XXXIV.
Äidin kertomus.
Luullakseni ei löydy koko kristikunnassa yhtäkään vanhaa miestä ja vaimoa, jonka tulisi olla niin kiitollinen, kuin puolisoni ja minun.
Epäilemättä ovat kaikki vanhemmat taipusat katsomaan omien lastensa parasta puolta; mutta minusta näyttää siltä, kuin meidän lapsilla tosiaan ei olisikaan muuta puolta, kuin tämä. Kenties Elsalla on välisti vähän liian paljon minun levottomasta luonnostani; mutta hänenkin hellässä sydämessään, niinkuin toisten kaikkien, on suuri määrä hänen isänsä toivokkaisuutta. Ja sitten, vaikkei heillä kenelläkään liene isän keksivää neroa, näyttää tästä tuskin olevan mitään vahinkoa; koska, niinkuin asiat käyvät mailmassa, toiset usein, juuri kun toinen on menestymällänsä, astuvat väliin ja poimivat keksinnön hedelmän sillä, että vaan lisäävät jonkun vähäpätöisen pikku asian, joka panee koneen käymään ja tekee, että näyttää siltä, kuin he olisivat olleet oikeat keksijät.
Ei niin, että minä hetkeäkään nureksin niitä, joilla on tämä pikkuinen näppäryys, että hoksaavat juuri viimeisen tempun ja saavat asian menestymään; sekin on, niinkuin isä sanoo, Jumalan lahja, ja vaikkei sitä suinkaan voi verrata mieheni suuriin, yleviin ajatuksiin ja tuumiin, on sillä suurempi käypä hinta mailmassa. Ei niinkään, että minä hetkeäkään nureksin mailmaa. Meillä on kaikilla paljon enemmän siinä, kuin ansaitsemme (paitsi ehkä rakas mieheni, joka huolii niin vähän sen palkinnoista!). Se on aivan ihmeellistä, kuinka hyvät kaikki ovat olleet meitä kohtaan. Gottfried Reichenbach ja kaikki meidän vävymme ovat niinkuin omat poikamme; eivätkä he olisi voineet panna suurempaa arvoa tyttäriimme, jos näillä olisi ollut myötäjäiset, kuin prinsessoilla; vaikka minun täytyy suoraan sanoa, että minun mielestäni meidän tyttäremme ilman kreuzeriäkään myötäjäisiä ovat oikea aarre mille miehelle hyvänsä. Usein minua kummastuttaa, mistä he ovat oppineet niin oivallisiksi emänniksi, ja kuinka he ovat niin järkevät ja viisaat joka asiassa, kun minä en milloinkaan pitänyt itseäni ollenkaan taitavana talouden hoitajana. Tosin heidän isänsä keskustelut olivat aina hyvin opettavaisia; ja kallis äiti vainajani oli kokonainen viisauden ja kokemuksen vara-aitta. Ei siinä kuitenkaan ole vielä kylliksi selitystä. Jumala on ihmeellisen hyvä ja siunaa vähimpiäkin yrityksiä kasvattaa pienokaisia Häntä varten. Me ajattelemme usein, että heidän varhaisten vuosiensa köyhyys oli oikea kärsivällisyyden ja kotihyveitten koulu heille kaikille. Myöskin Kristofer ja Thekla, jotka alusta tuottivat meille enemmän huolta, kuin muut, ovat juuri vanhuutemme tuki ja ilo; joka osoittaa, kuinka vähän me edeltäpäin tiedämme, mitä hyviä asioita Jumala varustaa meille.
Kuinka minä yhteen aikaan vapisin heidän molempien puolesta! Se suretti Elsaa ja minua kovasti, kun näimme Kristoferin, niinkuin me luulimme, kokonaan kääntävän selkänsä uskonnolle siitä saakka, kuin Fritz rupesi munkiksi; ja kuinka se lohdutti, kun huomasimme, että hän T:ri Lutherin saarnoista ja raamatusta löysi sen totuuden, joka taivutti hänen sydämensä kunnioitukseen, mutta kuitenkin jätti hänen luonteellensa tilaa edistyä eikä pusertanut sitä mihinkään kaavaan, joka oli tehty muita luonteita varten. Kuinka se lievitti, kun kuulimme, ettei hän hyljännyt uskontoa, vaan sen, mikä oli väärää silloisessa uskonnossa, ja havaitsimme, että hän antautui kirjanpainajan ammattiinsa yhtä pyhillä tunteilla, kuin Fritz papinvirkaansa!
Sitten Theklamme, kuinka levoton minä olin hänen puolestaan yhteen aikaan! kuinka valmis ottamaan hänen kasvatustansa Jumalan käsistä omiin käsiini, joka, niinkuin minä taitamattomuudessani arvelin, ehkä säästäisi hänen hehkuvalta, innokkaalta, rakastavalta sydämeltään monta tuskaa.
Minä tahdoin kesyttää ja tasoittaa kaikki hänessä lempeillä varoituksilla ja viisailla neuvoilla. Minä tahdoin, että hän rakastaisi vähemmällä kiivaudella, iloitsisi suuremmalla maltilla, surisi enemmällä kohtuudella. Minä koetin lujasti litistää hänen luonnettansa kapeampaan kaavaan. Mutta Jumala ei suvainnut sitä. Minä ymmärrän ne kaikki nyt. Hän oli luotu rakastamaan ja iloitsemaan, ja sitten itkemään ja valittamaan sydämensä kyllyyden mukaan, että hän, joko Jumala johdatti häntä korkeudelle tai syvyyteen, oppisi, mitä hänen tarvitsi oppia sen rakkauden korkeudesta ja syvyydestä, joka ulottuu kaiken ilon ylitse ja kaiken surun alitse. Sen sijaan, että hänen luontonsa minun taitamattoman käteni kautta olisi kutistunut ja kitunut, oli sen määrä tällä tapaa terästyä, vahvistua ja juurtua, että muut saisivat suojaa hänen hellyydessään ja rakkaudessaan, niinkuin aivan moni nyt saa. Minä olisin liennyttäissäni heikontanut; Luoja on liennyttäissään voimistuttanut ja laajentanut; Hän on tehnyt hänet kykeneväksi kestämään ja säälimään, niinkuin myöskin tuntemaan.
Ei kukaan arvaa, mitä hän on meille, ainoa, joka on kokonaan jäänyt meille, jolle me olemme vielä likeisimmät ja rakkaimmat, joka sitoo meidän vuotemme yhteen hellän huolen ainaisen muiston kautta, tekee meidät nuoriksi lapsellisella rakkaudellaan, ja oman hyväntekeväisen ja toimellisen elämänsä kautta tuottaa väsähtyneelle elämällemme keski-ijän vireyden ja harrastukset.
Elsa ja hänen perheensä ovat jokapäiväisen elämämme ilo; Eva ja Fritz ovat meidän kalliin ja pyhin aarre, ja kaikki muut ovat niin hyvät ja rakkaat, kuin lasten suinkin sopii; mutta heille kaikille me olemme iso-äiti ja iso-isä. Theklalle olemme yhä "isä" ja "äiti", hänen elämänsä turva ja hänen rakkautensa koti. Se vaan, että vanha, tuskallinen pelkoni välisti tunkee minuun, kun ajattelen, mihin hän aikoo ruveta, kun me olemme menneet. Mutta ei mikään puollusta enää semmoisia tunteita, kun minulla on kaikki nuot Herramme lupaukset ja Hänen sanansa kukista ja linnuista selvällä Saksan kielellä raamatussani, ja juuri nämät samat kukat ja linnut saarnaavat minulle värein ja lauluilla yhtä selvästi räystäältä ja puutarhasta ulkopuolelta akkunaani.
Tuskin kenenkään naisen tulee kiittää T:ri Lutheria ja uskonpuhdistusta niin monesta hyvästä, kuin minun: Kristoferin uskonnosta; Fritzin ja Evan avioliitosta; Theklan olemisesta kotona, kun hän muutoin nyt eläisi nunnana jonkun luostarin kätkössä; kaikesta rakkaudesta niinä viime kuukausina, jotka kallis sisareni Agnes ja minä vietimme yhdessä ennen hänen rauhallista kuolemaansa; ja sitten raskas pelon taakka nostettuna pois omalta sydämeltäni!
Vaan kuitenkin minun arka, rauhaa rakastava luontoni toisinaan kammoo, ei juuri sitä, mitä on tehty, mutta sitä tapaa, jolla se on tehty. Minä luulen, että hiukan enempi maltillisuutta olisi estänyt niin kauhean riidan uuden ja vanhan opin välillä; että talonpoikais-sota ehkä olisi saatu kartetuksi ja tavalla taikka toisella (kuinka, sitä minä en ollenkaan voi sanoa) hyvät ihmiset molemmilla puolilla olisivat pysyneet sovinnossa. Sillä että löytyy hyviä ihmisiä molemmilla puolilla, sitä ei mikään saa minua epäilemään. Eikö todellakin yksi omista pojistamme — hyvä ja vakava Pollux — vielä kuulu vanhaan kirkkoon? Ja sopiiko minun epäillä, että hän ja hänen hurskas, harras vaimonsa, jotka käyvät köyhien luona ja hoitavat sairaita, rakastavat Jumalaa ja koettavat palvella Häntä?
Totta puhuen täytyy minun puolimmiten lukea sitäkin Jumalan armolahjaksi, että yksi meidän pojistamme pysyy vanhassa opissa; vaikka lapseni, jotka ovat viisaammat, kuin minä, eivät ajattele niin; eikä mieheni, joka on viisaampi, kuin he; eikä T:ri Luther, joka on kuitenkin viisaampi, kuin kukaan muu. Kenties minun pikemmin tulisi sanoa, että, vaikka meidän surumme on suuri ja hänelläkin on paljon vahinkoa siitä, minun mielestäni kuitenkin on jotakin hyvää siinä, että Polluximme pysyy niinkuin välittävä nivel meidän ja meidän esi-isiemme uskonnon välillä. Se muistuttaa meitä yhteisen luomisemme ja lunastuksemme siteestä sekä yhteisestä, vaikka himmeästä uskostamme Luojaamme ja Lunastajaamme. Se estää meitä ajattelemasta, että koko se kristikunta, joka kuuluu vanhaan oppiin, on aivan sama, kuin pakanat ja Turkkilaiset; ja se estää myöskin puolestansa vähän, etteivät he pidä meitä aivan kadotettuina väärä-uskolaisina.
Paitsi sitä olen minä varma siitä, että T:ri Luther ja uskonpuhdistus ovat opettaneet Polluxille ja hänen vaimollensa monta asiaa, vaikka he eivät myönnä sitä. Heilläkin on saksankielinen raamattu; ja vaikka se on paljon vaikeampi, kuin T:ri Lutherin, eikä siinä, minun mielestäni, ole puoleksikaan niin puhdasta ja tukevaa saksaa, osaavat kuitenkin hän ja hänen vaimonsa lukea sitä; ja minä toivon välisti, että me vähitellen huomaamme, ettei ajatuksemme niin peräti eriä Vapahtajamme suhteen, vaikka eriävätkin T:ri Lutherin suhteen.
Kukaties minä kuitenkin erehdyn, kun ajattelen, että olisi voitu hiljaisemmalla tavalla saada aikaan suuria muutoksia. Thekla sanoo, että kevät kaipaa ukkosen ilmojansa yhtä hyvin, kuin päivän paistettaan ja lempeitä sadekuurojaan, ja ettei kivi ollut vierinyt haudalta eikä esirippu temppelissä revennyt ilman maanjäristyksettä.
Elsan Gottfried sanoo, ettei perkele koskaan suostuisi siihen, että hänen valheensa hyvästä ja armollisesta Jumalasta sysätään syrjälle ilman taistelematta; ja että kaikki pyhät enkelit saavat käydä ankaria sotia yhtä paljon, kuin hiljaisuudessa olla vartiolla pikku lasten kehtojen luona. Minä vaan soisin, että uskonpuhdistajat ja myöskin T:ri Luther seuraisivat yli-enkeli Mikaelin esimerkkiä eivätkä palkitsisi soimauksia soimauksilla.
Yhdestä asiasta olen minä kuitenkin varma, sanottakoon mitä hyvänänsä; ja se on, että se on meidän suurimpia armolahjojamme, että Atlantimme joutui naimisiin Schweitziläisen kanssa, jotta hänen kauttansa meillä on yhdistysside veljiemme, niitten evankelisten kristittyjen kanssa, jotka tunnustavat Zwingli'n oppia. Minä olen aina kiitollinen niistä kuukausista, joita hänen isänsä ja minä vietimme heidän kattonsa alla. Jos T:ri Luther vaan tietäisi, kuinka he kunnioittavat häntä hänen jalosta työstään ja kuinka yksimieliset he ovat meidän ja hänen kanssaan uskossa Kristukseen ja kristilliseen rakkauteen!
Minua hämmennytti hiukan yhteen aikaan, kuinka se oli mahdollista, että semmoiset hyvät miehet voivat riitaantua, siksi kuin Thekla muistutti minua, että perkele käy ympäri, syyttäin Jumalaa meidän edessämme ja meitä toinen toisemme edessä.
Toiselta puolen ovat muutamat Zwinglianit suuttuneet Lutheriin hänen "sovinnostaan Roman kanssa" ja hänen "epäraamatullisista opeistaan", niinkuin muutamat heistä nimittävät hänen oppiansa sakramenteista.
Näistä asioista minun pääni ei pysty keskustelemaan. Minusta on aina paljon luonnollisempi etsiä sovinnon kuin eripuraisuuden kohtia, ja minusta näyttää siltä, kuin syvällä kaikkien eripuraisuuksien alla hyvät ihmiset usein tarkoittaisivat samaa. T:ri Luther pitää lukua pyhästä kasteesta vastahakaan kaikkia luostari-lupauksia ja puollustaa kasteen ja sen kristillisen tunnustuksen yhteistä kunniaa, jossa kaikki kristityt ovat osalliset, kaikkien pappis- ja munkkikuntien yksin-omaisia vaatimuksia vastaan. Ja mitä Herran Ehtoolliseen tulee, näyttää hän minusta yksinkertaisesti väittävän, että siunaus varmaan lähtee sakramenteistä ja Vapahtajamme todellisesti on läsnä niissä, kun hän pitää kiinni sanoista: "tämä on minun ruumiini." Kaste on hänen silmissään kaikkien kristittyin vihki ja pappius, jota on puollustettava kaikkia eri veljeskuntien ahtaita etu-oikeuksia vastaan; Herran Ehtoollinen on Kristuksen varma läsnä-olo, jota on puollustettava kaikkia epäiliöitä vastaan.
Schweitziläisten silmissä toiselta puolen vastakohta on uskon ja muodon, puustavin ja hengen välillä. Niin ainakin mieheni ajattelee.
Minä soisin, että T:ri Luther viettäisi muutamia kuukausia Atlantimme ja hänen Konradinsa luona. Minä olen aina kiitollinen siitä, että me vietimme.
Viime aikoina ovat T:ri Lutherin saarnat usein olleet moittivaiset ja täynnä varoituksia. Tämä eripuraisuus evankelisten kristittyjen välillä pahoittaa häntä paljon. Kuitenkin pitää hän itse lujalla tahdollansa heitä erinänsä, niinkuin hän pidättäisi lapsiansa myrkystä, laskien ankaria ja katkeria sanoja Zwinglianeista, joka välisti murhetuttaa minua kovasti, koska minä tunnen Konrad Winkelriedin seurakunnan ja Atlantin kodin.
No niin, yksi asia on varma: jos T:ri Luther olisi ollut niinkuin minä, ei meillä olisi mitään uskonpuhdistusta ollut. Ja T:ri Luther ja uskonpuhdistus ovat tuottaneet rauhan sydämeeni ja ilon elämääni, joitten tähden olisin valmis kestämään mitä myrskyjä hyvänsä. Vaan kun täytyy jättää rakkaat omaisensa jälkeensä myrskyihin, se on toista!
Mutta kallis taivaallinen Isämme ei ole suinkaan kutsunut meitä jättämään heitä vielä. Kun Hän kutsuu meidät, antaa Hän meille voimaa siihen. Silloin me näemme kaikki asiat aivan selvästi, sillä me näemme Vapahtajamme aivan selvästi, niinkuin Hän on, tunnemme Hänen rakkautensa ja rakastamme Häntä aivan täydellisesti. Mimmoinen se tila on, sitä emme vielä tiedä!
Mutta minä olen kokonaan vakuutettu, että, kun todella näemme pyhän Isämme kasvoista kasvoihin ja näemme kaikki asiat Hänen valossaan, me kaikki hämmästymme suurin ja huomaamme, että meillä on jotakin unhotettavaa, niinkuin myöskin äärettömän paljon opittavaa; ei ainoastaan Polluxilla ja Zwinglianeilla ja minulla, vaan yksin T:ri Filip Melancthonillakin ja T:ri Lutherilla ja kaikilla.
Sillä ei uskonpuhdistus eikä T:ri Lutherin saksalainen raamattukaan ole karkoittanut kaikkia pilviä. Yhä me näemme niinkuin peilistä tapauksessa.
Mutta ne ovat opettaneet meille, ettei mitään pahaa eikä pimeää löydy sen takana; vaan paljon ilmaistaan, joka vielä on liian hyvää meidän ymmärrettäväksi ja liian kirkasta meidän katsottavaksi.