parit gaudia etc.]
Uus' on luonto uudestaan,
Uus on taasen ilo maan,
Luoja noussut haudastaan,
Siitä kaikki riemastuu:
Kilvan luodut ylistäin
Katselevat, kuinka näin
Luojan voitto kirkastuu.
Taivas loistaa kirkkaammin,
Tyyntyy meren laineetkin,
Ilma henkää vienommin,
Kedot, laaksot kukoistaa,
Kuivat ruohot verestyy,
Kuolleet kaikki virkistyy,
Kun vaan kevät puhaltaa.
Elon tie nyt auki on,
Paratiisin ilohon,
Jonka kadottanut on,
Ihminen käy taasen nyt;
Tulimiekka enkelin
Hänt' ei estä kauemmin,
Niin on Luoja säätänyt.
[Adam St. Victor'ilta kahdennellatoista vuosisadalla.]
Seuraavana aamuna jättivät vieraat meidät; mutta koko päivän istui äidin-äitimme ääneti ja levollisena, kädet ristissä ja työtä tekemättä, joka ei muutoin ollut hänen tapaista. Kun illalla jälleen olimme koossa — niinkuin nyt tapahtuu joka päivä vanhassa kodissa — sanoi hän tyveneesti: "lapset, veisatkaat minulle 'Nunc dimittis' (Simeonin kiitosvirsi). Jumala on täyttänyt kaikki sydämeni toiveet; ja jos se olisi Hänen tahtonsa, lähtisin minä nyt mielelläni rauhassa kuolleitten luo. Sillä minä tiedän, että he elävät Hänessä."
Sitten rupesimme haastelemaan menneistä ajoista. Se oli Evan ja Fritzin, Atlantin ja Konradin hääpäivän aatto. Ja me, yksi perhe yhdessä uskossa, jouduimme itse-altamme puhumaan niistä eri teistä, joita myöten Jumala oli johdattanut meidät samaan päämäärään.
Minun edessäni kangastivat entiset ajat, jolloin pyhyyden perikuva kohosi minun elämäni ylitse kauheana ja kivisenä, niinkuin Wartburgin linna (jossa haltiapyhimykseni oli elänyt) Eisenachin katujen ylitse; ja myöskin Kristus Herra minusta näytti, niinkuin Luther sanoo, "lainsäätäjältä, joka antaa kovempia ja raskaampia käskyjä, kuin Moses itse" leppymättömältä, luoksensa laskemattomalta tuomarilta, jonka valta-istuin on kaukana ylhäällä taivaan kylmillä aloilla; ja taivas näytti korkeamuuriselta luostarilta, joka oli täynnä yhtä ankaria nunnia, kuin täti Agnes. Sitten muutos, joka tuli koko minun sydämeeni, kun opin T:ri Lutherin kautta, että Jumala on rakkaus — on Isämme; että Kristus on Vapahtaja, joka antoi itsensä meidän synteimme tähden ja rakasti meitä enemmän, kuin henkeänsä; että taivas on Isämme huone; ettei pyhyys ole muuta, kuin rakastaa Jumalaa, joka on niin hyvä ja joka on niin rakastanut meitä, ja rakastaa toinen toistamme; että ainoa velvollisuutemme on kiittää Jumalaa ja tehdä hyvää; — kun tuo sana "meidän", niinkuin T:ri Luther sanoo, oli kirjoitettu syvästi minun sydämeeni — että Hän kuoli meidän syntiemme tähden — minun syntieni — että kaikkien tähden, meidän, minun, Hän antoi itsensä.
Ja nyt Fritz jutteli meille, kuinka hän oli vaivannut ja kiusannut itseänsä sovittaaksensa Jumalaa, kunnes hän huomasi T:ri Lutherin opin kautta, että syntimme ovat poistetut Jumalan Karitsan kautta, joka ei ollut ihmisen lahjan uhri, vaan Jumalan; "että tuossa yhdessä personassa, Jesuksessa Kristuksessa, meillä oli syntien anteeksisaaminen ja ijankaikkinen elämä;" että Jumala on meille, niinkuin isä tuhlaajapojalle — pyytäen meitä tulemaan sopimaan Hänen kanssaan. Ja hän kertoi meille, kuinka hän oli kaivannut pappia, joka erehtymättä tuntisi koko hänen sydämensä, rauhoittaisi häntä hänen omien tunnustuksiensa petollisuuden ja vaillinaisuuden suhteen ja vakuuttaisi hänelle, että, vaikka hän tiesi tyyni kaikki hänen syntinsä ja kaikki niitten vaikeuttavat kohdat, hän kuitenkin julisti hänet vapaaksi niistä. Ja viimein hän löysi tuon papin, joka tunki hänen sydämensä pohjaan, seurasi jokaista tekoa sen syyhyn, jokaista syytä sen lähteesen, vaan kuitenkin julisti hänet vapaaksi, täydellisesti ja kohta vapaaksi — joka ei määrännyt mitään katumusharjoitusta eikä palkinnoksi vaatinut muuta, kuin kiitollisuutta. "Ja tämä Pappi", hän lisäsi, "on minun kanssani aina; minä tunnustan syntini Hänelle joka ilta taikka useammin, jos minun on tarvis; ja yhtä usein, kuin minä tunnustan, Hän julistaa vapaaksi ja käskee minun olla hyvällä mielellä — mennä rauhassa eikä tehdä syntiä enää. Mutta Hän ei ole vaan päällä. Hän asuu kaikkien pyhimmässä, joka ei koskaan enää ole tyhjänä, niinkuin vanhan temppelin yksinäinen pyhyys joka päivä vuodessa, paitsi yksi. Hän elää aina ja välittää meidän puolestamme!"
Sitten me puhuimme yhdessä niistä molemmista suurista totuuksista, joita T:ri Luther oli tuonut ilmi meille Pyhästä Raamatusta, että on yksi sovinto-uhri, Jumalan puhdas Karitsa, joka kohta antoi itsensä meidän syntiemme tähden; ja että on vaan yksi papillinen Välittäjä, Ihmisen Poika ja Jumalan Poika; että tämän vuoksi kristityt ovat pyhä pappiskunta, joka saa toimittaa hengellisiä uhreja; ja että heikoimmallakin on uhrinsa, jonka Jumala Jesuksen Kristuksen kautta mielellään vastaan-ottaa, koska Hän ensin on Rakastetussaan vastaan-ottanut syntisen itse.
Äitimme kertoi meille lyhyesti niistä kammottavista ajatuksista, jotka hänellä oli Jumalasta, kun hän ajatteli Häntä pikemmin salaman kuin valon kaltaiseksi; siitä kirouksesta, jonka hän pelkäsi laskeneen, ikäänkuin ukkosen pilven, hänen elämänsä yli, siksi kuin T:ri Luther osoitti hänelle, että Hän oli kantanut kirouksemme, Hän, joka oli tehty kiroukseksi meidän tähtemme, ja että se oli ijäksi poistettu kaikilta, jotka turvasivat Häneen. "Ja sitten", hän lausui, "Herran Ehtoollinen opetti minulle loput. Hän kantoi meidän puolestamme ristin; Hän valmistaa meille atrian. Me saamme todella kantaa ristiä, mutta ei koskaan enää kirousta; ristiä ihmisten, kiusausta perkeleen puolelta, mutta Jumalan puolelta ei muuta kuin siunausta."
Mutta Eva sanoi, ettei hän voinut muistaa sitä aikaa, jolloin hän ei olisi ajatellut Jumalaa äärettömän hyväksi ja helläksi. Monta muuta asiaa löytyi uskonnossamme, jotka hämmennyttivät häntä; mutta tämä oli aina näyttänyt selvältä, että Jumala niin rakasti mailmaa, että Hän antoi Poikansa. Ja Hän oli aina toivonut, että kaikki muut asiat kerran tulisivat selväksi tämän rakkauden valossa. Se ilo, jonka T:ri Lutherin kirjoitukset olivat tuottaneet hänelle, oli, hänen arvellaksensa, niinkuin hän olisi nähnyt pilkut pestyksi pois kauniista taulusta, jonka ihanuuden hän oli tietänyt, mutta ei täydellisesti nähnyt — taikka niinkuin väärä luulo kalliin ystävän suhteen olisi haihtunut. Hän oli aina kummastellut noita kovia katumusharjoituksia semmoisen lepyttämiseksi, joka rakasti niin paljon, ja noita monia välittäjiä, jotka laskivat Hänen luoksensa; ja se oli sanomattoman suuri ilo, kun hän huomasi, että nämät kaikki olivat erhetystä ja että pääsö Jumalan luo oli todella avoinna — että rakkaus ja synti — elämä ja kuolema olivat yhtyneet ristinpuussa, ja että synti oli pyhjetty pois ja elämä nielaissut kuoleman.
Tämmöisiä keskustellen me vietimme hääpäivän aaton.
Ja nyt hääpäivä on kadonnut, niinkuin kirkas näky; pikku lempeä Atlantimme on lähtenyt puolisonsa kanssa heidän kaukaiseen kotiinsa, morsiuskruunut ovat pannut syrjälle, ja Eva ja Fritz ovat yksinkertaisessa puvussaan, mutta lakastumattoman ilon kruunu sydämessä menneet halpaan virkaansa metsään laittamaan vielä yhtä hurskasta papin kotoa niitten lisäksi, jotka paraikaa nousevat meidän maan kylissä.
Mutta kestää varmaan kauan, ennenkuin Greetan liinavaatteet saadaan täyteen lukuun jälleen. Me olemme juuri saaneet kuulla, että Evan ystävät, nuot yhdeksän Nimptschenin nunnaa, ovat viimein paenneet luostarista! He kirjoittivat T:ri Lutherille, joka kaikin tavoin koetti saada heille jotakin turvapaikkaa. Ja nyt on mestari Leonard Koppe Torgau'ista onnellisesti tuonut heidät Wittenbergiin kätkettyinä hänen olutvaunuihinsa. Kerrottiin, että yksi nunna oli hädissään jättänyt toisen tohvelinsa jälkeensä. He vastaan-otetaan kaikki eri perheisin, ja Gottfried ja minä saamme luoksemme Katarina von Boran, joka sanotaan olevan kaikkein luja-tahtoisin ja rohkein, ja jonka kammiosta he lähtivät pakoon.
Minä olen hyvin uutterasti varustanut vierashuonettamme häntä varten, sirottauut laventelia liinavaatteisin ja koettanut tehdä kaikki kodikkaaksi tälle nuorelle tytölle, joka Kristuksen tähden on karkoitettu vanhasta kodistaan.
Luullakseni jokaisella kodilla on siunaus semmoisesta vieraasta.
Kesäkuulla 1523.
Vieraamme, jalosukuinen neiti Katarina von Bora, on saapunut meille. Hän näyttää olevan totinen ja harvapuheinen, vaikka Eva kehui häntä hupaiseksi ja mieleltään yhtä iloiseksi kuin lujaksi. Minä pelkään häntä vähän. Hänellä on jonkunlainen ylhäinen käytös, joka tekee, että minä kunnioitan häntä enemmän, kuin rakastan. Hänen silmänsä ovat mustat ja leimuavat, ja hänen otsansa on korkea ja tyven.
Tämä ei ole mitään kummallista minussa, minä olen aina ujostellut arvokkaalta näyttäviä ihmisiä; mutta minusta on niinkuin myöskin T:ri Luther olisi hiukan hämillään tämän nuoren tytön seurassa. Hän katsoo häntä vähän ylpeäksi ja umpimieliseksi. Minä en tiedä, onko se ylpeyttä vai jonkunlaista neitsyn arvon tietoa.
Minä varon, että minussa on liian paljon yksinkertaista porvarillista
Cottan luontoa, etten oikein hyvin menesty hänen kanssaan.
Äidin-äitimme olisi epäilemättä ymmärtänyt häntä paremmin, kuin sekä lempeä äitimme että minä, mutta hänen kallis, heikko ruumiinsa näyttää vähitellen riutuneen siitä ajasta, kuin bömiläisen kirkon lähettiläät kävivät täällä. Häitten perästä hän ei ole kertaakaan noussut vuoteeltansa. Hän näyttää elävän enemmän, kuin koskaan, entisyydessä ja nimittää ihmisiä niillä nimillä, joilla hän tunsi heidät nuoruudessaan, puhuen iso-isästämme "Fransista" ja sanoen äitiämme "Greetaksi" eikä "äitiseksi." Hän näyttää elävän menneissä ajoissa ja kirkkaassa tulevaisuudessa, jonka vaan ohut verho peittää hänen näkyvistään. Taivasta kohden on se sydän, jonka maallinen näky himmentyy, yhtä avoinna, kuin koskaan. Minä istun hänen vieressään ja luen raamattua ja T:ri Lutherin kirjoja, ja pikku Greeta lausuu hänelle uusia saksalaisia virsiä, joita T:ri Luther on sepittänyt taikka Johan Hussin virsistä kääntänyt. Tänään hän tahtoi, että minä moneen kertaan luin tämän paikan: "kristin usko ei ole, niinkuin muutamat väittävät, tyhjä kuori sydämessä, siksi kuin rakkaus sitä elähyttää; vaan, jos se on todellinen usko, on se semmoisen sydämen varma luottamus ja uskallus, joka käsittää Kristuksen, jotta Kristus on uskon esine; niin, oikeammin puhuen, uskossa on Kristus itse läsnä. Usko vanhurskauttaa sentähden, että se käsittää ja omistaa tämän aarteen, läsnä-olevan Kristuksen. Jonka vuoksi Kristus, uskon kautta käsitettynä ja sydämessä asuen, on kristityn todellinen vanhurskaus."
Kummalliselta tuntuu, kun istuu vanhassa kodissa, jossa kaikki nyt on niin hiljaista, kallis, sokea isä alikerrassa ja vaan Thekla kotona kaikista sisarista, sillä välin kuin valo äidin-äitimme urhoollisessa, lujassa sydämessä vähitellen sammuu; taikka kun kuulee Greetan heleän, iloisen lapsen-äänen veisaavan kunniakkaan uuden ajan virsiä tälle uupuvalle sydämelle vanhoilta ajoilta.
Kun viime yönä valvoin tämän sairasvuoteen luona, muistin minä paljon T:ri Lutheria hänen yksinäisyydessään Augustinin-luostarissa, kuinka hän kärsivällisesti pysyy siinä asunnossa, jonka hänen oppinsa on saattanut tyhjäksi, lähettäen ulos sieltä työntekiöitä ja opettajia ympäri koko mailmaa; ja kun mietin, mitä hän on ollut meille, Fritzille ja Evalle heidän halvassa, hurskaassa kodissaan, äidillemme, äidin-äidillemme, Bömin kansalle, pikku Greetalle, joka veisaa hänen virsiänsä minulle, noille yhdeksälle vapautetulle nunnalle, täti Agnesille luostarissa ja Kristoferille vireässä kirjapainossaan, nuorille ja vanhoille, hengellisille ja maallikoille, tekisi minun mieleni tietää, mitä tämä uusi aika on tuottava tälle miehuulliselle, hellälle, lämpimälle sydämelle, joka on orjuudesta vapauttanut niin monta sydäntä ja saattanut niin monta köyhää elämää rikkaaksi, sillä välin kuin hänen oma elämänsä vielä on jäänyt niin yksinäiseksi.