XXXIII..

Theklan kertomus.

Wittenbergissä, 1540.

Se aika, jota pelkäsin kaikkein enimmän sen suuren kadon jälkeen, joka teki minun elämäni autioksi, on tullut. Minä olen yksinäisen keski-ijän yksitoikkoisella lakealla. Lapsuuden päivänpaisteiset kunnaat, ja myöskin nuoruuden iloiset, tuuliset ahteet ovat melkein näkymättömissä minun takanani; ja arvoisan vanhuuden lumiset harjut, joilta voimme katsoa luvattuun maahan tuolle puolen, ovat melkein yhtä kaukana minun edessäni. Muitten elämä on pulppuavasta lähteestä paisunut leveäksi ja tyveneksi virraksi, sillä välin kuin minun elämäni on vaan sama kapea puro, kuin se alusta oli. Se hiipii verkan ja hiljalleen lakean poikki eikä hyppele iloisesti kalliolta soitellen joka paikassa matkallansa. Kuitenkin minä olen tyytyväinen; aivan täydellisesti tyytyväinen. Minä tiedän varmaan, että korkein viisaus ja rakkaus on määrännyt minunkin elämäni; ja että (sitä myöten kuin ei minun uskoton sydämeni estä sitä) Jumala johdattaa minutkin korkeimpaan ja parhaasen päämäärään.

Minä en ajatellut aina niin. Minä varoin, ettei Bertrandin kuolema loisi varjoansa ainoastaan maalliseen elämääni, vaan että se ainaiseksi kiduttaisi ja heikontaisi luontoani; että samalla kuin kadotin kaikki avio-elämän suloiset, jalostuttavat suhteet, minä ijäti jäisin vaan kehkiämättömäksi, yksipuoliseksi olennoksi.

Mutta eräänä päivänä minä T:ri Lutherin saksankielisestä raamatusta luin ensimäisen Korinthilais-epistolan kahdennessatoista luvussa Kristuksen ruumiista, ja sydämeni sai suuren lohdutuksen siitä. Minä näin, että me emme ole aiotut erinäisiksi atomeiksi, joista jokainen olisi täydellinen itsekseen, vaan saman ruumiin jäseniksi, joista jokainen on täydellinen ainoastaan sen kautta, että se on yhteydessä kaikkien muitten kanssa. Ja silloin huomasin, kuinka kokonaan vähäpätöinen asia se on, mihin paikkaan Kristus asettaa minut ruumiisensa; ja kuinka meidän on mahdoton tietää, miksi Jumala kasvattaa meitä, ennenkuin ruumis on täydellinen ja me näemme, mitä meidän tulee olla siinä.

Kun minä vähäistä sen jälkeen astuin Dübenin nummea kotiin Elsan Greetan kanssa, toi joukko kasvavia puita, joitten varjossa lepäsimme, saman opetuksen eteeni vertauksen muodossa. Me olimme usein kaukaa ihmetelleet tämän ryhmän kaunista sopusuhtaisuutta, vaan nyt, kun katsoimme ylös, näin minä, kuinka vaillinainen jokainen yksityinen puu oli, kaikki kallistuen eri taholle, ja kaikki ainoastaan yhdeltä puolelta hyötyen. Jos jokainen puu olisi sanonut: "minä olen pyökkipuu ja minun on oikeus levittää oksiani joka haaralle, niinkuin veljeni, joka seisoo yksinään nummella," mitä tuosta ihanasta ryhmästä olisi tullut? Ja katsoen ylös viheriän, tiheän lehdistön lävitse sinistä taivasta kohden, minä sanoin:

"Taivaallinen Isä, Sinä olet viisas! Minä en epäile enää. Istuta minut, mihin vaan tahdot, puutarhaasi, ja anna minun kasvaa mieltäsi myöten! Sinä et koskaan salli minun hairaantua korkeimmasta tarkoituksestasi."

T:ri Luther on myöskin sekä keskusteluissaan että saarnoissaan sanonut monta asiaa, jotka tuontuostakin ovat paljon auttaneet minua.

"Ohra", hän sanoi, "saa kärsiä paljon ihmisiltä. Ensiksi se kylvetään maahan, että se mätänee. Kun se sitten on kasvanut ja kypsynyt, se leikataan. Sitten se rouhennetaan, puserretaan, kuohutetaan ja laitetaan olueksi."

"Juuri samanlainen martyri on pellava. Kun se on valmistunut, se nyhdetään, lioitetaan, loukutetaan, kuivataan, rohditaan, kehrätään ja kudotaan palttinaksi, joka taas paloitellaan ja leikataan. Jälestäpäin plaastaroitaan sillä paiseita ja tukotetaan haavoja. Sitten se muuttuu rievuiksi, pannaan tamppiin paperimyllyyn ja raasitaan pieniksi palasiksi. Siitä laitetaan paperia kirjoittamista ja painamista varten."

"Nämät esineet ja moni muu heidän kaltaisensa, jotka ovat suureksi hyödyksi meille, saavat näin kärsiä. Niin saavat myöskin hyvät, jumaliset kristityt kärsiä paljon jumalattomain ja pahojen tähden. Mutta tällä tapaa ohra, viinirypäleet ja vilja jalostutetaan, ihmisessä muuttuen lihaksi, ja kristityn ihmisen ruumiissa astuen taivaalliseen valtakuntaan."

Usein hän puhuu "kalliista, pyhästä rististä, josta osa on annettu jokaiselle kristitylle."

"Kaikkien pyhien", sanoi hän kerta, kun yhden hänen ystävänsä lapsi makasi sairaana, "täytyy juoda katkerasta maljasta. Välttikö edes Maria, Herramme kallis äiti, sitä? Kaikkien, jotka ovat rakkaat Hänelle, täytyy kärsiä. Kristityt voittavat, kun kärsivät; ainoastaan kun he kapinoitsevat ja vastustavat, he voitetaan ja häviävät taistelossa."

T:ri Luther tietää todella, mitä koetukset ja kiusaukset ovat. Monta katkeraa maljaa on hän saanut juoda, joka katsoo kristittyjen syntejä, itsekkäisyyttä ja eripuraisuutta omaksi surukseen ja häpeäkseen. Sentähden hän epäilemättä ymmärtääkin niin hyvin, kuinka tulee tukea ja lohduttaa. Niitten, jotka ovat aiotut kirkon luiksi ja suoniksi, täytyy odottaa kovimpia iskuja.

Minä muistan hyvin, mitä hän sanoi lokakuun 8 päivänä 1529, ennenkuin hän lähti Coburgiin, jolloin hän ja hänen vaimonsa sairastivat kuumetta, ja häntä vaivasi myöskin lannetauti ja moni muu vamma:

"Jumala on koettanut minua kovasti. Minä olen ollut kärsimätön; mutta Jumala tietää paremmin, kuin minä, miksi hyödyksi tämä on. Meidän Herramme Jumala on niinkuin kirjanpainaja, joka latoo kirjaimet takaperin, jottemme täällä kykene niitä lukemaan. Kun me olemme painetut tuolla ylhäällä, tulevassa elämässä, osaamme lukea kaikki selvästi ja oikeinpäin. Tällä välin meidän tulee olla kärsivälliset."

Monella muulla tavalla, kuin voin mainita, ovat hän ja hänen sanansa auttaneet minua. Ei kukaan näytä ymmärtävän, niinkuin hän, mitä perkele on ja tekee. Se on kiusaus surussa, jota meidän tulee pelätä ja kavahtaa. Juuri tätä minä en ymmärtänyt ensin, kun Bertrand kuoli. Minä luulin itseäni kapinalliseksi, enkä rohjennut lähestyä Jumalaa, ennenkuin herkeisin tuntemasta itseäni kapinalliseksi. Minä en ymmärtänyt, että perkele, joka kiusasi minua kapinoimaan, myöskin kiusasi minua ajattelemaan, ettei Jumala antaisi anteeksi. Minä olin ennen ajatellut koetusta jonkunlaiseksi pyhyydeksi, jossa aivan luonnollisesti tuntisin Jumalan läsnä-olon. Minun tuli vielä oppia, että sekin voi olla jopa "pimeyden hetki," jolloin pimeyden ruhtinas näkymätönnä lähestyy meitä. Niinkuin T:ri Luther sanoo: "perkele ahdistaa meitä juuri siltä puolelta; josta olemme kaikkein hellimmät ja heikoimmat, niinkuin hän paratiisissa kääntyi Evaa eikä Adamia vastaan."

Sanomattoman suuri lohdutus oli siitä, kun opin, kuka minua oli vaivannut, ja käännyin Hänen puoleensa, joka jo aikaa voitti kiusaajan, rukoillen, että Hän karkoittaisi tämän nyt minun luotani. Sillä vaikka T:ri Luther tuntee, kuinka kauhea langennut enkeli on — "Kymmenien Käskyjen antithesis" (vastakohta), joksi hän nimittää häntä, "joka tuhansia vuosia on enkelin nerolla tutkistellut, kuinka tehokkaimmalla tavalla voi häiritä ja hävittää ihmisiä" — muistuttaa hän meitä aina, että perkele kuitenkin on kukistettu vihollinen, ettei hän nytkään saa voittoa meistä, ja että, vaikka hän on rohkea ahdistamaan ja kiusaamaan suruttomia, yksi ainoa uskon sana tai katse panee hänet pakenemaan "niinkuin piestyn koiran." Juuri tämä tieto, että saatanalla on voima kiusata, ynnä vakuutus, ettei hän kykene uskovaista sydäntä vahingoittamaan, ne ovat niin usein tukeneet minua T:ri Lutherin sanoissa.

Mutta hän ei ole ainoastaan tällä tapaa auttanut minua. Hän teroittaa usein, kuinka työnteko on aivan tarpeellinen. Parempi on, sanoo hän, ryhtyä halvimpaan askareesen, kuin istua yksinään joutilaana ja kohdata saatanan kiusauksia. "Usein on minun kiusauksissani tarve puhua vaikka vaan lapsen kanssa, että saisin karkoitetuiksi niitä ajatuksia, joilla perkele hätyyttää minua; ja tämä estää minua kerskailemasta, että itse omin neuvoin pystyn auttamaan itseäni ja kestämään ilman Kristuksen voimaa. Minä tarvitsen välisti semmoista auttajaa, jolla ei ole koko ruumiissansa niin paljon teologiaa, kuin minulla on yhdessä sormessani." "Ihmissydän", arvelee hän, "on niinkuin myllynkivi myllyssä: kun panet vehnää sen alle, se jauhaa ja murentaa vehnän jauhoksi; jollet pane vehnää, jauhaa se kuitenkin, mutta silloin se jauhaa itseänsä ja kuluu pois. Samoin ikään jättää ihmissydän, jollei sitä kiinnitetä työhön, sijaa perkeleelle, joka luikertaa sisään ja vetää myötänsä kokonaisen lauman pahoja ajatuksia, kiusauksia ja suruja, jotka jauhavat rikki sydämen!"

Tämän hänen puheensa johdosta koetin minä ahkerasti hankkia jotakin toimitusta itselleni. Aluksi se näytti vaikealta. Elsa ei tarvinnut paljon apua lapsiansa varten taikka vaan satunnaisesti. Kotona olivat köyhyyden huolet ohitse, ja kallis isäni ja äitini voivat hyvin ilman minun avuttani. Tyytymättömyydessäni toivoin välisti, että he olisivat köyhät taas, niinkuin Elsan lapsuudessa, että minua tarvittaisiin ja minusta todella tuntuisi, kuin kehräämälläni ja ompelemallani hyödyttäisin, sen sijaan kuin nyt tunsin, että askaroitsin vaan joutilaisuutta karttaakseni ja ettei kenelläkään ollut mitään hyvää työstäni.

Toisin aioin minua halutti päästä näkemästä koko sitä onnellista elämää, joka ympäröitsi minua, ja minä moitin puoleksi T:ri Lutheria sydämessäni, että luostarit hänen kauttansa olivat lakkautetut. Nunnana, arvelin minä, olisin ainakin ollut jotakin määrättyä ja arvossa pidettyä eikä se negativinen, kesken-eräinen olento, joksi tunsin itseni, eroitettuna likimmäisistäni sen kautta, että kaipasin sitä, joka teki heidän elämänsä todelliseksi ja onnelliseksi.

Äitini tointuminen rutosta paransi minua vähän tästä. Se muistutti minua niistä siunauksista, jotka vielä olivat tarjonani kotona. Minä rupesin myöskin taas luottamaan Jumalaan ja sain lohdutusta, kun ajattelin, mitä äidin-äiti kerta sanoi minulle, kun olin vähäinen tyttö ja haikeasti itkin sekaantunutta vyyhtiä ja nyyhkytin: "en minä sitä ikinä selväksi saa"; "keri, rakas lapseni, keri vaan, tuuma tuumalta, avaa joka solmu toinen toisensa perästä, niin vyhti suorenee pian itsestänsä." Samalla tapaa minä päätin keriä vähäistä elämän lankaani päivästä päivään ja avata toisen vähäisen solmun toisen perästä, siksi kuin nyt vyhti todesti on suorinnut itsestänsä.

Harvan naisen elämä on, luullakseni, enemmän täynnä rakkautta ja miellyttävää tointa, kuin minun. Minä olen ruvennut hoitamaan vähäistä tyttökoulua. Oppilaitteni joukossa on kaksi orpoa, jotka talonpoikais-sota teki isättömäksi ja jotka lähetettiin meille; tästäkin tulee minun kiittää T:ri Lutheria. Hän ei huoli mistään niin paljon, kuin nuorten kasvatuksesta; ei mikään sureta häntä enemmän, kuin se ahneus, joka kadehtii varoja kouluilta; eikä mikään ilahuta häntä enemmän, kuin pienokaisten edistyminen kaikessa hyvässä taidossa. Niinkuin hän kirjoitti vaaliruhtinas Johanille Coburgista kaksitoista vuotta takaperin:

"Laupias Jumala osoittaa suurta armoa siinä, että Hän tekee sanansa niin hedelmälliseksi teidän maassanne. Herttaiset pienet pojat ja tytöt ovat niin hyvin opetetut katekismuksessa ja Pyhässä Raamatussa, että sydämeni sulaa, kun näen, kuinka nämät nuoret pojat ja tytöt osaavat uskoa ja puhua paremmin Jumalasta ja Kristuksesta, kuin kaikki vanhan ajan luostarit ja koulut."

"Semmoinen nuoriso Teidän Arvonne maassa on ihana paratiisi, jonka vertaista ei löydy mailmassa. On niinkuin Jumala sanoisi: 'rohkeutta, rakas herttua Johan, minä uskon sinulle jaloimman aarteeni, kauniin paratiisini; sinä saat ruveta sen isäksi. Sillä minä jätän sen sinun huomaasi ja annan sinulle kunnian olla tarhurini ja huoneenhaltiani'. Tämä on totinen tosi. On myöskin, niinkuin Herramme Jesus olisi Teidän Arvonne vieras ja holholainen, koska Hänen sanansa ja Hänen pienokaisensa ovat teidän alinomaiset vieraanne ja holholaisenne."

Vähä aika sitten eräs nainen, Lutherin vaimon ystävä, asui Tohtorin luona pannaksensa toimeen semmoista koulua Wittenbergissä nuoria tyttöjä varten; ja nyt se on joutunut minun haltuuni. Usein T:ri Luther tulee sisään ja laskee kätensä pienokaisten pään päälle, pyytäen Jumalaa siunaamaan heitä, taikka kuuntelee, kun he kertovat katekismusta taikka Pyhää Raamattua.

Joulukuun 25 p. 1541.

Kerta vielä on joulupuu sytytetty kodoissamme Wittenbergissä. Kuinka monta tämmöistä onnellista kristillistä kotia meillä on! Elsamme, Justus Jonaksen ja hänen lempeän, miellyttävän vaimonsa, joka, niinkuin T:ri Luther sanoo: "aina levittää iloa hyvillä, suloisilla kasvoillansa." Tämmöisissä tiloissa tulemme nyt kaikki kokoon Elsan luona. Lasten ääni on parempi, kuin valo, isäni sokeille silmille, ja äitini uudistaa jälleen omia äidin-ilojansa lapsen-lapsissaan, mutta ilman huolitta.

Mutta kaikista näistä kodoista ei mikään ole niin onnellinen eikä niin hellästi yhteen liittynyt, kuin T:ri Lutherin. Hänen lapsenkaltainen ilonsa vähäisistä asioista tekee jokaisen perhe-juhlan hänen huoneessaan aivan riemuisaksi; ja lasten leikit ja huvit, samoin kuin heidän vähäiset huolensakin, ovat hänelle alinomainen vertaus taivaallisesta perheestä ja meidän keskuudestamme Jumalan kanssa. Hänellä on nyt viisi lasta, Hannus, esikoinen; Magdalena lempeä ja suloinen kolmetoistavuotinen tyttö; Paulus, Martin ja Margareta.

Mikä onni niille, jotka ovat kadottaneet omansa ja ovat murheelliset, että meidän kristilliset juhlamme viittaavat eteenpäin ja ylöspäin, yhtä hyvin kuin taaksepäin; että ijankaikkinen ilo, jota lakkaamatta lähestymme, yhdistyy siihen maalliseen iloon, joka on mennyt ohitse. Niin, vanha pakanallinen elämänpuu, jota tämä nuori, viheriäinen kuusi maamme aarniometsistä sanotaan kuvaavan, on kristitty joulupuuksi. Vanha elämänpuu oli surun puu, sen juuret olivat katoavaisessa maassa, ja sen alla istuivat murhettivat Vaiheettaret valmiina leikkaamaan poikki ihmis-elämän lankaa. Luonto, joka aina uudistuu, oli surullinen vastakohta ihmis-elämään, joka kukoistaa vaan kerran. Mutta meidän elämänpuumme on ilon puu, ja sen juuret ovat ijankaikkisen ilon paratiisissa. Enkelit vartioivat sitä, ja se muistuttaa Toisen Ihmisen synnystä — Herrasta, joka tuli taivaasta — joka ei ole ainoastaan elävä sielu, vaan elämää antava henki. Elämänpuusta havaitsemme, kuinka katoavainen luonto, vaikka se näyttääkin kuolemattomalta, on vastakohtana kuolevaisen ihmisen todelliseen, ijankaikkiseen elämään. Pienten lasten ilosta näyttää, kiitos Jumalan, koko sydämeni kerran vielä riemuitsevan; sillä minäkin katson aamuruskoa kohden ja kuulen elämän lähteen solisevan, mihin hyvänsä minä käännyn. Edessäni se kuitenkin on paras ja raikkain! sillä se kumpuaa ylös ijankaikkiseen elämään.

Joulukuulla 1542.

Varjo on laskeunut T:ri Lutherin rauhalliseen kotiin: Magdalena, itsensäkieltäväinen, kuuliainen, hurskas, armas lapsi — hän sydämen suosikki — on kuollut; esikoistytär, jonka kuva, kun hän oli vuoden vanha, ilahutti häntä Coburgissa.

Viime Syyskuun viidentenä päivänä hän sairastui, ja silloin Luther kohta kirjoitti ystävällensä Marcus Crodel'ille, että tämä lähettäisi hänen poikansa Johanin Torgau'ista, jossa hän opiskeli, katsomaan sisartansa. Hän kirjoitti:

"Armoa ja rauhaa, rakas Marcus Crodel'ini. Minä pyydän, että sinä salaat Johaniltani, mitä minä kirjoitan sinulle. Minun tyttäreni Magdalena on todella melkein haudan partaalla — lähtee pian Isänsä luo taivaasen, jollei Jumala vielä katsoisi soveliaaksi säästää häntä. Mutta hän itse tahtoo niin hartaasti nähdä veljeänsä, että minun täytyy lähettää vaunut noutamaan häntä. He rakastivat toisiansa suuresti. Jospa hän eläisi, siksi kuin veli tulee! Minä teen, mitä suinkin voin, ettei jälestäpäin se ajatus, että laiminlöin jotakin, vaivaisi minua. Käske sentähden syytä ilmoittamatta hänen kiiruimman kautta palata näillä vaunuilla tänne; — tänne, jossa Magdalena joko lepää Herrassa taikka tointuu. Jää hyvästi Herrassa."

Veli tuli, mutta Magdalena ei tointunut.

Kun hän nyt makasi kovin sairaana, sanoi Tohtori Martin:

"Hän on hyvin kallis minulle; mutta, armollinen Jumala, jos siis tahdot ottaa hänet pois täältä, olen minä tyytyväinen siinä tiedossa, että hän on oleva Sinun kanssasi."

Ja kun Magdalena makasi vuoteessansa, sanoi hän hänelle:

"Pikku Magdalenani, tyttöseni, sinä tahtoisit jäädä isäsi luo; ja sinä olet myöskin tyytyväinen menemään Isäsi luo tuonne ylös?"

Hän vastasi: "niin, kallis isä; niinkuin Jumala tahtoo."

Silloin isä sanoi:

"Sinä lemmittyni! Henki on altis, mutta liha on heikko."

Sitten hän kääntyi pois ja sanoi:

"Hän on hyvin kallis minulle. Jos jo liha on näin voimallinen, mimmoinen henki lieneekään?"

Ja muun muassa hän sanoi:

"Tuhanteen vuoteen Jumala ei ole antanut kenellekään piispalle niin suuria lahjoja, kuin Hän on antanut minulle; ja meidän tulisi riemuita Hänen lahjoistaan. Minä olen suuttunut itseeni, etten voi riemuita sydämessäni Magdalenastani enkä lausua kiitoksia; vaikka minä silloin tällöin osaan laulaa vähäisen laulun Jumalallemme ja kiittää Häntä vähän kaikista näistä. Mutta rohkaiskaamme mieltämme; joko elämme taikka kuolemme, olemme Herran. 'Sive vivimus, sive morimur, Domini sumus.' Tämä on totta, olipa että ajattelemme 'Domini' nominatioiksi taikka genitiviksi: me olemme Herran, ja Hänessä me olemme kuoleman ja elämän herrat."

Nyt lausui mestari Georg Rörer:

"Minä kuulin kerta teidän kunnian-arvoisuutenne sanovan jotakin, joka usein lohduttaa minua — nimittäin: 'minä olen rukoillut Herraamme Jumalaa, että Hän antaa minulle autuaallisen lopun, kun lähden täältä. Ja Hän tekee sen; siitä minä olen varma. Viimeisellä hetkelläni olen minä vielä puhuva Kristuksen, meidän Herramme kanssa, vaikkapa kuinka lyhyen aikaa. Minä pelkään välisti', jatkoi mestari Rörer, 'että minä lähden täältä yht'äkkiä ja ääneti, enkä jaksa puhua sanaakaan.'"

Siihen arveli T:ri Martin Luther:

"Joko elämme taikka kuolemme, olemme Herran. Niin on laita, joko henki menee meistä siten, että lankeemme portaista alas taikka äkisti kuolemme, kun istumme ja kirjoitamme. Se ei vahingoittaisi minua, vaikka putoisin maahan tikapuista ja makaisin kuolleena niitten vieressä; sillä perkele vihaa meitä julmasti ja saa kaiketi semmoisiakin aikaan."

Kun viimein pikku Magdalena oli juuri kuolemallansa, lankesi hänen isänsä polvillensa hänen vuoteensa viereen, itki katkerasti ja rukoili, että Jumala vastaan-ottaisi hänet. Nyt hän lähti täältä, nukkuen isänsä syliin. Hänen äitinsä oli myöskin huoneessa, mutta vähän taempana surunsa vuoksi. Tämä tapahtui vähäistä jälkeen kello yhdeksän keskiviikkona 19:nä Kolminaisuuden sunnuntaina 1542. Tohtori kertoi usein, niinkuin ennen mainittiin: "Minä tahtoisin mielellään saada pitää tyttäreni, jos Herramme Jumala jättäisi hänet minulle; sillä minä rakastan häntä hyvin paljon. Mutta tapahtukoon Hänen tahtonsa; sillä ei mikään ole parempi hänelle, kuin se."

Kun hän vielä eli, sanoi hän hänelle:

"Kallis tytär, sinulla on myöskin Isä taivaassa; sinä menet Hänen luoksensa."

Silloin lausui mestari Filip:

"Vanhempain rakkaus on semmoinen Jumalan rakkauden kuva ja selitys, joka on piirretty ihmissydämeen. Jos siis Jumalan rakkaus ihmiskuntaan on yhtä suuri, kuin vanhempien rakkaus lapsiinsa, on se todella suuri ja palava."

Kun ruumis oli laskettu arkkuunsa, sanoi T:ri Martin:

"Sinä lemmitty Lenchen, kuinka hyvä sinun nyt on olla!"

Ja katsellessaan kun hän makasi tuossa, lausui hän:

"Voi, sinä suloinen Lenchen, sinä nouset kuolleista jälleen ja loistat niinkuin tähti; niin, niinkuin aurinko!"

He olivat tehneet arkun liian kapeaksi ja lyhyeksi, ja hän sanoi:

"Vuode on liian vähäinen sinulle! Minä riemuitsen tosin hengessäni, mutta lihassani olen kovin murheellinen; tämä ero koettelee minua ylenmäärin. Se on kummallista, että olen niin murheissani, vaikka minä tiedän, että hän varmaan lepää rauhassa ja että hänen käy kaikite hyvin."

Ja kun väki, joka tavallisuuden mukaan tuli asettamaan ruumista katsottavaksi, puhutteli Tohtoria ja surkutteli häntä, arveli hän:

"Teidän tulisi iloita. Minä olen lähettänyt pyhimyksen taivaasen; niin, elävän pyhimyksen! Jospa me saisimme semmoisen kuoleman! Semmoisen kuoleman minä kuolisin mielelläni juuri tänä hetkenä."

Tuosta lausui joku: "se on kyllä totta; kuitenkin tahtoo jokainen saada pitää omansa."

Tohtori Martin vastasi:

"Liha on liha, ja veri on veri. Minä olen iloinen, että hän on tuolla ylhäällä. Se on vaan liha, joka suree."

Muille vieraille hän sanoi:

"Älkäät surko. Minä olen lähettänyt pyhimyksen taivaasen; niin, minä olen lähettänyt kaksi semmoista sinne!" tarkoittaen pikku tytärtänsä Elisabetia.

Kun he veisasivat ruumin luona: "Herra, älä muista meidän entisiä syntejämme, jotka vanhuudesta ovat", lausui hän:

"Minä sanon: oi, Herra! ei ainoastaan meidän entisiä syntejämme, ei ainoastaan niitä, jotka vanhuudesta ovat, vaan nykyisiä syntejämme; sillä me olemme koronkiskojia, ryöstäjiä, saitureita. Niin, messun kauhistus on vielä mailmassa!"

Kuu arkku naulattiin kiinni, ja hän haudattiin, sanoi hän: "totisesti on ruumiin ylösnousemus olemassa."

Ja kun he palasivat haudalta, sanoi hän:

"Tyttäreni on nyt hyvässä tallessa sekä ruumiin että sielun puolesta. Meidän, kristittyin ei tule valittaa mitään; me tiedämme, että niin pitää olla. Me olemme varmemmat ijankaikkisesta elämästä, kuin mistään muusta; sillä Jumala, joka on luvannut sen meille kalliin Poikansa tähden, ei koskaan valehtele. Kaksi pyhimystä minun lihastani on Herramme Jumala ottanut, mutta ei minun verestäni. Liha ja veri eivät voi periä Jumalan valtakuntaa."

Paitsi muita hän puhui:

"Meidän tulee pitää tarkkaa huolta lapsistamme, ja semminkin vähäisistä tyttö-raukoista; me emme saa jättää huolenpitoa heistä muille. Tällä en yhtään sääli poikia. Poika voi elättää itseänsä, missä hyvänsä hän on, jos hän vaan tahtoo tehdä työtä; ja jollei hän tahdo tehdä työtä, on hän konna. Mutta vähäiset tytöt kaipaavat sauvaa, johon saavat nojata."

Ja taas:

"Minä annoin tämän tyttären hyvin mielellään Jumalallemme. Lihan jälkeen olisin minä tosin tahtonut pitää häntä kauemmin luonani; mutta koska Hän on ottanut hänet täältä, kiitän minä Häntä."

Yötä ennen, kuin Magdalena Luther kuoli, oli hänen äidillänsä uni, jossa hän näki kahden miehen, jotka olivat puetut valkoisiin vaatteisin, ihanat ja nuoret, tulevan saattamaan hänen tytärtänsä pois hänen sulhonsa luo. Kun seuraavana aamuna Filip Melancthon tuli luostariin ja kysyi hänen tyttärensä laitaa, kertoi hän hänelle unensa.

Mutta Tohtori säikähtyi siitä ja sanoi muille:

"Nämät nuoret miehet ovat kalliit enkelit, jotka tulevat johdattamaan tätä neitsyttä taivaan valtakuntaan oikean sulhon luo."

Ja seuraavana päivänä hän kuoli.

Joku aika hänen kuolemansa jälkeen lausui T:ri Martin Luther:

"Jos tyttäreni Magdalena voisi virvota henkiin ja tuoda muassaan minulle Turkin valtakunnan, en minä tahtoisi vastaan-ottaa sitä. Voi, hänestä on pidetty hyvin huolta: 'beati mortui, qui in Domino moriuntur' (Autuaat ne kuolleet, jotka Herrassa kuolevat). Niillä, jotka näin kuolevat, on varmaan ijankaikkinen elämä. Minä soisin, että minä ja lapseni ja te kaikki voisitte näin erota täältä; silla pahat päivät ovat tulossa. Minä en näe mitään apua eikä neuvoa enää maan päällä ennen tuomiopäivää. Minä toivon, jos Jumala niin tahtoo, ettei se kauan viivy; ahneus ja koronkiskonta lisääntyvät."

Ja usein hän illallista syödessään kertoi: "et multiplicata sunt mala in terris" (Pahat maan päällä ovat monin kerroin karttuneet).

Hän sepitti itse seuraavan hautakirjoituksen, ja asetti sen
Magdalenansa haudalle:

"Dormio cum sanctis hic Magdalena Lutheri Filia, et hoc strato tecta quiesco meo. Filia mortis eram, peccati semine nata, Sanguine sed vivo, Christe, redempta tuo."

Suomeksi:

Täss' lepäjää tytär Lutherin, nuhteetoin Magdalena,
Autuas, peittehenä turve vihreä on.
Kuoleman laps olit, synnissä siinnyt ja kasvanut, mutta
Sullen taas elämän toi veri Kristuksen.

Mutta vaikka hän koettaa kehoittaa muita, valittaa hän kauan ja katkerasti itse, niinkuin useat hänen kirjeensä osoittavat.

Jonakselle hän kirjoitti:

"Luullakseni olet sinä kuullut, että minun rakkain tyttäreni Magdalena on syntynyt uudestaan Kristuksen ijankaikkiseen valtakuntaan. Mutta vaikk'ei minun ja minun vaimoni tulisi tehdä muuta, kuin kiittää ja riemuita niin autuaallisesta ja pyhästä lopusta, jonka kautta hän on välttänyt lihan, mailman, Turkkilaisen ja perkeleen vallan, on kuitenkin luonnollisen rakkauden side semmoinen, ettemme voi erota hänestä ilman huokauksia ja sydämen vaikerrusta. Ne kiintyvät sydämeemme, ne pysyvät piirrettyinä sen pohjassa — hänen kasvonsa, hänen sanansa — tämän kalliin ja kuuliaisen lapsen katseet — niin elävän kuin kuolevankin; niin että tuskin Kristuksenkaan kuolema (ja mitä kaikki kuolemat Hänen kuolemansa rinnalla ovat?) voi poistaa hänen kuolemaansa meidän muististamme. Kiitä sinä siis Jumalaa meidän sijastamme. Ihmettele Jumalan suurta työtä, Hänen, joka näin ylentää lihamme! Tyttäreni oli, niinkuin sinä tiedät, lempeä ja suloinen luonnoltansa, ja aivan rakastettava. Siunattu olkoon Herra Jesus Kristus, joka kutsui ja valitsi ja on näin kirkastuttanut hänet. Minä toivon itseni ja kaikkien omien puolesta, että me saisimme semmoisen kuoleman; ei, pikemmin semmoisen elämän, jota minä vaan rukoilen Jumalalta, kaiken lohdutuksen ja laupeuden Isältä."

Ja taas Bremen'in pastorille Jakob Probst'ille:

"Minun kaikkein rakkain lapseni Magdalena on mennyt taivaallisen Isänsä luo, nukkuen pois täynnänsä uskoa Kristukseen. Närkästynyt kuoleman kammo tukehuttaa kyyneliäni. Minä rakastin häntä hellästi. Mutta sinä päivänä kostetaan meidän puolestamme kuolemalle ja hänelle, joka on kuoleman alla."

Ja Amsdorfille:

"Paljon kiitoksia siitä, että koetit lohduttaa minua perin rakkaan tyttäreni kuoleman vuoksi. Minä en rakastanut häntä ainoastaan sentähden, että hän oli minun lihaani, vaan sentähden, että hänellä oli niin lempeä ja hiljainen luonto, ja hän aina oli niin kuuliainen minulle. Mutta nyt minä iloitsen, että hän on mennyt elämään taivaallisen Isänsä kanssa ja on nukkunut suloisimpaan uneen siihen päivään saakka. Sillä ajat ovat pahat ja käyvät yhä pahemmaksi; ja sydämessäni minä rukoilen, että sinulle ja kaikille rakkailleni annettaisiin samanlainen lähtö täältä, ja että saisitte semmoisella hiljaisella tyvenyydellä nukkua Herrassa. Vanhurskaat kootaan ja lepäävät vuoteissansa. Sillä mailma on tosiaan kauhea Sodoma."

Ja Lauterbach'ille:

"Syystä sinä kirjoitat, että kuolemaa (taikka vielä oikeammin unta) tulee kaikkiin näihin aivan pahoihin aikoihin ikävöitä. Ja vaikka tämän kaikkein kalliimman lapseni lähtö on suuresti liikuttanut minua, olen enemmän iloinen, että hän, Jumalan valtakunnan tytär, riistettiin perkeleen ja mailman kidasta; niin suloisesti nukkui hän Kristuksessa."

Niin murheellisesti ja hellästi hän kirjoittaa ja puhuu. Tämä surun varjo keskellä hänen elämäänsä pimittää koko mailman häneltä. Taikka pikemmin, niinkuin hän sanoisi, kun ei tuon armaan, kuuliaisen lapsen läsnä-olo enää ilahuta häntä, katsoo hän ulos kylmän ja mustan lietensä äärestä ja näkee mailman semmoisena, kuin se on: rikkaitten ahneuden; köyhien oikeat vaatimukset, mutta kapinalliset yritykset; Turkkilaisten sodan ulkopuolella, keisarikunnan riidan sisäpuolella; uhkaavan uskonnollisen vainon tuliset vihat; ystävien penseyden ja eripuraisuuden. Monta vuotta salli Jumala tämän herkkä-tunteisen sydämen vetäytyä kaikista näistä kodin valoisaan, eheään keskuuteen. Mutta nyt hän luo silmänsä tuolle puolen tätä elämää; kuolemaa kohden, joka vähitellen meille kaikille ilmaisee totuuden, vanhurskauden ja rakkauden valtakunnan, taikka pikemmin siihen kunniakkaasen Tulemukseen, joka julistaa sen kaikille. Näistä hän mielellään puhuu. Hän on varma, että mailman loppu on lähellä, ja hän sanoo, että kaikkien saarnaajien tulisi kehoittaa seurakuntiansa rukoilemaan sen tuloa, niinkuin kultaisen aikakauden alkua. Hän lausui kerta: "oi armollinen Jumala, tule pian jälleen! Minä odotan sitä päivää, sitä kevät-aamua, jolloin päivä ja yö ovat yhtä, ja tuon koiton kaunis, hohtava ruusu sinestyy. Tästä aamu-ruskosta lähtee, niin mielessäni kuvailen, paksu, musta pilvi, salamat leimuvat, jyräys, ja taivas ja maa raukeevat. Jumala olkoon ylistetty, joka on opettanut meitä ikävöimään ja vartomaan sitä päivää. Paavikunnassa veisaavat:

"'Dies irae, dies illa' (Vihan päivä, tuo päivä); mutta me odotamme sitä toivolla; ja minä luulen, ettei se ole aivan kaukana."

Ei hän kuitenkaan ole mikään uneksija, joka suruttomasti panee kätensä ristiin ja vartoo koittoa. Hän on päivän oma, valkeuden lapsi; ja levollisesti, vieläpä iloisesti, tekee hän lakkaamatta työtä muitten hyväksi, tarkasti muistaen kaikkein tarpeita ja iloja, vähimmästä alkaen suurimpaan saakka; hellästi ja mielellään luopuen hopeisista astioistansa, jalosti palkitakseen uskollista vanhaa palveliaa, joka eroo hänen tyköänsä; puollustaen avuttomia; kirjoittaen lohdutuskirjeitä halvimmallekin, joka kaipaa hänen tukeansa; pitäin huolta kaikista seurakunnista, kuitenkin vakavasti lapsiansa kurittaen, kun niin tarvitaan, taikka ottaen osaa kaikkien heidän tuumiinsa ja huvituksiinsa.

Wittenbergissä, 1545.

Näyttää siltä, kuin T:ri Luther olisi yhtä tarpeellinen meille nyt, kuin siihen aikaan, jolloin hän antoi ensimäisen kehoituksen parempiin pyrintöihin sillä, että hän ripusti thesinsä Wittenbergin oviin, taikka kansan silmät kaikki kääntyivät häneen Wormsissa. Rauhallisessa kodissaan hän istuu ja pitää kädessään niitä lankoja, jotka johdattavat niin monen elämää ja niin monen maan kohtaloa. Hän on näihin aikoihin usein sairastanut, jopa toisinaan aivan kovasti. Rikkaitten porvarien ja aatelisten itsekäs ylellisyys vaivaa häntä paljon. Kerta hän melkein väkisin avasi itselleen tien vaaliruhtinaan kabinettiin, vaatiaksensa, että hän määräisi osan takavarikkoon otetuista kirkonsaatavista pappien ja koulun-opettajien palkaksi; ja vakavasti hän kerta toisensa perästä saarnastuolista soimaa ahneutta.

"Kaikki muut viat", hän sanoo, "tuottavat huvinsa; mutta viheliäinen saituri on tavaransa orja eikä sen herra; hänellä ei ole mitään iloa tästä eikä tulevasta elämästä. Täällä hän on kiirastulessa, siellä helvetissä; kun päinvastoin usko ja tyytyväisyys vuodattavat rauhaa sieluun täällä ja sitten saattavat sielun taivaasen. Sillä ahne kaipaa sitä, mitä hänellä on, yhtä paljon kuin sitä, mitä hänellä ei ole."

Ei löytynyt koskaan sydäntä, joka olisi ollut vapaampi itsekkäistä edunpyynnöistä ja vehkeistä, kuin hänen. Hänen uskonsa tähtää aina näkymätöntä Jumalaa; ja hänestä tuntuu surkeimmalta hulluudelta sekä synniltä, kun ihmiset rakentavat pesänsä tähän metsään, jonka kaikissa puissa hän näkee "metsäherran merkin."

Hänen saarnansa ovat nykyisin usein olleet nuhtelevaisia ja surullisia.

Elsan Greeta, joka nyt on ajattelevainen kolmenkolmatta vuoden vanha tyttö, sanoi minulle tuonain:

"Täti Thekla, miksi T:ri Luther välisti saarnaa niin, kuin hänen saarnaamisensa ei olisi tehnyt mitään hyvää? Eikö monta pahaa ole poistettu, jota hän moitti? Eikö raamattu ole jokaisessa kodissa? Äitimme arvelee, ettemme voi kylläksi olla kiitolliset siitä, että saamme elää niihin aikoihin, jolloin meille opetetaan totuus Jumalasta ja meille annetaan luottamuksen ja rakkauden uskonto epäilyksen ja pelon sijaan. Miksi T:ri Luther usein puhuu niin, kuin ei mitään olisi tehty?"

Eikä minulla ollut muuta vastata, kuin tämä:

"Me näemme, mitä on tehty; mutta ainoastaan T:ri Luther tietää, mitä hän toivoi saavansa aikaan. Hän lausui kerta: 'jos minä alusta olisin tietänyt, että ihmiset näin vihasivat Jumalan sanaa, olisin minä pysynyt alallani. Minä luulin, että he tekivät syntiä vaan taitamattomuudesta.'"

"Minä arvelen, Greeta", jatkoin minä, "että hänen silmiensä edessä kangasti koko kristikunta, joka riensi rukoilemaan ja palvelemaan Herraansa, kun hän kerran oli näyttänyt heille, kuinka hyvä Hän on. Me näemme, mitä T:ri Luther on tehnyt. Hän näkee, mitä hän toivoi saavansa aikaan, ja vertaa tätä siihen, mikä on jäänyt tekemättä."