XXXI.
Theklan kertomus.
Wittenbergissä, Syyskuulla 1527.
Vihdoin olen minä sanonut sen sydämestäni! niin, minä olen varma, että minä sanon sen sydämestäni, ja jos kohta särkyneestä sydämestä, ei Jumala ylenkatso sitä.
"Isä meidän, joka olet taivaissa, tapahtukoon sinun tahtosi eikä minun."
Minä luulin voivani kestää kaikkia paremmin, kuin epätietoa; mutta minua ei yhtään aavistanut, minkä epätoivon tyhjyyden varmuus tuottaisi.
Sitten tulivat nuot kauheat, kapinalliset ajatukset, että Jumala antoi hänen kuolla yksinään! ja nyt johtui mieleeni kaikki, mitä he olivat puhuneet minulle siitä, ett'ei saisi pitää epäjumalia, ja minua rupesi pelottamaan, etten koskaan ollut todella rakastanut eikä palvellut Jumalaa, vaan ainoastaan Bertrandia; ja tuosta tuli pitkä tyhjyyden ja pimeyden aika, jonka lävitse ei mikään inhimillisen eikä jumalallisen rakkauden valo eikä lohdutuksen äänet näyttäneet vähintäkään tunkevan. Minä ajattelin, ettei Jumala koskaan vastaan-ottaisi minua, ennenkuin minun kävi sanominen: "tapahtukoon sinun tahtosi", mutta sitä minä en voinut sanoa.
Muistaakseni ensimäiset sanat, joilla mielestäni oli joku merkitys, olivat muutamat T:ri Lutherin sanat eräässä saarnassa. Hän sanoi, että oli helppo uskoa Jumalan anteeksi antavaan rakkauteen rauhan aikoina, mutta kun kiusauksen hetkinä perkele ahdisti sielua kaikilla tulisilla nuolillansa, hän oli itse huomannut oikein vaikeaksi pysyä siinä totuudessa, jonka hän tiesi niin hyvin, ettei nimittäin Kristus ollut mikään ankara tuomari eikä kova velkoja, vaan anteeksi antava Vapahtaja, niin, rakkaus itse, puhdas, muuttumaton rakkaus.
Silloin minä rupesin ymmärtämään, että se oli perkele, se häijyn-ilkinen, velkova, paha henki, jota minä sydämmeni pimeydessä olin kuunnellut, että se oli hän, joka oli koettanut neuvoa minua, etten saisi mennä Isäni luo, ennenkuin toin Hänelle aivan alamaisen sydämen.
Ja nyt minä muistin sanat: "tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette rasitetut;" ja yksinään huoneessani minä lankesin polvilleni ja huudahdin: "oi laupias Vapahtaja, oi taivaallinen Isä, minä en ole alamainen sinun tahdollesi; mutta minä olen väsynyt, väsynyt ja kovasti rasitettu; ja minä tulen sinun luoksesi. Etkö sinä tahdo ottaa minua semmoisena, kuin minä olen, ja opettaa minua vähitellen sanomaan: 'tapahtukoon sinun tahtosi!' Ja Hän vastaan-otti minut ja on vähitellen opettanut minulle sen. Kumminkin tänä iltana voin minä sanoa niin. Huomenna ehkä vanha kapina palaa jälleen. Mutta jos se palaa, menen minä taas taivaallisen Isämme luo ja sanon uudestaan: 'ei alamainen vielä, mutta kovasti rasitettu! Isä, tartu käteeni ja sano minulle: ala uudestaan!'"
Sillä keskellä kaikkia näitä onnellisia kotoja minä olin mielestäni aivan liikanainen kaikille ja niin sanomattomasti yksin. Minä kaipasin vanhoja luostareita, että saisin haudata itseni niihin kauas kaikista ilon äänistä. Mutta, Jumala olkoon kiitetty, ne olivat suljetut minulta; enkä minä huoli niistä enää.
T:ri Luther alkoi auttaa minua sillä, että hän näytti, kuinka perkele oli pitänyt minua erinänsä Jumalasta.
Ja nyt on Jumala auttanut minua ja taas lähettänyt sydämeeni kiitollisuuden ja rakkauden säteen.
Rutto on jälleen ollut Wittenbergissä. T:ri Lutherin koti on muutettu sairashuoneeksi; sillä vaikka hänen Käthensä ja pikku Hannuksensa ovat hyvin kalliit hänelle, ei hän tahtonut paeta vaaraa enemmän, kuin viimeinkään, jolloin hän oli munkkina samassa luostarissa, joka nyt on hänen kotinsa.
Ja mikä siunaus hänen voimalliset ja luottavaiset sanansa saarnastuolista, kuolinvuoteella taikka murheen majoissa ovat olleet meille kaikille.
Mutta etupäässä on Jumala kalliin äitini kautta puhunut sydämelleni ja saattanut minut tuntemaan, että Hän todella tulee, poimii ja kuulee meitä. Hän oli juuri kuoleman kielissä. Ja nyt hän on parantumallansa. He sanovat, että vaara on ohitse. Enkä minä koskaan enää sano sydämessäni: "minulle yksistänsä Jumala ei anna mitään kotia", enkä minä sen vuoksi, että varon sydämeni kipua, kun siteet kerran katkeavat, pelkää kiinnittämästä sydäntäni liiaksi niihin, jotka Jumala on antanut minun rakastettavakseni. Minä otan vastaan ilon ja rakkauden ja kaikki ne surut, joita ne tuottanevat, ja luotan kaikissa Jumalaan.
Kukaties Jumalalla on joku vähäinen rakkauden työ minuakin varten, joku erityinen palvelus myöskin minua varten, että minua tarvitaan tässä mailmassa, niin kauan kuin minä olen täällä. Sillä tänään tuli Justus Jonas, jonka pieni poika on kuollut ruttoon, minun luokseni ja sanoi:
"Thekla, tee hyvin ja käy vaimoni luona. Hän sanoo, että sinä osaat lohduttaa häntä, sillä sinä ymmärrät surun."
Tietysti minä menin. Minä en luule, että sanoin mitään, joka olisi lohduttanut häntä. Minä en voinut tehdä juuri muuta kuin itkeä hänen kanssaan, kun katselin noita vähäisiä, viattomia, rauhallisia, hengettömiä kasvoja. Mutta kun lähdin hänen luotaan, sanoi hän, että minä olin tehnyt hänelle hyvän työn, ja käski minun tulla uudestaan.
Näin kukaties Jumalalla on joku hurskas palvelus, jonka minä saan tehdä Hänelle ja jota minä voin oppia ainoastaan sillä tavalla, kuin Hän on opettanut minulle; ja kun kerran yhdymme, Bertrand ja minä, ja kuulemme sen kalliin jumalallisen ja inhimillisen äänen, joka on johdattanut meidät mailman lävitse, iloitsemme yhdessä kaikista näistä katkerista tuskista, joita olemme kärsineet ja tunteneet, ja lausumme kiitoksia siitä ijankaikkisesti!