XXX.

Elsan kertomus.

Wittenbergissä, Elokuulla 1524.

Taudin hiljaiset kuukaudet ovat ohitse. Äidin-äitimme kuoli eilen. Kun viimeisen kerran katselin niitä kasvoja, jotka olivat hymyilleet minulle lapsuudesta asti, niitä käsiä, jotka tekivät niin monta pientä, herttaista palvelusta minulle, joista ei nyt yhdestäkään voi milloinkaan enää palkita häntä, mikä pyhä hellyys leviää jokaiseen muistooni, kuinka jokainen hänen vaarinpitonsa tai itsekieltämyksensä vähäinenkin työ halajaa mieleeni, minkä rakkauden minä näen hohtavan niitten levottomien huolten takaa, jotka välisti tekivät hänet vähän äreäksi, erittäin isälleni, vaikk'ei kertaakaan viime aikoina.

Muuttuneeko elämä koskaan aivan samanlaiseksi, kuin ennen? Voimmeko koskaan unhottaa, että meidän tulee hellästi kärsiä semmoisia pikkuisia vikoja, kuin hänen, jotka nyt näyttävät niin vähäpätöisiltä, taikka semmoisella totisuudella, joka haihduttaisi joutavat surumme, ylistää sitä rakkautta, joka kerran on vaikeneva meiltä, niinkuin hän nyt?

Hänen kuolemansa näyttää siirtävän meidät kaikki toiseen polvikuntaan! Hän eli vanhan ajan keskellä uuden ajan täyteen aamuun; ja kokonainen entisyyden aikakausi näyttää kuolevan hänen kanssaan. Mutta kun hän oli nähnyt Bömiläisten lähettiläät ja tiesi, että Fritz ja Eva olivat naimisissa, ei hän enää halannut olla täällä kauemmin. Hän oli elänyt, niinkuin hän sanoi, kaksi aamukautta maan päällä, ja nyt hän kaipasi taivaan päivän koittoa.

Eilen aamulla vielä yksi meistä! ja nyt yksi taivaan sotajoukosta! Eilen tiesimme jokaisen hänen sydämensä ajatuksen, jokaisen seikan hänen elämässään, mutta nyt hän on muutettu semmoiseen mailmaan, josta emme tiedä niinkään paljon, kuin vanhimman patriarkan jokapäiväisestä elämästä. Niinkuin T:ri Luther sanoo, lapsi äitinsä rinnalla ei käsitä enemmän siitä elämästä, joka on hänen edessänsä, kuin me siitä elämästä, joka on meidän edessämme kuoleman jälkeen. "Kuitenkin", hän sanoo myöskin, "koska Jumala on luonut taivaan ja maan niin ihanaksi, kuinka paljon ihanampi katoamaton mailma tuolla puolen lienee!"

Kaikki näyttää minusta aivan selvältä Ylösnousemisen jälkeen; mutta nyt? missä tuo henki lienee, joka oli meille niin tuttu ja niin rakas ja joka nyt on niin kokonaan meistä eroitettu?

T:ri Luther sanoi: "kristityn tulee lausua: minä tiedän, että minun täytyy lähteä täältä; kun sieluni eroaa ruumiista, annetaan käsky Jumalan kuninkaille ja korkeille ruhtinaille, jotka ovat nuot kalliit enkelit, että he vastaan-ottavat minut ja johdattavat minut turvallisesti kotiin. Pyhä Raamattu, hän kirjoittaa, ei opeta mitään kiirastulesta, vaan kertoo meille, että hurskaitten henget nauttivat mitä suloisinta rauhaa ja lepoa. Kuinka he elävät siellä, emme tosin tiedä, eikä liioin missä he oleskelevat. Mutta sen tiedämme varmaan, että he eivät ole missään surussa eikä tuskassa, vaan lepäävät Jumalan armossa. Niinkuin he tässä elämässä olivat tottuneet hiljaisesti nukkumaan Jumalan ja pyhien enkelien suojassa eivätkä pelänneet mitään pahaa, vaikka perkeleet kyllä liikkuivat heidän ympärillänsä; niin he tämän elämän jälkeen lepäävät Jumalan käsivarrella."

"Paljon parempi on erota täältä ja olla Kristuksen kanssa."

"Tänäpänä olet sinä kanssani paratiisissa."

"Ulkona ruumiista, ja kotona läsnä Herraa."

Kaikki, mikä rauhoittaa ja lohduttaa meitä täältä menneitten suhteen, riippuu siitä, mitä nuot sanat "minun kanssani" olivat heille, ja mitä ne ovat meille. Missä ja kuinka he elävät, sitä tosin emme tiedä; kenenkä kanssa, sen tiedämme. Mitä enemmän siis, oi meidän Vapahtajamme ja heidän! me tiedämme Sinusta, sitä enemmän tiedämme heistäkin. Sinun luonasi ei odotus-aika ennen Ylösnousemista suinkaan liene mikään kylmä, kammottava eteishuone palatsiin. Missä Sinä olet, on valo, rakkaus ja koti.

Vaikka T:ri Lutherin omat sanat ovat kalliit, mitä ne sentään tämmöisessä tilaisuudessa ovat sen Jumalan sanan rinnalla, jonka hän on ilmaisnut meille?

Äitiäni lohduttavat kuitenkin suuresti nämät T:ri Lutherin sanat: "meidän Herramme ja Vapahtajamme sallikoon on meidän tavata toinen toisemme riemussa tämän jälkeen. Sillä meidän uskomme on luja, emmekä epäile, että me tapaamme toinen toisemme jälleen Kristuksen luona ennen pitkää, matka tästä elämästä kotiin Kristuksen luo on Jumalan silmissä lyhyempi, kuin jos matkustaa teidän tyköänne Mansfeldiin taikka te matkustatte minun tyköäni Wittenbergistä Mansfeldiin. Tämä on totinen tosi. Lyhyt unen hetki, ja kaikki on muuttunut."

Wittenbergissä Syyskuulla 1524.

Tämän kuukauden kuluessa on meidän usein ollut syy kiittää Jumalaa, että rakastettu, heikko äidin-äitimme pääsi lepoon. Ajat näyttävät kovin melskeisiltä. T:ri Luther on suuresti huolissaan niistä. Kappale aikaa on täällä jo hoettu levottomasta mieli-alasta talonpojissa. Fritz kirjoitti siitä meille Thüringin metsästä. Talonpojat ovat, niinkuin hyvä vaaliruhtinaamme taannoin sanoi, kärsineet monta vääryyttä herroiltansa; ja Fritz kertoo, että he aivan kummallisella tavalla toivovat parempia aikoja T:ri Lutherin ja hänen sanojensa kautta. He luulevat, että vapauden päivät ovat tulleet. Ja heidän on katkera ja tukala oppia, että evankeliumi nyt, niinkuin ennen, tuottaa vapautta sillä, että se antaa voimia kärsimiseen, eikä sillä, että se yht'äkkiä kostaa vääryydet. Uskonvimmaisia on paitsi sitä ilmestynyt heidän joukossaan. Zwickau'in profeetat ja Thomas Münzer (jonka suu tukittiin viime vuonna Wittenbergissä, kun Luther palasi Wartburgista) ovat luvanneet heille kaikki, mitä he todella odottivat Lutherilta. Kerran vielä, he sanovat, lähettää Jumala innostettuja miehiä mailmaan perustamaan uutta asiain järjestystä, ei enää opettamaan pyhiä, kuinka tulee kumartaa, kärsiä ja olla pitkämielinen, vaan kuinka tulee taistella ja kostaa vastustajille, ja hallita.

Lokakuulla 1524.

Voi, nyt ovat talonpojat täydessä kapinassa ja kuljeksivat kymmenin tuhansin pitkin maata. Meteli alkoi Schwarzwaldissa, ja nyt se riehuu kautta maan, kooten voimaa sitä myöten, kuin se edistyy, ja temmaten kaikki mukaansa ainoastaan paljoutensa ja väkevän liikuntonsa kautta. Kaupunki toisen perästä heittäyy, avaa porttinsa ja vannoo noudattaaksensa heidän Kahtatoista Artikeliansa, jotka eivät itsessään, niinkuin kerrotaan, olisi hullummat, kun niitä vaan paremmilla keinoilla voimaan asetettaisiin. Ehtimiseen linnoja ahdistetaan ja kukistetaan. Ulrich kirjoittaa tulisella vihalla, kuinka jalosukuisia miehiä ja naisia on kauhealla tavalla surmattu, ja kuinka luostareita ryöstetään. Fritz sen sijaan kirjoittaa ja käskee meidän muistaa niitä moninaisia, lain nimessä kauan tehtyjä vääryyksiä, jotka ovat tuottaneet tämän rajun ja laittoman koston hetken.

Vaikka T:ri Luther sekä syntynsä että oman jalon luontonsa puolesta, joka heti kun vääryyttä harjoitetaan, kovasti suosii talonpoikia, samalla kuin hän profeetan suoruudella moittii aatelisia heidän kiskomisestaan ja tyranniudestaan, vaatii hän kuitenkin vakavasti, että kapina miekalla kukistetaan. Hän sanoo, että se on välttämätöntä, vaikka vaan senkin vuoksi, että voisi vapauttaa rehellisiä ja hyvän-aikeisia talonpoikia niitten kunnianhimoisten ja hurjapäisten miesten hirmuvallasta, jotka nyt kuoleman uhalla pakoittavat heitä yhtymään heidän lippuunsa. Vaikka kaikenlainen ankaruus surettaa hänen sydäntänsä, neuvoo hän ankarimpia keinoja, koska ne ovat lempeimmät. Useita kertoja on hänen ja muitten Wittenbergin tohtorein onnistunut muutamilla tyvenillä ja totisilla sanoilla rauhoittaa ja hajottaa kapinallisia talonpoikaisjoukkoja, jotka olivat kokoontuneet moniin tuhansiin asti. Mutta nämät ajat ovat todella katkerat hänelle. Talonpojat, joita hän säälii, ja, koska hän säälii, nuhtelee, huutavat, että hän on pettänyt heidät, ja uhkaavat hänen henkeänsä. Vanhan uskon papit ja ruhtinaat väittävät, että kaikki nämät häiriöt ja ryöstöt ovat vaan luonnollinen seuraus hänen väärästä opistaan. Mutta näitten välillä astuu hän horjumatta eteenpäin, puhuen vilpittömiä sanoja kaikille. Vaan samassa määrässä, kuin kauheita kertomuksia kidutuksesta, murhasta ja julmista rosvontöistä tulee meille, näyttää hän joutuvan siihen vakuutukseen, että lempeys ja ankaruus ovat samalla puolella. Ja nyt hänen, jonka matka Saksan lävitse tuskin kolme vuotta sitten oli triumfiretki, täytyy salaisesti kulkea paikasta paikkaan rauhan toimissa, vieläpä pelätä, että kansa surmaa hänet, jos hän tunnetaan!

Sydäntäni särkee näitten talonpoikien puolesta. He eivät ole niitä Farisealaisia, jotka "eivät olleet sokeat", vaan ainoastaan liian hyvin ymmärsivät, mitä he tekivät. He ovat tuo "suuri joukko", yhteinen kansa, joka, niinkuin ennen, ilolla kuuli rakkauden ja totuuden äänen; joitten puolesta Hän kuollessaan rukoili: "he eivät tiedä, mitä tekevät."

Toukokuulla 1525.

Tulva on peräytynyt. Keisarikunnan armeija on liikkeellä Truchfels'in johdolla. Hessin Filip on rauhoittanut omat aluskuntansa ja nyt tullut Sachsiin kapinaa täällä kukistamaan. Meidän oma, lempeä ja armollinen vaaliruhtinaamme, joka aivan vastenmielisesti veti miekkansa, on, niin kerrotaan, kuolemallansa. Mailma on muutoksia täynnä!

Tällä välin on meidän pikkuisessa Wittenbergin mailmassa muutoksia tulossa. Näyttää siltä, kuin T:ri Luther nyt, kun hän on saanut paikan toisille kahdeksalle nunnalle ja koettanut myöskin hankkia jotakin kotoa Katarina von Boralle, rupeisi avioliittoon hänen kanssaan. Muutamia kuukausia sitten yritti hän naittamaan häntä Orlamund'in pastorille Glatz'ille, mutta Katarina ei suostunut. Ja nyt näyttää varmalta, että yksinäinen Augustinin-luostari muuttuu kodiksi, ja että Katarina tekee sen siksi.

Gottfried ja minä emme voi kylliksi riemuita. Tässä riidan ja rauhattomuuden mailmassa tuntuu niin tarpeelliselta, että tuolla hartaalla, totisella sydämellä on joku paikka, jossa se saa levätä, joku sydän, joka ymmärtää hänet ja on hänelle uskollinen, vaikka kaikki muut kävisivät vieraiksi, niinkuin aivan monet jo ovat käyneet. Ja tämmöinen on toivoaksemme Katarina von Bora hänelle oleva.

Hän on malttavainen ja täynnä luonnollista arvokkaisuutta, joka hyvin sopii sen miehen vaimolle, jonka Jumala on kutsunut niin monella tavalla johdattamaan ihmisten sydämiä. Hänen itsenäisyytensä estää häntä vaipumasta toisen lujan luonteen pelkäksi kuvastimeksi; hänen hilpeytensä ja naisellinen älynsä vahvistavat, luullaksemme, T:ri Lutheria monena vaikeana hetkenä, jommoisia kaikkien niitten, jotka kantavat maallisia kruunuja, minkälaisia tahansa, epäilemättä täytyy kokea.

Joulukuulla 1525.

Tämä vuosi on todella ollut muutosten vuosi. Talonpoikaiskapina on kukistettu. Frankenhausin luona saatiin viimeinen suuri voitto. Thomas Münzer kaatui, ja hänen harjaantumattomat joukkonsa pakenivat toivottomassa epäjärjestyksessä. Kapina on, niinkuin Gottfried sanoo, paha kyllä, kukistettu sillä tapaa, kuin ihmiset aivan tavallisesti kukistavat vihollisiansa, kun kerran saavat heidät käsiinsä: he tekevät rangaistuksen vielä suuremmaksi rikokseksi ja kokoovat aineita vastaiseen kapinaan ja kostoon.

Hyvä ja viisas vaaliruhtinas Fredrik kuoli juuri ennen voittoa. Se on ehkä hyvä, ettei hän elänyt ja nähnyt sitä kauheata kostoa, jota on harjoitettu; tiet reunustettuina hirsipuilla, kidutus palkittu kidutuksella, loukkaukset julmalla pilkalla. Köyhä, petetty kansa, semmenkin talonpojat, itkivät hyvää vaaliruhtinasta ja sanoivat: "voi, Jumala armahtakoon meitä! Meiltä on isä mennyt!" Hänen oli tapa puhella lempeästi heidän lastensa kanssa kedolla, ja hän oli aina valmis kallistamaan korvaansa jokaiseen kärsityn vääryyden kertomukseen. Hän kuoli nöyrästi, niinkuin kristitty; hän haudattiin kuninkaallisesti, niinkuin ruhtinas.

Vähäistä ennen kuin hän kuoli, tuli hänen hovisaarnaajansa Spalatin tervehtimään häntä. Vaaliruhtinas ojensi hänelle kättänsä ja sanoi: "te teette hyvin, kun tulette luokseni. Meidän on käsky etsiä sairaita."

Ei veli eikä kukaan läheinen sukulainen ollut hänen tykönänsä, kun hän kuoli. Kaikki urhoolliset miehet tarvittiin sodassa näihin myrskyisiin aikoihin. Ei hän sentään ollut hylättynä. Lapsettomalle, yksinäiselle kärsijälle olivat uskolliset palveliat niinkuin perhe.

"Voi, rakkaat lapset", hän lausui: "minulla on kovat tuskat!"

Silloin Joachim Sack, yksi hänen palveliansa, Schlesialainen, sanoi:

"Kaikkein armollisin herra, te tulette, Jumala suo, pian paremmaksi."

Kohta sen jälkeen lausui kuoleva ruhtinas:

"Rakkaat lapset, minä olen kovin kipeä."

Ja Sack vastasi:

"Armollinen herra kaikkivaltias Jumala lähettää teille kaikki nämät
Isän rakkaudesta ja teidän hyväksenne."

Silloin ruhtinas toisti hiljalleen latinaksi Job'in sanat: "Herra antoi ja Herra otti; Herran nimi olkoon kiitetty."

Ja taas hän sanoi:

"Rakkaat lapset, minä olen kovin kipeä."

Ja uskollinen Joachim lohdutti häntä uudestaan: "Armollinen herrani, kaikkivaltias Jumala lähettää nämät kaikki teidän vaaliruhtinaalliselle korkeudellenne suurimmasta rakkaudesta."

Ruhtinas pani kätensä ristiin ja sanoi:

"Tämän puolesta minä lujasti luotan hyvään Jumalaani!" ja lisäsi: "auta minua, auta minua, oi Jumalani!"

Ja Herran Ehtoollista, sekä leipää että viinaa, vastaan-otettuaan, kutsui hän palveliansa ympärilleen ja lausui:

"Rakkaat lapset, minä rukoilen teitä, että mitä hyvänsä minä olen tehnyt väärin teille sanalla tai työllä, te annatte minulle Jumalan tähden anteeksi ja pyydätte muita tekemään samoin. Sillä me ruhtinaat teemme usein väärin alhaisille, joka ei saisi tapahtua."

Kun hän puhui näin, ei kukaan läsnä-olevista voinut pidättää kyyneliänsä, ja kun hän näki sen, hän sanoi:

"Rakkaat lapset, älkäät itkekö minun tähteni. Minun aikani ei ole pitkä enää. Mutta muistakaat minua ja rukoilkaat Jumalaa minun puolestani."

Spalatin oli kopioinnut muutamia raamatun lauseita vaaliruhtinaalle, joka nyt pani silmälasit päähänsä ja luki niitä itsekseen. Hän kunnioitti suuresti Lutheria, jota hän ei ollut koskaan puhutellut, vaikka muutoin suurella ystävyydellä puollustanut, ja lähetti noutamaan häntä. Mutta turhaan. Luther oli Harzin vuoristossa talonpoikien kapinaa hillitsemässä. Heidän yhteentulonsa on lykätty toiseen mailmaan, jossa kaikki maalliset eroitukset ovat unhotetut, mutta vähimmät kristilliset hyvät työt muistetaan.

Näin "hän lähti täältä, niinkuin rauhan lapsi", kuten joku arveli, "ja lepää rauhassa Jumalan ainoan Pojan korkean ja täydellisen ansion kautta", johon hän testamentissään tunnusti "panevansa kaikki toivonsa."

Se oli juhlallinen päivä Wittenbergille, kun hän laskettiin hautaansa Linnankirkkoon, jota hän aikanansa oli niin runsaasti relikeillä varustanut. Hänen ruumistansa, joka lepää sen alla, katsomme nyt sen pyhimmäksi relikiksi.

Ritarit ja porvarit menivät vastaan-ottamaan arkkua kaupungin portilla; kahdeksan aatelismiestä kantoi sitä, ja lukuisa joukko surevia seurasi sitä ääneti pitkin katuja. Moni veisasi haudalla vanhat latinaiset virret: "In media vitae" ja "Si bona suscipimus" ja myöskin saksalaisia: Aus tiefer Noth schrie icb zu Dir (Sua, Herra, syvyydestäni Mä vaivoissani huudan) ja

"In Fried und Freud fahr ich dahin"
(Mä riemuin rauhass' ehdin pois).

Se raha, jolla ennen olisi ostettu messuja hänen sielullensa, jaettiin nyt köyhille. Ja T:ri Luther piti saarnan tämän lupauksen johdosta: "jotka ovat nukkuneet Jesuksessa, on Jumala kanssansa ottava", joka totisesti tekee, ettei tarvitse rukoilla niille lepoa, jotka niin nukkuvat.

Greeta kysyi minulta illalla, mitä tämä virsi tarkoitti:

Mä riemuin rauhass' ehdin pois.

Minä vastasin hänelle, että se oli ruhtinaan sielu, joka näin erosi täältä.

"Saattoväki oli niin musta ja surullinen", hän jatkoi, "ei sanat lainkaan sopineet siihen."

"Se saattoväki meni haudalle", sanoi Thekla, joka oli meillä. "Toinen saattoväki, jota emme voineet nähdä, lähti taivaasen. Kiiltävissä, valkoisissa vaatteissa pyhät enkelit kantoivat autuaan sielun taivaasen ja lauloivat matkalla tämänkaltaisia virsiä, sillä välin kuin me täällä alhaalla itkimme."

"Minä tahtoisin mielelläni nähdä pyhien enkelien saattokunnan, täti Thekla", sanoi Greeta. "Äiti kertoo, ettei hyvällä vaaliruhtinaalla ollut mitään pieniä lapsia, jotka rakastivat häntä, eikä ketään, joka puhutteli häntä koskaan hellemmällä nimellä, kuin 'teidän ruhtinaallinen korkeutenne', kun hän kuoli. Mutta tuolla puolen hautaa hänen ei tarvitse olla yksinään, vai kuinka? Pyhät enkelit puhuttelevat häntä kyllä hellillä nimillä, eikö puhuttele?"

"Ainakin Herra Jesus puhuttelee", minä sanoin. "Hän nimittää lampaitansa nimeltä."

Tämä lohdutti Greetaa vaaliruhtinaan puolesta.

Vähä aika tuon surupäivän jälkeen tuli ilon päivä perheellemme ja koko ystäväkunnalle Wittenbergissä. T:ri Luther ja Katarina von Bora vihittiin hiljaisuudessa Heinäkuun 23 päivänä.

Muutamia päiviä jälestäpäin vietettiin tuliaisia, kun morsian saatettiin kotiin Augustinin-luostariin, jonka hyvä vaaliruhtinas Johan Fredrik on antanut Lutherille lahjaksi ynnä kaksitoista oluenpanosta vuosittain. Kunnollinen vanha Johan Luther ja hänen vaimonsa ja Lutherin hurskas äiti tuli Mansfeldista pitoihin, ja suuri juhlapäivä se oli kaikille.

Ja nyt on jo kuusi kuukautta tämä "suuri asia, yhdistys ja keskuus miehen ja vaimon välillä", joksi Luther sitä sanoi, pyhittänyt luostaria kodiksi, samalla kuin uskon rukous ja Hänen läsnä-olonsa, jonka vaan usko näkee, on vihkinyt kodin rakkauden ja rauhan pyhyydeksi.

Paljon kalliita asioita on T:ri Luther sanonut avioliitosta. Jumala, hän sanoo, on asettanut avioliiton esikuvia kaikkialle koko luotuun mailmaan. Jokainen luontokappale etsii täydellisyyttään toiseen yhdistymällä. Itse taivas ja maa kuvaavat sitä meille, sillä eikö taivas syleile viheriää maata niinkuin morsiantansa? "Kallis, oivallinen, jalo", hän sanoo, "on tämä Pyhän Hengen sana: 'aviomiehen sydän luottaa vaimoon.'"

Hän sanoo myöskin, että hän niin kunnioittaa aviosäätyä, että, ennenkuin hän aikoi naida Katarinansa, hän oli päättänyt, jos hän äkkiä joutuisi kuolinvuoteellensa, vihittää itsensä, ennenkuin hän kuoli, ja antaa tytölle kaksi hopea-pikaria hää- ja jäähyväislahjaksi. Ja tuonoin hän lausui yhdelle, joka hankki naimisiin: "rakas ystävä, tee sinä, niinkuin minä, kun kosin Kätheäni. Minä rukoilin Herraa Jumalaa kaikesta sydämestäni. Hyvä vaimo on kumppani elinkaudeksi ja miehensä lohdutus ja ilo, ja kun hurskas mies ja vaimo uskollisesti rakastavat toisiansa, on perkeleellä varsin vähän voimaa heitä vahingoittaa."

"Kaikki ihmiset", hän lausui, "uskovat ja ymmärtävät, että avioliitto on avioliitto, käsi käsi, rikkaus rikkaus; mutta että avioliitto on Jumalalta, ja säätty ja käsketty Jumalalta; että käsi on tehty Jumalalta, että omaisuus ja kaikki, mitä meillä on ja mitä me olemme, on annettu Jumalalta, sekä että se, koska se on hänen tekonsa, on käytettävä hänen ylistyksekseen, sitä ei juuri moni usko. Ja hyvää vaimoa", hän sanoi, "tulee rakastaa ja kunnioittaa, ensiksi, koska hän on Jumalan lahja ja annin; toiseksi, koska Jumala on varustanut naiset jaloilla ja suurilla avuilla, jotka, kun he ovat siveät, uskolliset ja jumaliset, paljon voittavat heidän vähäiset vikansa ja heikkoutensa."

Wittenbergissä, Joulukuulla 1525.

Taas on vuosi melkein mennyt — vuorottain myrskyjä ja päivänpaisteita! Se suru, jota pelkäsimme meidän Thekla raukkamme puolesta, on kuin onkin viimein tullut. Bertrand de Créqui on kuollut! Hän kuoli vankeudessa yksinään omantunnon tähden, mutta rauhassa Jumalan kanssa. Eräs vieras Flanderista toi Theklalle pari jäähyväissanaa, jotka Bertrand omalla kädellään oli kirjoittanut, ja näki hänet sitten kuolleena, ettei Theklan ole syytä epäillä enää. Hän näyttää liikkuvan niinkuin unessa käviä, toimittaen kaikkea jokapäiväisen elämän askareita niinkuin ennen, vaikka nukkuvalla sielulla. Me pelkäämme, mikä tästä lopuksi tulee. Jumala auttakoon häntä! Hän on nyt lähtenyt jouluksi Evan ja Fritzin luo.

Surkea eripuraisuus on syntynyt evankelisten kristittyjen joukossa. T:ri Luther on hyvin suutuksissaan muutamista Carlstadtin ja Schweitziläis-veljien opeista pyhistä sakramenteistä ja sanoo, että he tahtovat olla viisaammat, kun mitä on kirjoitettu. Me suremme näitä asioita kuitenkin kuin Atlantimme on naimisissa Schweitziläisen kanssa, eikä T:ri Luther tunnusta heitä veljiksi. Atlantis rukka on kovasti huolissaan ja kirjoittaa olevansa varma, ettei hänen puolisonsa tahdo millään lailla halventaa Herran Ehtoollista, ja että he todesti uskovat, jotta Vapahtaja on läsnä Ehtoollisessa, niinkuin mekin. Mutta T:ri Luther on hyvin ankara tässä kohden. Hän pelkää, että siitä jälleen syntyy hämmingeitä ja erhe-ajatuksia, jommoiset aikaansaivat talonpoikais-sodan kauhut. Kuitenkin on hän itse aivan suruissaan tästä ja arvelee usein, että ajat ovat niin pahat, että mailman loppu varmaan pian on edessä.

Kesken kaikkia näitä murheita iloitsemme me, jotka rakastamme häntä, että hänellä on rauhallinen koti Augustinin-luostarissa, jossa "herra Käthe", joksi hän nimittää vaimoansa, ja hänen pikku poikansa Hannus vallitsevat, ja jossa rakkaat, pyhät enkelit, niinkuin T:ri Luther sanoo, kaitsevat lapsen kehtoa.

Se oli juhla koko Wittenbergille, kun pikku Hannus Luther syntyi. Lutherin asunto on niinkuin Wittenbergin ja koko maan pyhä liesi. Siellä hän talvipuhteilla ottaa vastaan ystäviänsä tuossa hupaisessa, suurella akkunalla varustetussa huoneessa, ja välisti he laulavat moni-äänisiä, iloisia lauluja taikka jumalisia virsiä luutun tai harpun säestykseksi, jommoista soittoa, T:ri Luther on varma siitä, kuningas David kummastelisi ja ihastelisi, jos hän voisi nousta haudastansa, "koska ei suinkaan ollut mitään niin hyvää hänen aikoinansa." "Perkele", hän arvelee, "pakenee aina soittoa, erittäinkin jumalista soittoa, koska hän on epätoivon henki eikä siedä iloa ja riemua."

Ja kesäpäivinä hän istuu perunapuun alla puutarhassaan, sillä välin kuin Käthe työskentelee hänen vieressään; taikka hän kylvää siemeniä ja kaivaa suihkulähdettä; taikka puhuu hänelle ja ystävillensä niistä kauneuden ihmeistä, joita Jumala on tehnyt halvimmissa kukissa, taikka siitä Ylösnousemisen kuvasta, jonka Hän antaa meille jokaisessa hienossa oksassa, joka keväällä puhkee talven kuivista, ruskeista varsista.

Yhä enemmän me huomaamme, minkä hyvän vaimon Jumala on antanut hänelle Katarina von Borassa. Hän on niin iloinen, vakava ja toimelias, ja hän rakastaa Lutheria niin paljon. Hän hoitaa jo kaikkia raha-asioita, ja tämä on välttämättömän tarpeellista, jollei Lutherin huone kokonaan häviä; sillä T:ri Luther antaisi mielellään kaikki, myöskin vaatteensa ja huonekalunsa, jokaiselle tarvitsevalle, eikä hän tahdo ottaa mitään maksua kirjoistaan eikä siitä, että hän opettaa ylioppilaita.

Katarina on paitsi sitä kumppani hänelle eikä ainoastaan kuuntelia. Tätä T:ri Luther rakastaa, vaikka hän kuinka paljon tahansa nauraisi hänen puheliaisuuttansa, jossa hän "omalla alallaan voittaa Cicero'nkin", ja pilkallisesti kertoo, kuinka, kun he ensin olivat menneet naimisiin, Katarinan, joka ei tietänyt mitään sanoa, mutta kuitenkin tahtoi "ylläpitää keskustelua", oli tapa kysyä, kun hän istui työtä tehden Lutherin vieressä: "Herra tohtori, eikö Preussin ylikamariherra ole markkreivin veli?" toivoen, ettei semmoinen ylhäinen puhe olisi liian alhaista hänelle! Tosin T:ri Luther sanoo, että jos hän tahtoisi etsiä kuuliaista vaimoa, täytyisi hänen veistää semmoinen kivestä. Mutta meidän uskomme on, että harvoin löytyy onnellisempaa kotoa, kuin T:ri Lutherin; ja jos joskus Katarina huomaa, että suru on valloittanut hänet liian paljon, ettei hän voi mitään auttaa, pistäyy hän salaisesti ulos ja käskee Justus Jonaksen ja muutamien muitten ystävien tulla tohtoria huvittamaan. Usein Katarina myöskin muistuttaa häntä niistä kirjeistä, joita hänen tulee kirjoittaa; ja T:ri Luther tahtoo, että hän istuu hänen vieressään, kun hän kirjoittaa, joka kylläksi osoittaa, että Katarina voi olla, kun tarvitaan, vaikka kuinka Tohtori laskisi leikkiä hänen "pitkistä saarnoistaan, joita hän ei suinkaan olisi pitänyt, jos hän, niinkuin muut papit, olisi ollut niin varovainen, että hän olisi alkanut Herran Rukouksella!"

Kristillinen aviosääty, niinkuin hän sanoo, "on nöyrä ja hurskas elämä;" ja hyvä se todella on meidän saksalaiselle uskonpuhdistuksellemme, ettei sen maallinen keskus ole mikään valta-istuin eikä eremitin luola, vaan yksinkertainen, kristitty koti.

Gersdorfin pappilassa, Kesäkuulla 1527.

Minä olen vieraisilla Evan luona, sillä välin kuin T:ri Lutherin pyynnöstä matkustaa ympäri Sachsissa, jossa hän tarkastaa kouluja T:ri Filip Melancthonin ja useitten muitten oppineitten miesten kanssa.

T:ri Luther on päättänyt parantaa lasten kasvatusta ja tahtoisi lujasti, että muutamat lakkautettujen luostarien tulot määrättäisiin tähän tarkoitukseen, ennenkuin aateliset ja ruhtinaat ovat jättäneet kaikki tyyni omiin tarpeisinsa.

Tuntuu siltä, kuin olisin nuori uudestaan, kun nyt vakavalla keski-ijälläni saan olla täällä yhdessä Evan kanssa, eikä kuitenkaan yksinään. Sillä nuoruuteni koulu on todella saman katon alla, kuin minä. Täti Agnes on Fritzin perheen-väkeä! Kun luostarit hävitettiin ja nunnat hajotettiin, joka tapahtui julmassa talonpoikais-sodassa, karkoitettiin hän Nimptschenistä, ja vietettyään muutamia viikkoja äitimme tykönä Wittenbergissä pakeni hän viimein Evan ja Fritzin luo.

Mutta Evan vähäiset kaksoiset, Heinz ja Agnes, säilyttävät varmaan vastedes peräti toisenlaisen kuvan täti Agnesista, kuin se tyly, jäykkä muoto ja karkea ääni, joka tavallisesti vaivasi minun unelmiani jumalisesta elämästä ja saatti minut pelkäämään taivasta, jonka asukkaita täti Agnes sanottiin edustavan.

Kukaties valkoiset hiukset liennyttävät korkeata, vaikka ryppyistä otsaa; mutta niissä vakavissa silmissä, jotka minä muistan, ei suinkaan ilmestynyt tämä lempeä katse eikä äänessä tämä hellä sävel. Kajahtaako hänestä näin niitten pikkuisten ääni, joita hän niin suuresti rakastaa, ja heijastuuko hänestä heidän silmiensä päivänpaiste? Ei; paljoa parempi asia, minä tiedän sen, sillä Eva kertoi minulle. Se on semmoisen sydämen hymy ja sointi, jonka usko Vapahtajaan on muuttanut lapsen sydämen kaltaiseksi. Se on Farisealaisen rauha, joka on saanut publikanin siunauksen sillä, että hän on nöyrästi asettunut publikanin rinnalle.

Minä tunnustan kuitenkin, ettei täti Agnesin läsnä-olo, luullakseni, juuri paranna järjestystä Evan perheessä. Hän ei havaitse aivan äkkiä mitään perisynnin jälkiä Evan lapsissa, kun minä päinvastoin kummastelen, kuinka niin hyvä ja erinomainen ihminen, kuin Eva, on saanut lapsia, jotka ovat niin paljon muitten ihmisten — vieläpä minunkin lasten kaltaisia. Olisi odottanut, että hänen lapsensa olisivat olleet jonkunlaisia puoli-enkeleitä, jotka luonnostaan taipuisivat kaikenlaiseen hyvään eikä koskaan tekisi väärin, paitsi huomaamatta ja hiljaisella ja siivolla tavalla. Sen sijaan täytyy minun sanoa, että usein kuulen vähäisiä kapinan huutoja Evan lastenkamarista, erittäin kun heitä pestään, jotenkin niinkuin meillä; enkä minä luule, että Fritzimmekään osoitti suurempaa iloa tehdystä pahasta ja kovempaa itsepäisyyttä, kuin Evan pikku punaposkinen Heinz.

Eräänä aamuna, kun oli ollut tavattoman pitkä riita Heinzin ja hänen äitinsä välillä sentähden, että pikku Agnesia oli jollain lailla sorrettu, sanoin minä täti Agnesille:

"Aatteleppas vaan, että jos Eva olisi pysynyt kutsumuksessansa, hän olisi saavuttanut Theologia Teutsch'in täyden perikuvan ja päässyt joksikin Elisabetiksi taikka paljon paremmaksi!"

Täti Agnes katsoi pikaisesti ylös:

"Tarkoitatko sinä, ettei hän ole parempi nyt! Sinä luulet, että jos päiväkaudet jouten mietiskelee, se on naiselle kristillisempi työ, kuin kasvattaa näitä pikkuisia Jumalaa varten ja auttaa heitä, kun taistelevat ensimäisiä taisteloitansa perkelettä vastaan!"

"Kukaties ei, täti Agnes", minä sanoin, "mutta minä en, näetkö, tiedä mitään luostarin sisäpuolesta."

"Minä tiedän", vastasi täti Agnes pontevasti, "ja myöskin nunnan sydämen sisäpuolen. Ja minä tiedän, miksi viheliäiseksi kappaleeksi me teemme sen, kun koetamme ottaa kasvatuksemme taivaallisen Isämme käsistä omiin käsiimme. Luuletko sinä", hän jatkoi, "ettei Eva oppinut enemmän niinä pitkinä öinä, jolloin hän valvoi kipeän lapsensa vieressä, kuin hän olisi oppinut tuhansissa vapaa-ehtoisissa valvonnoissa jonkun alttarin edessä? Ja kun Eva tänä iltana on polvillaan Heinzin kanssa, niinkuin hän on, ja opettaa häntä rukoilemaan: 'hyvä Jumala, anna pikku Heinzille anteeksi, että hän on ollut pahankurinen poika tänä päivänä', ja laskee hänet hänen päänalaisellensa, valvoo, siksi kuin hän nukkuu, ja pyytää Jumalaa siunaamaan ja kasvattamaan tätä uppiniskaista pikkuista, ja sitten anoo anteeksi itse puolestaan, etkö sinä luule, että hän oppii enemmän, mitä 'anteeksi-antaminen' ja 'Isä meidän' on, kuin jos hän vuosikauden lukisi Theologia Teutsch'iä?"

Minä hymyilin ja sanoin: "rakas täti Agnes, jos Fritz tahtoo kuulla Evan kiitosta hyvin soitettavan, panen minä hänet kysymään sinulta, eikö se olisi ollut korkeampi kutsumus Evalle, että hän olisi pysynyt nunnana!"

"Voi! lapseni", sanoi täti Agnes puoleksi vanhalla ankaruudellaan ja puoleksi uudella hellyydellään, "jos sinä olisit oppinut mitä minä noilta huulilta ja tässä huoneessa, et sinä sallisi sanaakaan kumpaakaan vastaan, ei leikilläkään."

Totta puhuen ei täti Agnes itsekään voi panna suurempaa arvoa tähän rakkaasen kotiin, kuin minä. Se on avoinna jokaiselle talonpojalle, jolla on joka suru taikka vääryys kerrottavana, mutta on samalla yhteydessä linnan kanssa; se on yhteydessä molempien kanssa, ei minkäänlaisten sääty-etujen kautta, vaan sen vuoksi, että niin talonpojat kuin aatelisetkin ovat yhtä tervetulleet täällä; he ovat täällä vaan miehiä ja naisia, veljiä ja sisaria Kristuksessa.

Silloin tällöin käymme linnassa, jossa korkea sisaremme Chriemhild vallitsee. Mutta minun luontoni on aina vetänyt minua porvarillisiin, ja pappila sopii paremmin kuin linna. Paitsi sitä minä en voi mitään siihen, että vähän pelkään rouva Hermentrudia, varsinkin silloin, kuin molemmat poikani ovat muassani, sillä he ovat hyvin taipuvaiset porvarilliseen vapauteen käytöksessään. Linnan huonekalut ja sisuslaitokset ovat miespolvea vanhemmat, kuin meidän omat Wittenbergissä, enkä minä ensinkään saa poikia käsittämään Gersdorfin sukuperän majesteetillisyyttä taikka että ne ihmiset, jotka asuvat katujen varrella, välttämättömästi ovat huonommat, kuin ne, jotka elävät muista eroitettuina vuorilinnoissa. Minun täytyy turvata raamatun käskyyn: "kunnioita harmaita hiuksia", että saisin heitä soveliaalla tavalla kunnioittamaan rouva Hermentrudia.

Pikku Fritz tahtoo tietää, mistä Gersdorfin esi-isät ovat mainiot.
"Opistansako?" hän kysyi.

Sitä minä en uskonut, koska vasta tämä sukupolvi oppi lukemaan, vieläpä hieman epäillään, että vanhalla ritarilla on tukevat syyt, miksi hän mieluisammin kuulee Ulrichin lukevan, kuin itse lukee.

"Urhoollisuudestansako?"

"Kaiketi, Gersdorfit ovat aina olleet urhoollisia."

"Ketä vastaan he siis taistelivat?"

"Risti-retkien aikoina, luullakseni, uskottomia vastaan."

"Entä jälestäpäin?"

Minä en tietänyt varmaan, mutta katsellen Bernsteinien hävinnyttä linnaa ja läheistä kukkulaa, varoin minä, että se oli naapureita vastaan.

Ja niin näytti monen ristikysymyksen perästä Gersdorfin perheen etevyys supistuvan siihen, että he olivat olleet Gersdorfeja ja eläneet Gersdorfissa monta sataa vuotta.

Nyt tahtoi Fritz tietää, millä lailla hänen serkkunsa, nykyisen sukupolven Gersdorfit, aikoivat kunnostaa itseänsä. Tähänkin kysymykseen minun oli vaikea vastata, niinkuin, tietääkseni, usein on Chriemhildin laita. Heidän ei käy millään lailla kauppamiehiksi rupeaminen; ja kun nyt evankelisessa kirkossa nuot suuret luostarit ovat lakkautetut ja muutamat hippakunnat muutetaan maallisiksi, lienee se tuskin Gersdorfien arvon mukaista, että he yrittäisivät papiksi. Vanhin saa linnan. Yksi heistä harjoittaa kenties lakitiedettä. Muille ei näytä mikään muu olevan tarjona, kuin tuo laiska, orjamainen paagin ja sotaseuralaisen virka jossakin suurempien aatelisten linnassa.

Jos entisyys on ritarien perintö, näyttää minusta paljon todenmukaisemmalta, että tulevaisuus on toiveliaitten porvarinperheitten hallussa. Minun täytyy olla kiitollinen siitä kohtalosta, joka avaa meidän pojillemme kunniallisia vaikutus-aloja keisarikunnan suurissa kaupungeissa. Ei pikku aateliston elämässä näy olevan mitään edistymisen sijaa. Sillä välin kuin kaupunkien ylhäiset perheet purjehtivat eteenpäin ajan leveällä virralla, kehoittaen taidetta, suosien tiedettä, ja itse ottaen osaa kaikkiin ajan aatteisin ja muutoksiin, yhtyvät nämät ritarinperheet maalla itsekseen kolkoissa linnoissaan, halliten muutamia talonpoikia ja kahletettuina ahtaasen paikkakunnalliseen samalla kuin aikakauden mahtava virta rientää heidän ohitsensa.

Gottfried sanoo, että ahdasrajaiset ja väärin käytetyt etu-oikeudet aina päättyvät niitten häviöllä, jotka sokeasti pitävät kiinni niistä. Se umpinaisuus, joka alkaa muitten ulos sulkemalla, loppuu tavallisesti umpinaisten sisään sulkemalla. Komea linna käy kapeaksi vankihuoneeksi.

Kaikki nämät ajatukset johtuivat mieleeni, kun jätin kaisloilla peitetyn lattian ja sen etuhuoneen, jossa rouva Hermentrud oli vastaan-ottanut minut ja minun poikani ylpeällä alhaisuudella. Siellä ollessani kuulin hänen salaisesti arvelevan Chriemhildille, kuinka erilaatuiset serkut olivat; "se oli oikein kummallista, kuinka Gersdorfien lapset kokonaan erisivät Cottien lapsista!"

Mutta tuskin olin astunut Evan halpaan kotiin, kuin huomasin, että loukattu ylpeyteni oli se katkera juuri, josta minun syvät yhteiskunnalliset mietteeni lähtivät. Minä olin alentanut Schönberg-Gersdorfin entisyyttä sillä, että olin ajatellut Cotta-Reichenbachin tulevaisuutta. Niin Fritzin ja Evan halpa koti on jalompi, kuin Chriemhildin, ja rikkaampi, kuin meidän; rikkaampi ja jalompi juuri samassa määrässä, kuin se on nöyrempi ja kristillisempi!

Ja minä opin läksyni tällä tavalla.

"Rouva Hermentrud on kovin ylpeä", sanoin minä Evalle, kun palasin linnasta ja istuin alas hänen viereensä portinvajaan, jossa hän paraikaa ompeli; "enkä minä todella ymmärrä, millä syyllä."

Eva ei vastannut, mutta vähäinen hymy eleli hänen huulillansa, joka hetkeksi melkein suututti minua.

"Väitätkö sinä, että hän ei ole ylpeä, Eva?" jatkoin minä, riitaa pyytäen.

"En minä väittänyt, että kukaan ei ole ylpeä", vastasi Eva.

"Tarkoitatko siis, että hänellä on jotakin, josta sopii ylpeillä?"

"Ensiksi kaikkien Gersdorfien haamut", lausui Eva; "ja sitten korkea, esi-isiltä perinnöksi jäänyt oikeus pitää samettia ja helmiä, jota et sinä enkä minä saa tehdä.

"Paljon parempi on oikeus saada omistaa Lucas Cranachin maalaukset ja
Albrecht Dürer'in leikkaukset", arvelin minä.

"Kukaties on niin", vastasi Eva tekonöyryydellä; "kukaties rikkaudessa on ylpeydelle yhtä luja perustus, kuin esi-isien arvossa. Ne, joilla ei ole kumpaakaan, niinkuin Fritzillä ja minulla, lienevät tasaisimmat tuomarit."

Minä nauroin ja tunsin, että sydämeni huojentui. Eva oli rohjennut nimittää sitä henkeä, joka vaivasi minua, oikealla nimellä, ja niinkuin muukin kummitus taikka tonttu katosi se kohta.

Kiitos Jumalan, että Evamme jälleen on serkku Eva eikä sisar Ave; että hänen oma sydämensä on täällä meidän joukossamme ja levittää valoa meidän omaantuntoomme juuri sillä, että se loistaa eikä kätkey minkään pyhän kunniakatoksen alle kaukaisen luostarin alttarilla.

Heinäkuulla 1527.

Fritz on kotona. Oli hupaista nähdä, mikä juhla hänen takaisintulonsa oli, ei ainoastaan kotona, vaan kylässä — lapset juosten ovista ulos saadaksensa ystävällistä hymyä häneltä, äidit pysähtyen työssään tervehtiäkseen häntä. Päivä hänen tulonsa jälkeen oli sunnuntai. Niinkuin tavallisesti, olivat kylän lapset koossa kello viisi aamulla kirkossa. Niitten joukossa olivat meidän ja Chriemhildin pojat ja Evan kaksoiset Heinz ja Agnes — punaposkisia, iloisia metsälapsia, jommoisia he ovat. Kaikki näyttivät kuitenkin niin kilteiltä ja suloisilta, kuin olisivat olleet Edenin lapsia, kun astuivat toinen toisensa perästä kylän nurmikon yli, ja vähäiset, valoisat olennot tuon tuostakin pujahtivat näkyviin sen suuren pyökkipuun varjosta, joka seisoo vastapäätä kirkkoa.

Koko tämä pikkuinen seura seisoi yhdessä alttarin edessä, jonka astuimelta Fritz opetti heitä. Ensiksi he veisasivat virren, vanhemmat pojat latinaksi, ja sitten kaikki yhdessä saksaksi; ja tämän jälkeen Fritz kuulusteli heiltä Lutherin katekismusta. Kuinka herttaisesti nuot vienot lapsen äänet vastasivat hänen syvään, miehuulliseen ääneensä; niinkuin epälukuisten kesälehtien humina tuolla ulkona taikka kylän puron loppumattomien pikku koskien kohina hiljaisena aamuna.

"Rakas lapseni, mikä sinä olet?" hän kysyi.

Heikot, mutta heleät äänet vastasivat:

"Minä olen kristitty."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Siitä, että olen kastettu ja uskon kalliisen Herraani Jesukseen
Kristukseen."

"Mitä kristityn tarvitsee tietää autuaaksi tullaksensa?"

Vastaus: "Katekismus."

Ja sitten, kun pääsivät siihen osaan, jossa puhutaan kristillisestä uskosta, kertoivat suloiset äänet Uskontunnustuksen saksaksi.

"Minä uskon Jumalaan Isään Kaikkivaltiaasen."

Ja Fritzin ääni kysyi leppeästi:

"Mitä se on?"

Vastaus: "Minä uskon, että Jumala on minun ynnä kaikkein muiden luotuinsa kanssa luonut; antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki muut jäsenet, tiedon, toivon ja ymmärryksen; ja nämät kaikki vielä nyt voimassa pitää; antaa myös minulle runsaasti joka päivä ravinnon ja verhon, kodon ja huoneet, puolison ja lapset, pellon, karjan ja kaikki, mitä minä ruumiin ravinnoksi tarvitsen; vielä sitte suojelee ja varjelee minua, kaikki myös vahingot ja vaarat minun päältäni estää ja torjuu. Ja kaikki nämät Hän tekee ilman minun ansiotani, omasta sulasta armostansa ja isällisestä hyvyydestänsä. Joiden kaikkein edestä minun tulee Häntä kiittää, ylistää ja kunnioittaa, kuulla ja palvella. Se on totinen tosi."

Taas:

"Minä uskon Jesukseen Kristukseen" j.n.e.

"Mitä se on?"

"Minä uskon, että Jesus Kristus, totinen Jumala, Isästä ennen ijankaikkisuutta syntynyt, ja myös totinen ihminen, neitseestä Maariasta syntynyt, on minun Herrani, joka minun kadotetun ja tuomitun ihmisen lunasti ja kaikesta synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallan alta vapahti ja päästi: ei kullalla eikä hopialla, vaan pyhällä ja kalliilla verellänsä ja viattomalla piinallansa ja kuolemallansa, että minä Hänen omansa olisin, Hänen valtakunnassansa Hänen allansa eläisin, ja Häntä ijankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa palvelisin, niinkuin Hän on kuolleista nousnut ylös, elää ja hallitsee ijankaikkisesti. Se on totinen tosi."

Ja taas:

"Minä uskon Pyhään Henkeen."

"Mitä se on?"

"Minä uskon ja tunnustan, ett'en minä omasta ymmärryksestäni ja voimastani taida Jesukseen Kristukseen. minun Herraani uskoa eli Hänen tykönsä tulla; vaan Pyhä Henki on minun siihen evankeliumin kautta kutsunut, lahjoillansa valistanut, oikiassa uskossansa pitänyt, pyhittänyt ja vahvistanut; niinkuin Hän koko kristikunnan mailmassa kutsuu, kokoo, valaisee, pyhittää ja totisen ja oikean uskon kautta Jesuksessa Kristuksessa varjelee; jossa seurakunnassa Hän minun ja kaikkein muiden uskovaisten synnit joka päivä armollisesti anteeksi antaa, ja sitte viimeisenä päivänä minun ja kaikki muut ihmiset kuolleista herättää, ja niin minulle ja kaikille Kristin-uskovaisille ijankaikkisen elämän antaa. Se on totinen tosi."

Ja taas, kun Herran Rukous tuli, lasten äänet alkoivat:

"Isä meidän, joka olet taivaissa."

"Mitä se on?"

"Tällä esipuheella tahtoo Jumala meitä vetää vahvasti uskomaan, että Hän on meidän oikia Isämme, ja me Hänen rakkaat lapsensa, että me sitä rohkiammasti vahvassa turvassa häntä rukoilisimme, niinkuin hyvät lapset vanhemmiltansa tarpeitansa anovat."

Ja lopuksi:

"Amen, mitä se on?"

"Että minä totisesti uskon tänkaltaiset rukoukset olevan meidän
taivaalliselle Isällemme otolliset ja tulevan Häneltä kuulluksi; sillä
Hän on itse käskenyt meidän näin rukoilla ja luvannut meitä kuulla.
Amen, amen, se on: totisesti, totisesti, nämät pitää näin tapahtuman."

Ja kun kysyttiin:

"Kuka tämän sakramentin kelvollisesti nautitsee?"

Vastattiin hiljaisesti:

"Se on oikein mahdollinen ja kelvollinen, joka uskoo nämät sanat: 'teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntein anteeksi antamiseksi.' Mutta joka ei usko niitä sanoja, vaan epäilee, se on mahdotoin ja kelvotoin; sillä se sana: 'teidän edestänne', vaatii aivan uskollista sydäntä."

Kun kuuntelin näitä yksinkertaisia, eläviä sanoja, en minä kummastellut, että T:ri Luther usein toistaa niitä itselleen taikka oikeammin, niinkuin hän sanoo: "Jumalalle", vastamyrkkynä vihollisen tulisiin nuoliin.

Ja niin lapselliset äänet kuolivat pois kirkon aamuisessa hiljaisuudessa, ja kellokastarin varjo lankesi äänettömänä ruohoisille kummuille taikka yksinkertaisille puuristeille, joitten alla kylän kuolleet lepäävät; ja kun palasimme kotiin, oli pyökkipuun pitkä varjo kallistunut kasteisen kylännurmikon poikki.

Sitten, ennen yhtätoista, alkoivat kirkonkellot soida, ja talonpojat tulivat joukottain eri tahoilta metsästä. Me katselimme erinäisiä parvia, kun he kirjavissa pyhä-vaatteissaan astuivat esiin mustan-viheriän varjon syvyydestä, niitten parissa epäilemättä useita Lutherin sukulaisia, jotka elävät tässä paikkakunnassa. Nyt jokainen ovi kylässä lähetti lisäjoukkonsa, ja vähäinen kirkko täyttyi pian, miehet ja naiset istuen vastakkain eri puolilla, ja vanhat yhdessä koossa saarnastuolin ympäri. Fritzin aineena oli Evan mieli-lause: "niin on Jumala mailmaa rakastanut." Yksinkertaisesti, semmoisilla selityksillä, kuin he voivat ymmärtää, puhui hän heille Jumalan rajattomasta rakkaudesta ja siitä äärettömästä hinnasta, jolla Hän on lunastanut meidät, ja siitä rakkaudesta, luottamuksesta ja kuuliaisuudesta, johon me olemme velkapäät hänelle, ja T:ri Lutherin neuvon mukaan hän ei puhunut liian kauan, vaan "nimitti mustaa mustaksi ja valkoista valkoiseksi", pysyen yhdessä ainoassa asiassa, jotta kansan mennessään sopi sanoa: siitä nyt saarnattiin. Sillä, niinkuin minä kuulin T:ri Lutherin sanovan, "me emme saa puhua yhteiselle kansalle korkeista, vaikeista asioista taikka pimeillä sanoilla. Kirkkoon tulee pieniä lapsia, palveluspiikoja, vanhoja miehiä ja naisia, jotka eivät korkea-oppisesta esityksestä hyödy mitään. Sillä, jos he jälestäpäin sanovat siitä: 'voi, hän lausui oivallisia asioita, hän piti mainion saarnan!' ja kysytään: 'mistä?' he vastaavat: 'en minä tiedä.' Muistakaamme, kuinka Herramme Kristus koetti saarnata yksinkertaisesti. Viinitarhasta, lammaslaumasta, puista hän otti vertauksensa, että kaikki kansa tuntisi ja ymmärtäisi."

Fritzin saarna jätti syvän rauhan sydämeeni. Hän ei puhunut vanhurskaudesta ja lunastuksesta, vaan elävästä Jumalasta, joka lunastaa ja vanhurskauttaa meidät. Suurempaa hyvää ei kukaan voi tehdä kuin muistuttaa meille, mitä Jumala on tehnyt meidän tähtemme, ja kuinka Hän todesti ja hellästi pitää huolta meistä.

Jälkeen päivällisen koottiin lapset hetkeksi kouluhuoneesen ja heiltä kuulusteltiin saarnaa. Auringonlaskussa yhdyimme taas kaikki viettämään lyhyttä jumalanpalvelusta kirkossa ja veisasimme iltavirsiä saksan kielellä, jonka jälkeen pappi lausui Herran Siunauksen, ja vähäinen seurakunta hajosi kukin kotiinsa.

Hiljaisella päivänpaisteellansa ja sillä valolla, jonka Fritzin takaisintulo vuodatti hänen kotoonsa, tuntui tämä päivä minusta melkein niinkuin päivä paratiisissa.

Jumala olkoon monin kerroin kiitetty T:ri Lutherista ja erittäin niistä kahdesta suureta lahjasta, jotka, hänen kauttansa ovat annetut takaisin meille — ensiksi, että hän on päästänyt Jumalan sanan lähteen kuolleen kielen jäisistä kahleista ja laskenut sen virtaamaan kautta maan, kaikkialla muuttaen talven kevääksi, ja toiseksi, että hän on puollustanut avion pyhyyttä ja sitä koti-elämää, jota se perustaa, avaten luostarin-porttien hautakivet ja lähettäen kätketyn hurskauden siunaamaan mailmaa tuhansissa tämmöisissä, nöyrissä, pyhissä, kristillisissä kodoissa.