XXXII.

Elsan kertomus.

Wittenbergissä, Toukokuulla 1530.

Kaikista niistä onnellisista kodoista, jotka Jumala on antanut Saksalle T:ri Lutherin kautta, ei mikään ole, luullakseni, onnellisempi, kuin hänen oma kotonsa.

Augustinin-luostarin seinät kajahtelevat nyt vähäisten lasten krapisevista jaloista ja helkkyvistä äänistä, ja joka yö enkelit vartioivat kodin pyhyyttä. T:ri Lutherin lasten syntymäpäivät ovat juhlia meille kaikille; niin oli erittäinkin pikku Hannuksen, esikoisen, syntymäpäivä.

Kuitenkin on myöskin kuolema käynyt tässä valoisassa kodossa. Heidän toinen lapsensa, Elisabet, otettiin pikkuisena vanhemmiltansa. T:ri Luther suri häntä paljon. Vähä aika hänen kuolemansa jälkeen kirjoitti hän ystävällensä Hausmann'ille:

"Armoa ja rauhaa. Minun Johannulukseni kiittää sinua, kunnon Nikolaus, kalistimesta, josta hän riemuitsee ja iloitsee mahdottomasti."

"Minä olen alkanut kirjoittaa jotakin Turkin sodasta, josta työstäni, toivoakseni, lienee joku hyöty."

"Pikku tyttäreni on kuollut; rakastettu pikku Elisabet. Se on kummallista, kuinka kipeäksi ja haavoitetuksi hän on jättänyt sydämeni, melkein yhtä helläksi, kuin naisen, niin minun on tuota pienokaista haiku. Minä en olisi voinut koskaan uskoa, kuinka hellä isän sydän lasten suhteen on. Rukoile Herraa minun puolestani, ja jää hyvästi Hänessä."

Kaikki kunnioittavat ja rakastavat Katarina von Boraa. Tosin muutamat valittavat, että hän on liian säästäväinen; mutta mihin T:ri Luther ja hänen perheensä joutuisivat, jos Katarina antaisi yhtä huolettomasti, kuin hän. Hoetaan, että T:ri Luther käytti tilaisuutta, kun Katarina oli sairaana, ja lahjoitti hopeisia pöytä-astioitansa jollekin köyhälle ylioppilaalle. Hän ei koskaan ota kreuzeriäkään niiltä ylioppilailta, joita hän opettaa; eikä hän vaadi maksua käsikirjoituksistaan, joka suututtaa Gottfriediä ja minua, vaikka se on jalosti tehty häneltä, sillä sitä suurta voittoa, jonka ne tuottavat, T:ri Luther varmaan käyttäisi paremmin, kuin kirjanpainajat, joille se nyt jää. Se on meidän luulomme, että ilman rouva Lutheria koko perhe jo aikaa olisi joutunut mieron tielle, ja T:ri Luther, joka ei epäile anoessansa apua vaaliruhtinaalta taikka muilta rikkailta ihmisiltä muitten tarpeisin (vaikkei koskaan itsellensä), tietää hyvin, kuinka huolettava se tie on.

Hänen vaimonsa ei kuitenkaan aina onnistu hillitä hänen haluansa lahjoittaa pois kaikkia. Taannoin hän Katarinan läsnä-ollessa ja hänen silmän-iskuistaan huolimatta antoi eräälle ylioppilaalle, joka pyysi häneltä rahaa päästäksensä kotiin yliopistosta, hopeisen pikarin, jonka hän itse oli saanut lahjaksi, sanoen, ettei hänen tarvinnut juoda hopea-astioista.

Me katsomme kaikki sitä hellyyttä, jolla Katarina valvoo hänen terveyttänsä, siunaukseksi koko maalle. Hän ei ole koskaan päässyt täysiin voimiin niitten ylellisten ponnistusten jälkeen, joita hänellä oli noina taistelon ja katumusharjoituksen vuosina Erfurtin luostarissa. Ja hänen täytyy usein jännittää niitä viimeisiin asti vielä nytkin. Kaikki munkit ja nunnat, jotka omantunnon vuoksi ovat hylänneet laiskurin-elannon luostareissa; kaikki seurakunnat, jotka kaipaavat evankelista pappia; kaikki ihmiset kaikista säädyistä sielun, ruumiin tai rahan huolissa kääntyvät T:ri Lutherin puoleen apua tai neuvoa varten, koska hänellä on hellin sydän ja selvin pää koko maassa. Hänen kirjevaihtonsa on rajaton ja koskee kaikenlaisiin asioihin, olipa että hän näyttää evankeliselle ruhtinaalle, kuinka tämä parhaiten saisi opin puhdistetuksi maakunnissaan, taikka opettaa halpaa kristittyä naista, kuinka hän saavuttaa omantunnon rauhan Kristuksessa. Ja näitten lukemattomien neuvonanomusten ohessa näyttää hänen suuri sydämensä aina ehtivän kuuntelemaan, kun vainotut kaukaa ja läheltä vetoavat häneen, taikka yksinäiset ja murheelliset valittavat.

Mistä löydämme koko tämän toimeliaisuuden lähteen, jollei raamatusta, josta hän sanoo: "siinä puutarhassa on harva puu, josta minä en ole varistanut hedelmiä;" ja rukouksesta, josta hän, kristikunnan ahkerin mies, sanoo (aivan niinkuin hän olisi mietiskelevä eremiti): "rukous on kristityn ammatti" (Das Gebet ist des Christen Handwerk).

Niin, juuri se aika, jonka hän panee rukouksiin, antaa hänelle aikaa kaikkiin muihin asioihin. Juuri ne hetket, joita hän viettää elämän sanan ääressä, tekevät, että hänen saarnansa, hänen kirjeensä ja kaikenlainen opetuksensa ikäänkuin vuotavat täydestä sydämestä.

Mutta semmoinen elämä uuvuttaa liian nopeasti. Monta kertaa on rouva Luther ollut kovasti huolissaan hänen puolestansa niinä neljänä vuonna, kuin he ovat olleet naimisissa.

Kerta, vuonna 1527, kun pikku Hannus oli sylilapsena, ja T:ri Luther luuli, että hänen oli pian jättäminen Katarina leskeksi isättömän pojan kanssa, sanoi hän aivan alakuloisesti, ettei hänellä ollut mitään muuta jättää jälkeensä hänelle, kuin ne hopeakannut, jotka olivat lahjoitetut hänelle.

"Rakas Tohtori", vastasi Katarina, "jos se on Jumalan tahto, suon minäkin mielelläni, että sinä olet Hänen tykönänsä ennemmin, kuin minun tykönäni. Emme myöskään, minä ja lapseni, tarvitse sinua niin paljon, kuin koko hurskaitten kristittyin joukko. Älä ollenkaan sure minua."

Mitä Katarinan toivokas uljuus ja hellä huolenpito ovat olleet hänelle, hän osoitti, kun hän sanoi:

"Minä olen liian altis odottamaan enemmän Kätheltäni ja Melancthonilta, kuin Kristukselta Herraltani. Vaan kuitenkin minä hyvin tiedän, ettei kumpikaan heistä eikä kukaan maan päällä ole kärsinyt eikä voi kärsiä, mitä hän on kärsinyt minun puolestani."

Mutta vaikka lakkaamaton työnteko rasittaa hänen ruumistansa, löytyy ankarampia koetuksia, jotka rasittavat hänen sieluansa. Se sydän, johon vähinkin rakkaus ja ilo koskee niin syvästi, ei voi muuta kuin olla arka vääryydelle taikka pettyneille toiveille. Tuskastuttanee siis häntä, kun yhteen aikaan hänen oli vaarallinen matkustaa niitten aatelisten vihan vuoksi, joitten sukulaiset hän on vapauttanut nunnaluostareista; ja toiseen aikaan hänen täytyi pelätä suuttuneita talonpoikia, joitten järjetöntä kapinaa hän tosin miehuullisesti ja suoraan moitti, mutta joita hän kuitenkin innokkaasti puollusti aatelisten ja ruhtinaitten edessä.

Mutta katkerampi, kuin mikään muu, on hänelle evankelisten kristittyjen eripuraisuus. Jokainen totuus, johon hän uskoo, leimahtaa hänen mieleensä niin voimakkaalla vakuutuksella, että hän katsoo jokaista kummallisen itsepäiseksi, joka ei näe sitä. Hän pitää kiinni jokaisesta vakuutuksesta, joka hänellä on, semmoisen jäykkyydellä, joka on valmis kuolemaan sen puolesta — ei ainoastaan omistajan sitkeydellä, vaan sotamiehen, jolle sen puollustaminen on uskottu. Hän ei suinkaan soisi, että ketään pannaan hengeltä taikka vangitaan epä-uskon tähden. Mutta tarjota veljen kättä niille, jotka hänen mielestänsä kokonaan pettävät Herransa luottamuksen — kuinka hän sitä rohkenisi? Tuleeko muutamia levon päiviä ostaa ijankaikkisen rauhan uhraamalla?

Ja niin olemme riitaantuneet Schweitziläisten kanssa.

Pari päivää takaperin, kun tulimme kaupunginkirkosta, jossa T:ri Luther oli saarnannut Anabaptisteja ja Schweitziläisiä vastaan (joita hän lukee samaan luokkaan), saatti Greeta minut hämille kysymyksellään:

"Äiti, eikö eno Winkelried ole Schweitziläinen ja eikö hän ole hyvä ihminen?"

"Tietysti eno Konrad on hyvä ihminen, Greeta", vastasi Fritzimme, joka juuri oli palannut vieraisilta Atlantin ja Konradin tyköä. "Kuinka sinä semmoista kysyt?"

"Mutta hän on Schweitziläinen, ja T:ri Luther käski meidän varoa, ettemme muuttuisi Schweitziläisten kaltaisiksi, sillä he puhuvat jumalattomia asioita pyhistä sakramenteistä."

"Minä tiedän varmaan, ettei eno Konrad puhu mitään jumalattomia asioita", vastasi Fritz kiivaasti. "Hän on ehkä paras mies, minkä ikinä olen nähnyt. Äiti", jatkoi hän, "miksi T:ri Luther puhuu tämmöisiä Schweitziläisistä?"

"Näetkö, Fritz", minä sanoin, "T:ri Luther ei ole koskaan ollut kuutta kuukautta heidän parissaan, niinkuin sinä; eikä hän siis koskaan ole näkynyt, kuinka hyvät he ovat kotosalla."

"Jollei T:ri Luther", vastasi Fritz ynseästi, "ole nähnyt heitä, niin minun mielestäni hänen ei myöskään pitäisi puhua sillä tapaa heistä."

Minun täytyi turvata äidilliseen arvooni tehdäkseni väittelystä loppua, ja minä muistutin Fritzille, että hän oli pikkuinen poika, jonka ei ollut oikeus laskea päätöksiään hyvistä ja suurista miehistäi kuin T:ri Lutherista. Mutta totta puhuen minä itse puoleksi ajattelin, niinkuin tämä lapsi. Minun oli mahdoton selittää, kuinka T:ri Luther lakkaamattoman taistelon kautta on raivannut tietä siihen vapauteen, jossa me nyt rauhassa elämme; kuinka hän kammoo Zwingli'n oppeja, ei niin paljon niitten itse tähden, kuin niitten seurausten tähden, jotka hänen luullaksensa niistä lähtevät. Kuinka olisi mahdollista saada lapsiamme, jotka nyt vastaan-ottavat rauhallisen, kalliisti ansaitun perinnön, ymmärtämään sen sotaisan sukupolven karkeata urhoollisuutta, joka valloitti jälleen tämän perinnön heille?

Niinkuin T:ri Luther sanoo: "ei ole mikään vähäinen asia muuttaa koko paavikunnan uskonto ja oppi. Kuinka vaikeata tämä on ollut minulle, saavat he nähdä sinä päivänä. Nyt ei kukaan usko sitä!"

Jumala määräsi Davidin taistelemaan Israelin taisteloita, ja Salomonin temppeliä rakentamaan. T:ri Lutherin on täytynyt toimittaa molemmat asiat. Mikä kumma siis, jos sotamiehen käsi välisti havaitaan rauhan töissä!

Kuitenkin, miksi minä vaivaan itseäni tämmöisillä? Pian, liiankin pian kuolema tulee, joka tekee meidän polvikuntamme hyvät avut pyhiksi lapsillemme ja lievittävällä verhollansa peittää meidän erhetyksemme.

Nytkin, kun T:ri Luther on poissa Coburgin linnassa, kuinka kalliit hänen kirjeensä ovat; ja kuinka kahta vertaa pyhemmät ne sanat, joita hän saarnasi meille viime sunnuntaina, ovat nyt, kun emme huomenna saa kuulla häntä.

Hän on viety Coburgin linnaan, että hän olisi lähempänä Augsburgin valtiopäiviä ja neuvoillansa auttaisi T:ri Melancthonia, joka on niissä. Vaaliruhtinas ei tohdi laskea Lutherimme jaloa sydäntä ja suoraa mieltä valtiopäivien viekkaitten diplomatien joukkoon.

Rouva Luther aikoo maalauttaa heidän pikku Magdalenansa, joka nyt on vuoden vanha ja Tohtorin lempilapsi, ja lähettää kuvan hänelle linnaan.

Kesäkuulla 1530.

Kirjeitä on tullut sekä T:ri Lutherilta että T:ri Lutherista. Hänen isänsä on kuollut — kunnollinen, kestävä, itsensä kieltävä, totuutta rakastava vanha mies, joka on poikaansa istuttanut niin paljon omasta luonteestansa. "Se on soveliasta, että minä suren semmoista isää", kirjoittaa Luther, "joka otsansa hiessä on kouluttanut ja kasvattanut minut ja tehnyt minut siksi, mitä olen." Asia koski häntä kipeästi, varsinkin kuin hän ei saanut olla isänsä tykönä hänen viime hetkellänsä; vaikka hän kiittää Jumalaa, että isä eli näinä valon aikoina ja meni pois lujana uskossansa Kristukseen. T:ri Lutherin sihteeri kirjoittaa kuitenkin, että hänen pikku Magdalenansa kuva lohduttaa häntä paljon. Hän on ripustanut sen seinään vastapäätä sitä paikkaa, jossa hän istuu, kun hän aterioitsee.

T:ri Luther on nyt heimonsa vanhin. Hän seisoo niitten aikalaistensa eturivissä, jotka verkalleen astuvat eteenpäin kuolemaa kohden.

Tänään minä olen istunut rouva Lutherin kanssa Augustinin-luostarin puutarhassa sen perunapuun varjossa, jossa hän niin usein istuu Tohtorin vieressä. Lapsemme leikittelivät ympärillämme — hänen pikku Hannuksensa poikien kanssa, sillä välin kuin pikku Magdalena istui kuhertaen, kuin kyyhkynen, edessämme ruohossa ja nyppi rikki muutamia kukkia.

Hän puhui minulle paljon Tohtorista; kuinka suuresti tämä rakastaa pienokaisia ja mitä opetuksia jumalallisesta rakkaudesta ja viisaudesta hän saa heidän vähäisistä leikeistään.

T:ri Luther sanoo usein, että vaikka kaikki Jumalan teot ovat kauniit, ovat pienet lapset ihanimmat niistä kaikista; että pyhät enkelit erittäin kaitsevat heitä. Hän on hyvin hellä heitä kohtaan, ja arvelee välisti, että he ovat paremmat teologit, kuin hän itse, sillä he luottavat Jumalaan. Hartaampia rukouksia ja korkeampaa teologiaa hän ei koskaan luule saavuttavansa, kuin mitä pienet lapset ensin oppivat — Herran Rukouksen ja Katekismuksen. Usein, niin jutteli rouva Luther, kertoi hän Katekismuksen itsekseen, muistaaksensa kaikkia niitä uskon aarteita, joita meillä on.

Hupaista on myöskin, sanoo hän, kuunnella sitä taivaallista teologiaa, jonka hän johdattaa linnuista, lehdistä, kukista ja tavallisimmista Jumalan lahjoista taikka elämän tapauksista. Pöydässä hedelmä-vati avaa hänelle kokonaisen Jumalan anteliaisuuden kirjan, josta hän sitten puhuu. Taikka, ottaen ruusut käteensä, sanoo hän: "sitä ihmistä, joka osaisi tehdä tämmöisen ruusun, pidettäisiin aivan ihmeellisenä; ja Jumala sirottaa lukemattomia semmoisia ympärillemme! Mutta juuri Hänen lahjainsa äärettömyyden vuoksi me emme huomaa niitä."

Ja eräänä iltana lausui hän pikku linnusta, joka viserteli viimeistä vähäistä lauluansa, ennenkuin se meni levolle: "voi armasta pikku lintua! se on valinnut suojansa ja tuudittaa itsensä rauhalliseen uneen ilman mitään huolta huomispäivän asunnosta; se pitää turvallisesti kiinni oksastansa ja jättää murheen Jumalalle."

Keväällä T:ri Luther mielellään kääntää vaimonsa huomion niihin vähäisiin elämän oraisin ja urpuihin, jotka pilkistelevät esiin joka paikasta ruskeasta maasta taikka alastomista oksista. "Kuka", sanoi hän, "joka ei ole koskaan nähnyt mitään kevättä, olisi kaksi kuukautta takaperin voinut arvata, että nämät kuolleet oksat kätkivät itsessään koko tuon salaisen elämän voiman? Niin on meidänkin laitamme oleva Ylösnousemisen aikana; Jumala ei kirjoita evankeliumiansa ainoastaan raamattuun, vaan puihin, kukkiin, pilviin ja tähtiin."

Ja näin on T:ri Lutherin läsnä-olon ja keskustelun kautta vähäinen puutarha rouva Lutherin silmissä kuin kuvilla varustettu evankeliumi ja psaltari.

Minä rohkenin tehdä muutamia kysymyksiä hänelle, ja muun muassa, oliko hän koskaan kuullut Tohtorin puhuvan jonkunlaisesta rukouksen kaavasta. Hän sanoi, että hän oli kerta kuullut hänen lausuvan: "meidän sopii käyttää kaavoja omissa rukouksissamme, siksi kuin sielumme siivet ja sulat ovat kasvaneet, ja me jaksamme lentää vapaasti ylös Jumalan läsnä-olon puhtaasen ilmaan." Mutta hänen rukouksensa, kertoo rouva Luther, ovat välisti niinkuin hänen pikku poikansa Hannuksen luottavainen tapa pyytää häneltä itseltä; vaan välisti niinkuin jättiläisen reutoaminen taistelon tuskassa.

Hän jutteli kuinka hän usein kiittää Jumalaa Tohtorin rakkaudesta lauluun ja soittoon. Kun hän on kovasti uuvuttanut mieltänsä ja sydäntänsä, näyttää musiki kohta vahvistavan ja viihdyttävän hänen sieluansa, niinkuin raitis ja virvoittava kylpy.

Minä olen itse kuullut hänen puhuvan tästä, kun olen ollut niissä kokouksissa, joita hän pitää joka viikko luonansa ja jossa harjoitetaan eri-äänisiä lauluja. "Perkele", sanoo hän — "tuo kadotettu henki — ei siedä pyhiä riemulauluja. Meidän intohimomme ja kärsimättömyytemme, meidän valituksemme ja itkumme, meidän oihkimisemme ja voihkimisemme miellyttävät häntä suuresti; mutta meidän laulumme ja virtemme harmittavat ja surettavat häntä kovasti."

Rouva Luther kertoi minulle, että hänellä oli monta murheellista hetkeä Tohtorin terveyden vuoksi. Työt ja huolet rasittavat häntä usein kauheasti; eikä hän ole koskaan oikein tointunut entisistä näännyttävistä paastoamisistaan ja taisteloistaan.

Hän ei ole herkullinen pöydässä. Hänen mieliruokansa on silli ja hernerokka. Hänen elantonsa on hyvin kohtuullinen, ja kun hän on kiintynyt johonkin erityiseen työhön, unhottaisi hän ateriansa taikka olisi kokonaan ilman niitä, jollei hänen rouvansa muistuttaisi häntä. Kun hän kirjoitti Selitystänsä Kahdennestakolmatta Psalmista, sulki hän itsensä huoneesensa kolmeksi päiväksi eikä hänellä ollut muuta syötävää kuin leipää ja suolaa; siksi kuin viimein rouvan täytyi tuottaa seppä murtamaan auki ovea, jolloin he tapasivat hänet mietintöihin vaipuneena.

Ja vaikka hänellä on tämmöiset syvät ajatukset ja yhtä laveat huolet, kuin kuninkaalla taikka arkkipiispalla, ottaa hän osaa lastensa leikkeihin, niinkuin hän itse olisi lapsi; eikä hän koskaan unhota, jos hän matkoillansa joutuu markkinoille, tuoda kotiin tuliaisia pienokaisillensa. Hän näytti minulle yhden kirjeen, jonka hän oli juuri saanut Tohtorilta Coburgista hänen pikku pojallensa Hannukselle. Hän antoi minun kopioita sen. Se kuuluu näin:

"Armoa ja rauhaa Kristuksessa sydämestäni rakkaalle pikku pojalleni."

"Minä kuulen ilolla, että sinä luet ahkerasti ja rukoilet hartaasti. Tee niin, pikku poikani, ja pyri eteenpäin. Kun tulen kotiin, tuon sinulle kauniin markkinalahjan. Minä tiedän hauskan puutarhan, jossa paljon lapsia kävelee. He ovat puetut vähäisiin kultaisiin takkeihin ja poimivat ihania omenoita, pääryniä, kirsikkoja ja pluumuja puitten alla. He tanssivat ja ovat iloisia, ja heillä on myöskin kauniit, pikkuiset hevoset kultaisilla suitsilla ja hopeisilla satuloilla. Silloin minä kysyin siltä mieheltä, joka hallitsee puutarhaa, kenen lapsia nämät olivat. Hän vastasi: 'ne ovat semmoisia lapsia, jotka mielellään rukoilevat, oppivat läksynsä ja ovat kiltit.' Sitten minä sanoin: 'ystäväni, minulla on myöskin vähäinen poika; hänen nimensä on Hannus Luther. Eikö hänkin pääsisi puutarhaan, että hän saisi syödä tuommoisia omenoita ja pääryniä ja ratsastaa kauniilla, vähäisillä hevosilla, ja leikitellä näitten lasten kanssa?' Siihen mies vastasi: 'jos hän mielellään rukoilee, oppii läksynsä ja on kiltti, kyllä hänkin pääsee puutarhaan — ja samalla tapaa lippus ja Jost (Melancthonin ja Justus Jonaksen pienet pojat); ja kun he kaikki tulevat yhteen, annetaan heille myöskin huiluja, rumpuja, luuttuja ja kaikenlaisia soittokaluja; ja he saavat tanssia ja ampua pikkuisilla joutsilla ja nuolilla.'

"Ja hän näytti minulle puutarhassa ihanan nurmen, joka oli varustettu tanssia varten. Siellä oli paljon huiluja puhtaasta kullasta, rumpuja ja hopeisia joutsia ja nuolia. Mutta oli vielä varhainen aamupäivä, etteivät lapset vielä olleet suurustaneet. Sentähden minä en voinut odottaa, siksi kuin tanssi alkoi, vaan sanoin miehelle: 'voi, hyvä herra, minä menen kohta pois ja kirjoitan kaikki nämät pikku pojalleni Hannukselle, että hänkin rukoilee hartaasti, oppii läksynsä ja on kiltti, jotta hänkin pääsee tähän puutarhaan. Mutta hänellä on rakas täti Leena; hänen täytyy saada ottaa tämä mukaansa.' Nyt sanoi mies: 'olkoon niin; mene ja kirjoita hänelle sillä tapaa.'

"Opi sentähden, kallis pikku poikani Hannus, läksysi, ja rukoile iloisella sydämellä; ja kerro tämä kaikki myöskin Lippukselle ja Justukselle, että hekin oppivat läksynsä ja rukoilevat. Niin te kaikki yhdessä pääsette tuohon puutarhaan. Täten minä jätän sinut Jumalan kaikkivaltiaan haltuun; ja tervehdi täti Leenaa ja suutele häntä minun puolestani. — Sinun rakas isäsi

Martin Luther."

Muutamat, jotka ovat nähneet tämän kirjeen, arvelevat, että se on liian pilapuheinen niin vakaville aineille. Mutta taivas ei ole mikään kolkko ja juhlallinen, vaan aivan valoisa ja iloinen paikka; ja T:ri Luther kertoo vaan lapselle omalla lapsellisella kielellänsä, mikä autuas paikka se on. Eikö myöskin Jumala, taivaallinen Isämme, tee meidän samoin?

Minä olisin mielellään nähnyt, kuinka T:ri Luther kääntyi pois totisista kirjeistänsä ruhtinaille ja tohtoreille suuren Augsburgin Tunnustuksen johdosta, jota he paraikaa laittavat, kirjoittaaksensa näitä armaita sanoja pikku Hannuksellensa. Ei mikään kumma, että "Catharine Lutherin", Tohtorinna Luther, "mea dominus Ketha," "herrani Käthe", niinkuin hän nimittää häntä, on onnellinen vaimo. Se on onni Saksalle, että Katekismus, josta lapsemme oppivat ensimäiset jumalallisen totuuden alkeet, lähtee Lutherin isällisestä sydämestä, eikä sitä panna kokoon valtiopäivillä taikka yleisessä kokouksessa.

Toisenkin kirjeen olen minä kopioinnut, koska lapseni olivat niin mieltyneet siihen. T:ri Luther on aina suuresti ihastellut linnun laulua. Se kirje, jonka olen kopioinnut, oli kirjoitettu Huhtikuun 28 päivänä hänen ystävillensä, jotka usein kokoontuvat hänen pöytänsä ympärillä.

"Armoa ja rauhaa Kristuksessa, rakkaat herrat ja ystävät! Minä olen saanut kaikki teidän kirjeenne ja ymmärrän, kuinka asiat käyvät teillä. Että tekin puoleltanne ymmärtäisitte, kuinka asiat käyvät täällä, tahdon saattaa teidän tietoihinne, että me, minä, mestari Beit ja Cyriacus, emme lähde Augsburgin valtiopäiville. Meillä on kuitenkin omat, vaikka toisenlaiset valtiopäivät täällä."

"Juuri akkunaimme alla on vähäinen metsä elikkä lehto, johon naakat ja varikset ovat kutsuneet kokoon valtiopäivänsä, ja siellä on semmoista ratsastusta edestakaisin, semmoista lakkaamatonta hälinää yöt päivät, kuin kaikki olisivat iloiset ja vallattomat juomisesta. Nuoret ja vanhat jaarittelevat yhdessä, että minua kummastuttaa, kuinka he eivät hengästy. Minun tekisi hyvin mieli tietää, onko teillä yhtään tämmöisiä aatelisia ja kavaljereja; minusta tuntuu, kuin he olisivat kokoontuneet tänne joka paikasta mailmassa."

"Minä en ole vielä nähnyt heidän keisariansa; mutta heidän ylhäisensä keikaroivat ja koreilevat edessämme, tosin ei kalliissa vaatteissa, vaan kaikki yksinkertaisesti puettuina samaan asuun, kaikki yhtä kaikki yhtä harmaa-silmäisinä ja kaikki laulaen samaa laulua, se vaan, että on mitä hupaisin eroitus nuorilla ja vanhoilla, suurilla ja pienillä. He eivät huoli mistään isosta palatsista taikka salista kokouspaikaksi, sillä heidän salinsa laki on ihana, korkea taivas, heidän lattiansa on keto täynnänsä kauniita, viheriöitä oksia, ja heidän seinänsä ulottuvat yhtä kauas, kuin mailman ääret. He eivät myöskään tarvitse hevosia eikä haarniskoita; heillä on höyheniset rattaat, joilla he välttävät loukkauksia ja vaaroja. He ovat epäilemättä suuria ja mahtavia herroja, mutta mitä he keskustelevat, sitä minä en vielä tiedä."

"Kuitenkin, sen verran kuin minä tulkin avulla ymmärrän, tuumivat he suurta, äkillistä päällekarkausta ja sotaretkeä vehnää, ohraa, kauraa ja kaikenlaista viljaa vastaan, ja moni ritari on voittava kannuksensa tässä sodassa ja moni sankarityö toimitetaan."

"Näin me istumme täällä valtiopäivillämme ja kuulemme ja kuuntelemme suurella mielihyvällä sekä opimme, kuinka ruhtinaat ja herrat ynnä kaikki muut keisarikunnan säädyt laulavat ja menostelevat aika iloisesti. Mutta erittäin meitä huvittaa nähdä, kuinka he isoisten tavalla teivastelevat, hiovat nokkiansa ja kiillottavat asepukujansa, saavuttaaksensa kunniaa ja voittoa vehnästä ja kaurasta. Me toivotamme heille terveyttä ja menestystä — ja suomme, että he kaikki yhtä haavaa lentäisivät itsensä puhki johonkin pensas-aitaan!"

"Sillä minun mielestäni he eivät ole paremmat, kuin sofistit ja paavilaiset saarnoinensa ja kirjoituksinensa, ja minä soisin, että nämätkin olisivat edessämme kokouksessamme, että saisin kuulla heidän hupaisia ääniänsä ja saarnojansa, ja nähdä, kuinka he yhteiseksi hyödyksi nielaisevat kaikki, mitä maan päällä löytyy, ja jälestäpäin lörpöttelevät tiesi kuinka kauan!"

"Tänään olemme kuulleet ensimäisen satakielen; sillä he eivät ottaneet
Huhtikuuhun luottaaksensa. Meillä on ollut hyvät säät täällä, ei mitään
sadetta, paitsi eilen vähäisen. Teidän luonanne lienee ehkä toisin.
Täten minä jätän teidät Jumalan haltuun. Menetelkäät hyvin. Annettu
Jyvä-turkkien valtiopäivillä, Huhtikuun 28 päivänä anno 1530.
Martinus Luther."

Vaikka hän näyttää levolliselta ja joutilaalta, nojaa nyt, sanoo
Gottfried, koko Saksa vielä kerran tämän uskollisen sydämen voimaan.

Romalaiset diplomatit ovat monta kertaa olleet vähällä taivuttaa Melancthonia peräytymään kaikista rauhan tähden; ja ilman niitä jyrkkiä ja uskollisia sanoja, jotka lähtevät "erämaasta", joksi Luther sanoo Coburgin linnaa, luulee Gottfried, että kaikki olisi käynyt huonosti. T:ri Lutherin on täytynyt usein kirjoittaa vakavasti ja murheellisesti "Filip Pelkurille" ja pyytää, ettei hän ainakaan heittäisi vanhurskauttamisen oppia uskon kautta ja antaisi piispojen ratkaista kaikkia!

Usko se on, joka tekee, että Luther näkee niin selvästi. "Se on Jumalan sana ja asia", kirjoittaa hän, "sentähden meidän rukouksemme varmaan kuullaan, ja Hän on jo määrännyt ja valmistanut sen avun, joka on meitä auttava. Tämä käy varmaan toteen. Sillä Hän sanoo: 'unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei hän armahda kohtunsa poikaa? ja vaikka hän unohtaisi, en minä kuitenkaan sinua unohda. Katso, käsiini olen minä sinun pyältänyt.' Minä olen nykyisin nähnyt kaksi ihmettä, hän jatkaa; ensimäisen, kun katselin ulos akkunastani ja näin taivaan tähdet ja koko Jumalan ihanan kaari-katon, enkä kuitenkaan eroittanut mitään pylväitä, joilla rakentaja oli tukenut tätä kantta; ei taivas kuitenkaan rauennut, vaan koko tuo suuri kaari seisoi lujana. Nyt löytyy semmoisia, jotka etsivät noita pylväitä ja tahtoisivat kokea ja tarttua niihin, ja kun he eivät voi, kummastelevat ja vapisevat, niinkuin taivas varmaan kukistuisi, ei minkään muun vuoksi, kuin vaan sen vuoksi, että he eivät voi koskea ja tarttua sen pylväisin. Jos he vaan voisivat löytää nämät, kyllä sitten taivas, heidän luullaksensa, pysyisi koossa!"

"Iloinen ihme oli: minä näin suurten pilvien vierivän ylitsemme niin kauhealla painolla, että niitä sopisi verrata suureen valtamereen, enkä minä kuitenkaan selittänyt mitään alustaa, johon olivat perustetut elikkä rakennetut, eikä mitään rantaa, joka pidätti niitä; ne eivät kuitenkaan pudonneet päällemme, vaan katselivat meitä tylyllä, totisella muodolla ja pakenivat matkoihinsa. Mutta kun ne olivat kulkeneet ohitse, silloin loisti esiin sekä niitten alusta että meidän kattomme, joka oli kannattanut niitä — taivaankaari! Tosin kyllä heikko, ohut, köykäinen alusta ja katto, joka pian suli pois pilviin ja oli pikemmin niinkuin väikkyvä särmiö, jonka näemme kirjavan lasin lävitse, kuin luja ja varma alusta! että meidän kyllin oli syytä epäillä tätä heikkoa sulkua, joka pidätti tuota ääretöntä vesien painoa. Kuitenkin me todella huomasimme, että tämä utuinen särmiö kykeni kannattamaan vesien painoa ja että se lujasti varjelee meitä. Mutta muutamia löytyy, jotka mieluisammin katselevat vesien ja pilvien paljoutta ja kovaa painoa, kuin liiton köykäistä, kaitaa kaarta. He tahtoisivat pidellä tätä väikkyvää, haihtuvaa vemmeltä, ja kun eivät voi sitä tehdä, pelkäävät he aina, että pilvet tuottavat vedenpaisumuksen takaisin."

Taivaallinen Isä, kun yksi mies, joka luottaa sinun sanaasi, voi näin pitää kokonaista kansakuntaa pystyssä, mitä sinun sanasi tekisikään meidän kaikkien hyväksi, jos me jokainen samalla tapaa luottaisimme siihen ja Sinuun, joka lausui sen!