XXIX.
Evan kertomus.
Thüringin metsässä, Heinäkuulla 1523.
Se on varmaa, että Fritz ja minä menestymme paljon paremmin, kun saamme asua täällä pappilassa, kuin linnassa; alhaalla, keskellä ihmisten kotoja ja jylhän metsämaan ihania seutuja, eikä tAäällä, erinänsä muista, vahvistetulla kukkulalla. Tällä minä tietysti en tarkoita, ettei sydän voi olla yhtä nöyrä linnassa, kuin mökissä; mutta minusta näyttää elämä runsaammalta ja hedelmällisemmältä ihmisten parissa, kuin jos on koroitettu heidän ylitsensä. Asumuksen luonto kuvailee elämän laatua. Ja mikä kohtalo lienee niin siunattu, kuin meidän?
Me olemme yhteydessä kaikkien kansaluokkien kanssa, että saamme palvella Mestariamme, joka tuli kaikkia auttamaan. Kasvatuksensa puolesta vetää pappi vertoja aatelismiehille taikka oikeammin niille suurten kaupunkien ylhäisimmille perheille, joilla on paljon suurempi sivistys, kuin maan-omistajilla; mutta ulkonaisten asianhaarain puolesta on hän lähempänä talonpoikia ja tuntee omasta kokemuksestaan vähävaraisuuden jokapäiväiset kiusaukset. Meidän sopii vuoroin tehdä toisillemme hyviä töitä. Täti Trübchen on hyvin mielissään, kun hän saa tuoda meille korillisen tuoreita munia lahjaksi siitä, että Fritz on käynyt hänen sairastavan poikansa luona; ja tuntuu paljon suloisemmalta viedä ruokaa vanhan sysimiehen perheelle metsään, jos omat atriamme sen vuoksi päivän parin ovat vähän yksinkertaisemmat. Semmoiset lahjat, jotka lähtevät keksivästä rakkaudesta ja vaativat vähäisen itsekieltämystä, vaikuttavat luullakseni terveellisemmin, kuin täysien varojen kukkurat. Ja minä olen varma, että tuntuu paljon armaammalta antaa niitä. Meidän halpa kotomme näyttää tavallansa olevan kylän isänhuone; ja juuri semmoisia kotoja, semmoisia pyhitettyjä rakkauden ja papillisen opetuksen sijoja toimittaa Jumala Lutherimme kautta takaisin toiselle kylälle toisen perästä meidän maassamme.
Mutta minun tulee, niinkuin Fritz sanoo, varoa, ett'en rakenna pappilamme harjaa korkeammaksi, kuin minkään linnan, ja tee siitä tikapuita hänelle, jota minä todella välisti olen huomannutkin tekeväni. Hänen lahjansa näyttävät minusta niin suurilta, ja hänen luonteensa on niin jalo, että helposti ymmärtää, jotta minä ajattelen hänen kutsumustansa korkeimmaksi mailmassa. Se on korkein, siitä minä kuitenkin olen sydämessäni vakuutettu; korkein, niin kauan, kuin se on matalin.
Kansa alkaa nyt kokonaan tutustua meihin. Ei löydy mitään isoja portteja, ei mitään vallihautoja, ei mitään raskaita vipu-siltoja meidän ja talonpoikien välissä. Ovemme seisovat avoinna; ja pelkäävät kädet, jotka eivät koskaan olisi koputtaneet mitään linnan tai luostarin porttia sisään-päästäksensä, uskaltavat hiljaa nostaa ovemme säppiä. Äidit astuvat kyökkiin kipeitten lastensa kanssa ja pyytävät yrttejä, valanteita tai juomia, joita minä opin keittämään luostarissa. Ja silloin minun sopii käskeä heitä istumaan, ja usein me huomaamatta rupeamme puhumaan Hänestä, joka paransi sairaita sanallaan ja otti pikku lapset äitien sylistä omaan syliinsä heitä siunatakseen. Välisti saan myöskin kuulla semmoisia vääryyden ja surun juttuja, joita ei mikään maallinen voide paranna, ja minä neuvon silloin Hänen luoksensa, joka yksin parantaa sentähden, että Hän yksin voi anteeksi antaa.
Fritz'kin sanoo, että hän saarnaa helpommin, kun hän tuntee laumansa sydämen huolet ja taakat, ja kansa näyttää käsittävän paremmin, kun jälleen saarnastuolista kuulevat pyhiä sanoja ja kertomuksia, jotka ovat käyneet tutuiksi kotona.
Muutamat tytöt opettelevat myöskin minun luonani ompelemaan ja kutomaan sekä kuuntelemaan taikka itse lukemaan raamatun kertomuksia. Fritz harjoittaa tällä välin poikia Pyhässä Raamatussa ja kirkkosoitossa, koska koulumestari käy vanhaksi eikä osaa opettaa lapsille paljon muuta, kuin pari latinaista rukousta ulkoa ja saksalaisen aapiston tavaamisen.
Minä en olisi uskonut, että löytyy niin paljon taitamattomuutta, kuin täällä olemme nähneet. Näyttää siltä, arvelee Fritz, kuin ne, jotka ensin saarnasivat kristin-uskoa Saksalaisille, olisivat menetelleet kansan sydämen suhteen melkein niinkuin ensimäiset uutis-asukkaat menettelivät metsän suhteen — raivasivat siellä täällä itselleen aukean paikan, rakensivat kirkon ja jättivät muut asiat alkuperäiseen tilaansa.
Ne karhut ja sudet, jotka liikkuvat metsässä ja välisti talvella rohkenevat likelle huoneittemme kynnyksiä, eivät ole hurjempia, kuin ne hurjat sadut, jotka vaivaavat talonpoikien sydämiä. Sunnuntaisin he pukeuvat pyhävaatteisinsa, tulevat messua kuuntelemaan, kumartavat pyhää hostiaa, krucifixiä ja Neitsyen kuvaa, mutta palaavat kotiinsa viikon kuluessa kauhulla palvelemaan metsän henkiä. He näyttävät täydellä todella ajattelevan, että Herramme on kirkon ja kylän Jumala, mutta vanhat pakanalliset henget hallitsevat metsässä. Näyttää siltä kuin eivät vielä oikein olisi ratkaisseet Kristoferin kysymystä: kuka voimallisin on, että saan palvella häntä!
Mutta voi, olipa kirkossa taikka metsässä, näyttää se jumalanpalvelus, jonka ovat oppineet, parhaasta päästä olleen pelkoa. He uskovat, että tontut ja muut haltiat noituvat heidän lehmänsä, pistävät heidän heinäsuovansa tuleen, eksyttävät heitä metsässä, varastavat heidän lapsensa kehdosta ja panevat vaihdokkaita sijaan. He koettavat luovuttaa heidän häijyyttänsä ja vihaansa sillä, että jättävät heille antimia viljan tai pähkinän jälkikorjuusta, ovat puhnvinansa suurella kunnioituksella heistä taikka lausuvat kristityitä sanoja ja rukouksia, joita he käyttävät manauksena.
Kaikkivaltiaan Jumalan puolelta odottavat he vielä pahempia. He luulevat, että Hän vihan kauheana päivänä istuu tuomio-istuimella ja vaatii tarkkaa tiliä kaikista heidän rikoksistaan. Hänen vihaansa vastaan ovat he myöskin oppineet käyttämään eri apukeinoja, jotka meistä näyttävät tuskin paremmalta, kuin jonkunlaiset hengelliset manaukset: pater'eita, ave'ja, katumusharjoituksia, synnintunnustuksia, aneita.
Rauhaa metsän-kummituksilta saadakseen, käyvät he salaisesti tietäjien luona, jotka tavallisesti ovat kutistuneita, yksinäisiä, vanhoja noita-akkoja (vanhojen pakanallisten profetissain jälkeisiä, niinkuin Fritz sanoo). Rahan edestä nämät toimittavat heille taikatemppuja, taikka antavat heille kirjoitettuja loihtulippuja kannettavaksi, taikka opettavat heitä luotteita lausumaan.
Rauhaa Jumalalta saadakseen, oli heidän tapana mennä pappiensa luo, jotka pitivät messuja heitä varten, manasivat henkiä, päästivät synneistä, lupasivat torjua loukatun taivaan kostoa.
Mutta molemmissa tapauksissa näyttävät he tulleen siihen surulliseen päätökseen, että hallitseva voima on vihamielinen heille. Uskonto ei kummassakaan tapauksessa ole niin paljon Jumalan palvelusta, kuin henkien manausta; ei mitään Jumalan lähestymistä vaan jonkun asian väliin-asettamista Hänen kauhean läsnä-olonsa välttämiseksi.
Kun ensin aloimme ymmärtää tämän, pusersi se monta kyyneltä silmistäni.
"Mistä se tulee", sanoin minä eräänä päivänä Fritz'ille, "että koko mailma näyttää niin kokonaan väärin ymmärtävän Jumalaa?"
"Mailmassa on vihollinen", vastasi hän juhlallisesti, "joka kylvää valheita Jumalasta kaikkiin sydämiin."
"Jumala on kuitenkin mahtavampi, kuin saatana", sanoin minä; "miks'ei siis mikään säde tunge pimeyden lävitse, että hedelmällinen vuosi, kevään ihanuus, sadon runsaus, kodin ilot opettaisivat kansaa ymmärtämään, että Jumala on rakkaus?"
"Voi Eva", vastasi hän murheellisesti, "oletko unhottanut, ettei ole ainoastaan perkele mailmassa, vaan synti sydämessä? Tosin hän valehtelee Jumalasta, kun hän luulottelee meitä, että Jumala kadehtii meiltä siunauksiansa; mutta hän puhuu totta meistä itsestä, kun hän muistuttaa meitä, että olemme syntisiä sekä hyvän ja hellän lain kirouksen alla. Valhe ei pysyisi hetkeäkään, jollei se perustuisi totuuteen. Ainoastaan sen kautta, että me tunnustamme sen totuuden, johon vääryys perustuu, voimme hävittää sen. Meidän tulee sanoa talonpojille: 'teidän on hyvä syy pelätä. Katsokaat tuossa ristissä, mitä teidän syntinne maksavat!'"
"Mutta vanha uskonto pystytti myöskin krucifixin ihmisten eteen", minä sanoin.
"Niin pystyttikin ja pystyttää, kiitos Jumalan!" hän vastasi. "Mutta krucifixin verosta meidän tulee kertoa semmoisesta rististä, jonka Ristiin-naulittu on jättänyt; tyhjästä haudasta ja nousneesta Vapahtajasta; poistetusta kirouksesta; Jumalasta, joka antoi Uhrin, toivottaen Kärsijää tervetulleeksi valta-istuimellensa."
Me emme ole ryhtyneet suuriin muutoksiin ulkonaisissa kirkonmenoissa. Ainoastaan messu-uhrin sijassa on meillä Herran Ehtoollisen juhla; ei mitään hostian kohottamista; ei mitään yksityisiä messuja kuolleita varten; ja kaikki rukoukset, kiitoslauseet ja virret Saksan kielellä.
T:ri Luther käyttää vielä joskus latinaa jumalanpalveluksessa Wittenbergissä, koska se on yliopiston-kaupunki, että nuoriso harjaantuisi vanhoissa kielissä. Hän sanoi, että hän mielellään silloin tällöin pitäisi jumalanpalvelusta kreikan ja hebrean kielellä, että sen kautta näitten kielien oppiminen tulisi yhtä yleiseksi, kuin latinan. Mutta täällä metsässä taitamattomien talonpoikien ja maa-ritarien joukossa, jotka suurimmaksi osaksi ennen vanhaksi tultuansa unhottavat pois, mitä vähän nuoruudessaan oppivat, ei Fritzin mielestä ole mitään syytä säilyttää vanhoja kieliä; ja oikein ilahuttaa katsella kansan kasvoja, kun hän lukee raamattua taikka Lutherin virsiä nyt, kun muutamat heistä alkavat ymmärtää, että jumalanpalvelus on jotakin, johon heidän tulee sydämessänsä ja ajatuksillaan yhtyä, eikä mikään ulkonainen taikameno, joka toimitetaan heille.
Meidän on myöskin hyvin hanska käydä Chriemhild ja Ulrich von Gersdof'in luona linnassa. Vanha ritari ja rouva Hermentrud olivat ensin hyvin kylmäkiskoiset meille; mutta ritari on aina ollut varsin kohtelias minulle, ja rouva Hermentrud, kun hän nyt on vakuutettu, ettemme aio ollenkaan tunkea hänen alallensa, vastaan-ottaa meitä hyvin leppeästi.
Meidän välillämme on paitsi sitä toinen hellä side siitä asti, kuin hän suvaitsi puhua sisar Beatricesta. Minä tunsin hänet ainoastaan sortuneena ja surkastuneena vanhana nunnana; rouva Hermentrud ja vanhat palveliat ja kyläläiset muistavat häntä iloisena, mutta varhain lakastuneena tyttönä.
Ehtimiseen minun täytyy kertoa rouva Hermentrudille, kuinka hänen sisarensa vähitellen heräsi kolkosta toivottomuudesta nöyrään ja taivaalliseen rauhaan Kristuksessa; ja hänen hiljaisesta ja levollisesta kuolemastaan.
"Suuria uhrauksia", hän sanoi kerta, "saa tehdä jalon suvun tähden, Frau Pastorin. Minullakin on ollut suruni;" ja hän avasi yhden laatikon ja näytti minulle miniatyri-kuvan ritarista ja tämän nuoresta pojasta — hänen puolisonsa ja poikansa — molemmat haarniskoissa. "Nämät molemmat kaatuivat taistellessaan sitä perhettä vastaan, johon Beatricen sulho kuului", lausui hän katkerasti. "Ja kävikö näitten sukujen koskaan yhdistyminen?"
"Mutta eivätkö nämät sodat koskaan sammu?" minä kysyin.
"Kyllä", hän vastasi tylysti, taluttaen minua akkunan luo, josta näimme hävinneen linnan etäällä. Se sota on sammunut. He kuolivat kaikki sukupuuttoon!"
"Herramme Kristus käskee meidän antaa vihollisillemme anteeksi", sanoin minä tyvenesti.
"Tietysti", hän vastasi; "mutta von Bernsteinit olivat oikeuttemme anastajia, rosvoja ja murhaajia. Täytyy kostaa semmoisia rikoksia, taikka yhteiskunta hajoo kappaleiksi."
Talonpoikien suhteen on rouva Hermentrudilla hyvin ystävälliset ja lempeät tunteet, ja hän antaa meille usein ruokaa ja vaatteita heitä varten, vaikka hän yhä epäilee, onko viisaasti, että opetetaan heitä lukemaan.
Hän sanoo: "pysyköön kukin asemillaan."
Eikä hän, luullakseni, vielä ole saanut mitään muuta käsitystä taivaasta, kuin että se on hyvin järjestetty kunta, jossa aatelisten henget ylpeästi vallitsevat kukkuloilla, mutta talonpoikien henget jäävät nöyrästi laaksoihin; pää-eroitus maan ja taivaan välillä on se, että taivaassa kaikki tietävät, kuinka tulee pysyä asemillaan.
Ja epäilemättä on hän tavallansa oikeassa. Mutta mitä hän pitäisi siitä järjestyksestä, jonka mukaan paikat taivaassa ovat jaetut?
"Ensimäiset tulevat viimeisiksi, ja viimeiset ensimäisiksi."
"Joka tahtoo olla ensimäinen teidän joukossanne, hän olkoon teidän palvelianne."
Toiselta puolen hämmästyy Fritz välisti niistä katkerista tunteista herroja vastaan, jotka ilmestyvät talonpojissa; kuinka vuosisatojen vääryydet ovat muistissa säilyneet ja Lutherin nimeä etupäässä kunnioitetaan sen vuoksi, että otaksutaan, jotta hän, talonpojan poika, aikoo vapauttaa talonpojat.
Voi, milloin Jumalan järjestys asetetaan mailmaan, jokainen, sen sijaan, että hän ponnistaa ylöspäin itsekkäässä kunnianhimossa ja painaa muita alas kurjassa ylpeydessä — katsoen ylöspäin kadehtiaksensa ja katsoen alaspäin halvellaksensa — katsoo ylöspäin kunnioittaaksensa ja katsoo alaspäin auttaaksensa! kun kaikki "rakkaudesta palvelevat toinen toistansa?"
Syyskuulla 1523.
Meillä on nyt vieras, josta minä en tohdi puhua rouva Hermentrudille mitään. Fritz ja minä emme tosiaan aio kertoa koko juttua kenellekään.
Muutamia päiviä sitten tuli vanha, laiha, harmaapäinen mies taloomme, jota Fritz tervehti vanhaksi ystäväksi. Se oli pappi Ruprecht Haller Franken'ista. Fritz oli kertonut minulle jotakin hänen elämästään, että minä tiesin, mitä hän tarkoitti, kun hän vei Fritzin syrjäpuoleen ja vapisevalla äänellä sanoi:
"Berta on kovasti kipeänä — kenties kuolemallansa. Minä en saa koskaan nähdä häntä enää. Hän ei salli sitä, minä tiedän sen. Sopiiko teidän mennä ja lohduttaa häntä?"
Fritz sanoi mielellään tekevänsä, mitä hän voi, ja päätettiin, että pappi Ruprecht jäisi meille yöksi ja he aamulla yhdessä lähtisivät siihen kartanoon, jossa Berta oli palveluksessa ja joka oli vaan muutamien penikulmien päässä metsässä.
Mutta yöllä tuli mieleeni ajatus, jonka päätin panna toimeen, ennenkuin puhuin siitä Fritzille, sillä hän suostuu usein semmoiseen asiaan, joka jo on aloitettu, vaikka hän katsoisikin sitä aivan mahdottomaksi, jos sitä vaan ehdotellaan; varsinkin, jos on jotakin, joka koskee minuun. Niin muodoin minä nousin seuraavana aamuna hyvin varhain ja menin naapurimme, tilan-omistaja Herberin luo pyytämään hänen vanhaa, harmaata hevostansa lainaksi siksi päivää, että toisin erään sairaan kotiin. Hän suostui, ja ennenkuin olimme päättäneet aamiaisemme, seisoi hevonen oven edessä.
"Mitä tämä on?" kysyi Fritz.
"Se on Herberin hevonen, joka on tullut viemään minua siihen kartanoon, jossa Berta oleskelee, ja tuomaan häntä tänne", vastasin minä.
"Mahdotonta, kultani!" sanoi Fritz.
"Mutta, niinkuin näet, on kaikki jo hankittu ja melkein tehty", minä lausuin; "minä olen puettu, ja huone on aivan valmis vastaan-ottamaan häntä."
Pappi Ruprecht nousi pöydän vierestä, astui minua kohden ja huudahti innolla:
"Jumala siunatkoon teitä!" Sitten hän näytti pelkäävän, että hän oli sanonut, mitä hänen ei ollut oikeus sanoa, ja lisäsi: "Jumala siunatkoon teitä siitä ajatuksesta. Mutta siinä on liian paljon!" ja hän lähti pois huoneesta.
"Mitä sinä aiot tehdä, Eva?" kysyi Fritz, katsellen minua kummastuksella.
"Ottaa vastaan Bertan, niinkuin sisaren", minä vastasin, "ja hoitaa häntä, siksi kuin hän tointuu."
"Mutta kuinka minä voin sallia, että te olette saman katon alla?" hän lausui.
Minä en voinut estää, että silmäni täyttyivät kyynelillä. "Herra Jesus salli semmoisten voidella jalkojansa", minä jatkoin, "ja Berta, niin sinä kerroit minulle, rakastaa Häntä ja on luopunut kaikista, mitä on kallista hänelle, pitääksensä kiinni Hänen sanastaan. Pyhjetkäämme pois menneet, niinkuin Hän tekee, ja ruvetkoon hän uuteen elämään meidän kodissamme, jos Jumala niin tahtoo."
Fritz ei vastustanut sen enempää. Ja kasteisia metsäteitä myöten me kuljimme, me kolme; ja meidän kanssamme, minä luulen, että me kaikki sen tunsimme, astui vielä Yksi, näkymätönnä, eksyvän lampaan Hyvä Paimen.
Eikä vihanta salo ja metsäkukat ja juhlalliset hongat koskaan näyttäneet minusta raittiimmalta ja ihanammalta taikka enemmän pyhän kirkon kaltaiselta, kuin tänä aamuna.
Vähäisen, nöyrän vastarinnan jälkeen palasi Berta takaisin Fritzin ja minun kanssani. Hänen tautinsa näytti minusta olevan enemmän semmoisen surkastuminen, jolta elämän toivo ja työ on ohitse, kuin mikään oikea kipu. Ja varovaisesti toi vanha, harmaa hevonen hänet eheänä kotiin.
Eikä rakas kotimme näyttänyt koskaan tervehtivän meitä niin iloisesti, kuin nyt, kun saatimme tänne hänet, jolle se oli oleva levon maja ja pakopaikka pahoista kielistä.
Yläpuolella portinvajaa oli vähäinen huone, jonka olimme määränneet vierashuoneeksi; ja se oli hyvin suloista minulle, että Berta oli sen ensimäinen asukas; hyvin suloista Fritzille ja minulle, että meidän kotimme olisi, mitä Herramme sydän on, hylättyjen, katuvaisten, yksinäisten ja surullisten turvapaikka.
Hänen laihat kasvo-raukkansa kävivät niin levollisiksi, kun hän viimein laskettiin vähäiselle vuoteellensa!
"Minä luulen, että pian paranen", hän sanoi seuraavana aamuna, "ja silloin te annatte minun jäädä tänne ja ruveta teidän palveliaksenne; kun olen terve, jaksan tehdä oikein lujasti työtä, ja teissä molemmissa on jotakin, joka tekee, että tämä on minusta niinkuin koti."
"Koetetaan oppia ymmärtämään", minä lausuin, "mitä Jumala tahtoo, että teemme."
Hän vaurastuu päivästä päivään. Eilen hän pyysi jotakin kehräys- taikka muuta työtä, ja se näytti ilahuttavan häntä kummallisesti. Tänään on hän rukkinensa istunut arkihuoneessamme. Kyläläisille, jotka kävivät meillä, esittelin minä häntä yhdeksi ystäväkseni, joka on kauan sairastanut. He eivät tiedä hänen entisestä elämästään.
Tammikuulla 1524.
Kaikki on nyt täytetty. Vähäinen vierashuone portinvajan yli on taas tyhjä, ja Berta on mennyt.
Hänen parantuessansa sai Fritz kirjeen pappi Ruprechtilta, jonka hän ääneti luki ja sitten pani pois, siksi kuin kahdenkesken olimme yhdellä matkallamme vanhan sysimiehen luo metsään.
"Haller tahtoo vielä kerran tavata Bertaa", hän sanoi epäileväisesti.
"Ja miks'ei, Fritz?" minä kysyin; "miks'ei sopisi palkita vanhaa erhetystä niin paljon kuin mahdollista, ja niitten, jotka ovat luopuneet toisistaan Jumalan käskystä, saada toinen toisensa jälleen Hänen käskystänsä?"
"Minä olen usein ajatellut niin, kultani", hän sanoi, "mutta minä en tietänyt, mitä sinä ajattelisit."
Vähäisen vastuksen ja odotuksen jälkeen vihittiin sitten Berta ja pappi
Ruprecht Haller kaikessa hiljaisuudessa kylämme kirkossa ja lähtivät
kaukaiseen kylään Pommeriin Itämeren rannoille, johon ovat T:ri
Lutherilta pyytäneet evankelista saarnaajaa.
Sydäntäni koski, kun näin näitten molempien lähtevän yhdessä kylän katua alas, näitten molempien, joitten nuoruuden tunnottomat lait ja inhimillinen heikkous olivat hävittäneet. Ruprechtin hellyys osoitti semmoista kunnioitusta, ja Bertan semmoista nöyryyttä, joka näytti ilmoittavan: "kaikki, mitä ikinä olet kadottanut minun tähteni, tahdon minä voimiani myöten palkita sinulle niinä vuosina, jotka ovat jälellä!"
Mutta kun katselimme Bertan vaaleita kasvoja ja heikkoja askelia, ja papin kymärtynyttä, vaikka yhä voimallista vartaloa, tarttui Fritz käteeni, kun palasimme sisään, ja sanoi:
"Se on hyvä. mutta tuskin tuota kauan kestänee!" Kyyneliltä minä en voinut vastata.