Schönberg-Cotta perheen aikakirjat / Luonne- ja tapakuvaelma uskonpuhdistuksen ajoilta

by Elizabeth Rundle Charles

XXXV.

Evan Agnesin kertomus.

Eislebenissä, 1542.

Täti Elsa sanoo, ettei kenenkään mailmassa tule enemmän kiittää Jumalaa, kuin Heinzin ja minun, ja minä olen varma, että hän on oikeassa.

Ensiksi meillä on paras isä ja äiti mailmassa, niin että milloin hyvänsä aikaisimmasta lapsuudestamme saakka he ovat puhuneet meille Isästämme taivaassa, meidän on tarvinnut vaan ajatella, mitä he olivat meille maan päällä, ja tuntea, että semmoinen kuin heidän rakkautensa ja hyvyytensä on yhteensä, semmoinen juuri on Jumala; mutta (jos meidän käy semmoista käsittäminen) paljon suuremmassa määrässä. Meidän on vaan tarvinnut panna lisää siihen, mitä he ovat, oppiaksemme, mitä Jumala on, eikä vaillentaa mitään; sanoa itsellemme, niinkuin me ajattelemme vanhemmistamme, jotka ovat niin lempeät muita arvostellessaan, niin ystävälliset, niin totiset: "Jumala on heidän kaltaisensa — se vaan, että Hänen rakkautensa on suurempi ja viisaampi, kuin isämme, hellempi ja hartaampi, kuin äitimme" (vaikka on vaikea sitä ymmärtää). Ja sitten on yksi asia, jossa Hän on toisenlainen. Hänen valtansa on rajaton. Hän voi antaa meille jokaisen siunauksen, jota hän katsoo soveliaaksi antaa meille.

Kun minulla on semmoinen isä ja äiti maan päällä, ja semmoinen Isä taivaassa, ja Heinz, kuinka minä voin kiittää Jumalaamme?

Ja äitimme on niin nuori vielä! Kallis isämme sanoi taannoin: "hänen hiuksensa eivät näytä ollenkaan harmaalta, vaan ovat vielä yhtä kultaiset, kuin Agnesimme. Ja hänen kasvonsa ovat niin kauniit ja suloiset, ja hänen äänensä on niin heleä ja täysinäinen, kun hän veisaa omia rakkaita virsiänsä taikka puhuu!" Täti Elsa arvelee, että mieli tuntuu levolliselta, kun katselee häntä, ja että hänen äänensä aina oli mitä suloisimpia mailmassa, jotakin kirkkosoiton ja kyyhkysen kuherruksen kaltaista. Täti Elsa kertoo myöskin, että hänellä oli jo lapsena sama tapa nähdä, mitä mikin ajattelee — päästä sisään toisen sydämeen ja tehdä, että kaikki, mitä siinä on hyvää, tuntee itsensä ymmärretyksi, ja kaikki, mitä siinä on pahaa, tuntee itsensä ilmi tulleeksi ja pujahtaa pois.

Kallis isämme sen sijaan ei ole niin nuoren-näköinen; mutta minä pidän paljon miehistä, jotka näyttävät siltä, kuin olisivat olleet sodassa — kuin heidän sydämensä olisi hyvin kynnetty ja kylvetty. Ja hänen harmaat hiuksensa ja otsan vaot — nuot molemmat pystysuorat, kun hän ajattelee — ja hänen suunsa tiveys ja hänen sisään painuneet poskensa näyttävät minusta tavallansa yhtä kauniilta, kuin äitimme tyven otsa ja hänen huultensa lempeä luonto, joka on niinkuin hymyn koitto, ikäänkuin hyvyyden laki olisi muodostanut jokaisen taipeen.

Sitten toiseksi (kenties minun olisi tullut sanoa ensiksi) meillä on "Katekismus." Ja täti Agnes sanoo, ettemme me, Heinz ja minä, ollenkaan käsitä, mikä siunaus se on meille. Tosin emme siihen aikaan, kuin opimme sitä, pitäneet sitä minäkään siunauksena. Mutta minä rupean ymmärtämään asiaa nyt, erittäinkin siitä asti, kuin olen ollut Wittenbergissä täti Elsan luona ja hän on jutellut minulle kaikista lapsuutensa ja ensi nuoruutensa epäilyksistä.

Kun on alusta oppinut, että Jumala on Isä, "joka pitää huolta meistä joka päivä" — runsaasti antaa meille kaikki, mitä tarvitsemme, ja "tekee nämät kaikki sulasta armostansa ja isällisestä hyvyydestä;" ja kun on oppinut, että "Herra Jesus Kristus on lunastanut minut, ja kaikesta synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta vapahtanut minut omaksensa, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä ja kalliilla verellänsä"; ja että Pyhä Henki "asuu joka päivä meidän tykönämme, kutsuu meitä evankeliuminsa kautta, valistaa meitä ja armollisesti anteeksi antaa kaikki synnit;" kaikki nämät, sanoo hän, on suurin siunaus, mitä kukaan milloinkaan voi saada. Ei siis enää mitään pimeitä epäilyksen ajatuksia hyvästä Jumalasta, joita lapsuudestaan on huomaamatta imenyt ja joita nyt täytyy kitkeä sydämestä. T:ri Luther itse sanoo, että varsin vähän ymmärrämme, mikä lahja se on nykyiselle nuorisolle.

Oli niinkuin olisin kuunnellut satuja pimeiltä aikakausilta vuosisatoja sitten, kun kuulin täti Elsan kertovan lapsuudestaan Eisenachissa, jolloin T:ri Luther vielä oli poika ja lauloi leivän tähden hyvän sukulaisemme Ursula Cottan ovella — jolloin monilukuisten, korkeamuuristen luostarein munkit ja nunnat juhlallisesti astuivat katuja mustissa kaavuissaan; ja täti Elsa vapisi, kun ajatteli taivasta, koska se ehkä oli niinkuin luostarin puutarha, ja kaikki taivaan pyhimykset niinkuin täti Agnes.

Meidän kallis iso-täti Agnes! kuinka mahdoton meidän on ymmärtää, että häntä niin pelättiin — häntä, joka oli lapsuutemme leikkikumppani, ja joka, niinkuin äitimme sanoi, pilasi meidät sen kautta, että hän teki kaikki, mitä pyysimme, ja luulotteli meitä, että häntä huvitti, kun mielin määrin vedimme häntä sinne tänne ja teimme hänestä leijonan tai Turkkilaisen. Kuinka hyvin minä nyt muistan, mikä tuska tuli Heinziin ja minuun, kun meidän käskettiin puhua ja astua hiljaa, sillä hän oli kipeä, ja me sitten vietiin joka päivä vähäksi aikaa istumaan aivan ääneti hänen sänkynsä viereen jonkun kuva-kirjan kanssa, koska hän tahtoi katsella meitä, mutta ei sietänyt minkäänlaista melua. Ja vihdoin se päivä, jolloin me juhlallisesti talutettiin sisään, eikä hän enää voinut katsella meitä, vaan makasi aivan liikkumatonna ja vaaleana, ja me panimme kukkamme hänen vuoteellensa, ja kaikki näytti meistä niin pyhältä ja niin kirkonkaltaiselta, ettemme itkeneet — ennenkuin illalla rukous-aikamme tuli ja äitimme lausui meille, ettei täti Agnes enää tarvinnut meidän rukouksiamme, koska Jumala oli tehnyt hänet ihan hyväksi ja onnelliseksi taivaassa. Heinz sanoi, että hän tahtoisi, että Jumala ottaisi meidät kaikki ja tekisi meidät ihan hyviksi ja onnellisiksi täti Agnesin kanssa. Mutta kun me jätettiin yksin vähäisiin sänkyihimme, itkin minä katkerasti enkä saanut unta. Se tuntui niin kauhealta, kun ajattelin, ettei täti Agnes enää tarvinnut meitä, ja ettemme voineet tehdä mitään hänen hyväkseen — vaikka hän oli ollut niin hellä ja hyvä meitä kohtaan! Minä pelkäsin myöskin, ettemme olleet kohdelleet häntä kylliksi hyvin, että olimme vaivanneet häntä leikittelemään kanssamme ja pitäneet suurempaa menoa, kuin meidän olisi pitänyt; ja että se oli syy, jonka vuoksi Jumala oli ottanut hänet pois. Heinz ei voinut ymmärtää tätä ollenkaan. Hän oli aivan varma, että siksi Jumala oli liian hyvä; ja vaikka hänkin itki, nukkui hän pian. Se lohdutti minua suuresti, kun äitimme tuli (hänen viimeinen toimensa illalla oli aina katsoa, joko me nukuimme) ja minä sain nyyhkyttää ulos suruni hänen sylissään ja sanoa:

"Eikö täti Agnes koskaan enää huoli meistä?"

"Kyllä, lemmittyni", vastasi äiti; "hän huolii meistä vielä. Hän vartoo, siksi kuin me kaikki tulemme hänen luokseen."

"Häntä ei siis otettu pois sentähden, että me vaivasimme häntä, ja pidimme hälinää? Me rakastimme häntä niin paljon! Emmekö voi tehdä mitään hänen hyväkseen nyt?"

Tuosta hän kertoi minulle, kuinka täti Agnes oli kärsinyt paljon täällä, ja että taivaallinen Isämme oli ottanut hänet kotiin, ja että, vaikkemme voineet tehdä mitään hänen hyväkseen, meidän ei tarvinnut jättää pois hänen nimeänsä iltarukouksistamme, sillä meidän sopi aina sanoa: "ole kiitetty joka otit kalliin täti Agnesin luoksesi!"

Ja niin kaksi asiaa sinä iltana kirjoitettiin sydämeeni: että oli kodinkaltainen paikka tuolla puolen pilviä, jossa täti Agnes odotti meitä, rakastaen meitä yhtä paljon, kuin koskaan ennen, sekä Jumala, joka rakasti meitä enemmän, kuin kukaan muu; ja että meidän tuli olla niin hyvänlaiset, kuin suinkin mahdollista, ihmisiä kohtaan eikä surettaa ketään hetkeksikään, sillä semmoinen aika tuli kenties, jolloin he eivät kaivanneet meidän hyvyyttämme enää.

Minun, joka aina ajattelen, kuinka täti Agnes odottaa meitä taivaassa samalla miettivällä, lempeällä katseella, joka hänellä oli, kun hän sairastaessaan vartoi Heintzia ja minua istumaan sänkynsä viereen, minun on sangen vaikea ymmärtää niitä toisenlaisia ajatuksia, joita täti Elsa piti hänestä, kun hän oli nunna.

Mutta täti Elsa arvelee, että Heinz ja minä rasituksillamme, melullamme ja rakkaudellamme etupäässä vaikutimme hänen pyhityksensä. Niin, nuot täti Elsan lapsuuden ajat näyttävät olevan melkein yhtä kaukana meistä, kuin Unkarin Elisabetin ajat — hänen, joka eli Wartburgissa — tuntuivat täti Elsan mielestä. On kummallista ajatella, mitä tuo vuorimiehen poika, jonka vanha Johan Reineck muistaa selässään kantaneensa mäkeä ylös kouluun, täällä Eislebenissä on tehnyt meidän kaikkien hyväksi. Niin täydellisesti tuo synkkä vanha aika näyttää kadonneen. Ei koko Sachsissa ole ainoatakaan luostaria enää, papit ovat kaikki naimisissa ja kouluja on perustettu joka kaupunkiin, joissa, niinkuin T:ri Luther sanoo, nuoret pojat ja tytöt kuulevat enemmän Jumalasta ja kristillisyydestä, kuin nunnat ja munkit kaikissa luostareissa yhteensä kolmekymmentä vuotta takaperin oppivat.

Ei niin, että kaikki pojat ja tytöt ovat niin hyvät, kuin heidän pitäisi olla. Ei; sen huomaa selvästi siitä, mitä Heinz ja minä tunnemme ja tiedämme, ja myöskin siitä, mitä kallis isämme saarnaa sunnuntaisin kirkossa. Äitimme sanoo välisti pelkääväusä, että me, tämä sukupolvi, kasvamme itsekkäiksi ja veltoiksi, aivan toisenlaisiksi, kuin isämme, jotka saivat taistella mailmaa, lihaa ja perkelettä vastaan jokaisesta totuuden kipinästä, jonka he tunnustivat.

Mutta rakas isämme hymyilee totisesti ja arvelee, ettei äidillä ole syytä pelkoon. Näitä kolmea vihollista ei ole vielä kukistettu, vaan he antanevat kyllin tekemistä nuorelle polvikunnalle. Paitsi sitä hallitsee paavi vielä Romassa, ja keisari uhkaa meitä nytkin sota-armeijalla, Turkkilaisia ja anabaptisteja mainitsematta, joista T:ri Luther puhuu niin paljon.

Minä tiesin hyvin vähän mailmasta vielä kaksi vuotta takaperin enkä, luullakseni, itsestänikään paljon. Mutta kun olin noin viidentoista vuoden vanha, lähdin minä yksin käymään täti Chriemhildin ja täti Elsan luona, ja silloin minä opin monta asiaa, jotka suuresti huolettivat minua, kun opin niitä, mutta tekevät minut nyt, kun ovat opitut, onnellisemmaksi, kuin ennen; niin on äitini puhetta myöten useimpien Jumalan opetusten laita. Ennen tätä minä en ollut koskaan ollut poissa kotoa; ja vaikka Heinz, joka oli ollut poissa ja poikana tietysti joutunut enemmän muitten seuraan, kuin minä, usein sanoi minulle, etten minä ymmärtänyt enemmän todellisesta elämästä, kuin kapalolapsi, en minä koskaan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

Minä olin, luullakseni, aina tietämättäni pitänyt isäämme ja äitiämme mailman keskuksena kaikille muille, samoin kuin meille itselle; ja olin juuri ollut kiitollinen kohtalostani elämässä, koska luulin, ettei kenelläkään muulla missään suhteessa ollut mitään niin hyvää, ja olin täydellisesti vakuutettu siitä, että jokainen sydämessään ajatteli samaa. Ja kun huomasin, että muitten ihmisten mielestä meidän tilamme elämässä näytti surkealta ja halvalta, hämmästyin sanomattomasti ja surin!

Me jätimme vanhan kotimme metsässä monta vuotta takaperin, kun Heinz ja minä olimme varsin pikkuiset; ja se säilyi vaan muistissamme jonkunlaisena Edeninä eli satujen maana, jossa me keskellä luonnon kukkia, viheriäisiä nurmia, laulavia lintuja, ja jokia rakensimme kodin kaikille unelmillemme, emmekä kuitenkaan sydämessämme epäilleet, että uusi kotimme Eislebenissä oli tavallansa juuri yhtä oivallinen. Onhan meillä täälläkin puutarha asuinhuonetten takana, jossa on useita omenapuita ja lammikko, joka on yhtä suuri, kuin kenenkään naapurimme, ja tyhjä parvi sateisia päiviä varten — oikein mainio parvi — jossa sopii kertoa satuja taikka tehdä kokeita ja Heinzin työkaluilla valmistaa kummallisia puuleikkauksia kaikenlaisiksi lahjoiksi. Eikö Eislebenin laaksossamme myöskin ole vihantavia ja metsäisiä kukkuloita, ja eikö läheisistä metsistä yökaudet kummalliset valkeat hohda isoista vuorimiesten sulatusuuneista, joitten rinnalla Thüringin metsän sysimiesten valkeat ovat vaan lasten leikki? Ja eikö täällä lisäksi ole kaikenlaisia jylhiä luolia ja onkaloita, joista vuorimiehet tuon tuostakin tulevat esiin, nokisina ja itsenäisinä, ja laulavat moni-äänisiä, omituisia laulujansa, kun he astuvat kotiin työstään? Ja eikö Eisleben ole T:ri Lutherin syntymäpaikka? Ja eikö meillä ole korkeampi latinan-koulu, jonka T:ri Luther perusti, ja jossa rakas isämme opettaa latinaa? Ja emmekö kuule hänen saarnaavan kerta joka pyhä?

Minusta ei mikään ennen näyttänyt eikä nytkään näytä jalommalta, kuin saada, niinkuin kallis isäni, pyhinä kertoa kansalle taivaan tiestä ja arkipäivinä opettaa heidän lapsiansa olemaan viisaat ja hyvät maan päällä. Minä hämmästyin suuresti, kun huomasin, etteivät kaikki ajatelleet samaa.

Minä en tarkoita sitä, etteivät kaikki aina ole olleet erittäin hyviä minua kohtaan; mutta sattui näin.

Eräänä päivänä olivat muutamat vieraat käyneet eno Ulrichin linnassa. He olivat kiitelleet kultaista tukkaani, jonka Heinz aina sanoo olevan samanvärisen kuin satujen prinsessain. Minä läksin ulos täti Chriemhildin pyynnöstä, puoleksi häpeissäni, puoleksi hyvilläni, leikittelemään serkkujeni kanssa metsässä. Kun istuin puitten välissä ja sidoin seppeleitä sinisirkkusista, joita serkkuni noukkivat alhaalla virran luona, kulkivat samat ylhäiset naiset ohitse.

"Niin, hän on sievän-tapainen pikku otus koulumestarin tyttäreksi."

"Minä en käsitä, mistä porvaristyttö — ovathan kaikki Cottat porvareita, vai kuinka — on saanut tuommoiset pienet, valkoiset kädet ja hienot kasvonjuonteet", arveli toinen.

"Vaikka he epäilemättä myöskin ovat köyhiä!" kuului vastaus. "Luulisi pian, ettei hänen koskaan ole tarvinnut tehdä mitään talon-askareita, joka ei suinkaan liene laita."

"Kuka hänen iso-isänsä oli?"

"Se oli vaan kirjanpainaja Wittenbergissä!"

"Vaan koulumestari!" ja "vaan kirjanpainaja!"

Koko minun sydämeni nousi näitä halveksivia sanoja vastaan. Tätäkö siis ihmiset kiittelemisillään tarkoittivat? Tämmöiseksikö isää arvattiin — häntä, joka oli jaloin mies mailmassa, joka olisi sopinut vaaliruhtinaaksi taikka keisariksi? Minussa syntyi katkera tunto, jota minä luulin rakkaudeksi ja loukatuksi oikeuden tunnoksi. Mutta rakkaus tuskin lienee niin katkera, eikä oikeus niin tulinen.

Minä en jutellut tätä kenellekään enkä itkenyt kyyneltäkään, vaan rupesin jälleen nivomaan kukkakiehkuroitani, ja päätin luopua häijystä ja tyhjästä mailmasta. Enkö minä jo aikaa ollut kummieni kautta kasteessa luvannut tehdä niin? Nyt, luullakseni, sain oppia, mitä kaikkia se tarkoitti.

Täti Elsan luona odotti minua kuitenkin toisenlainen kokemus. Markkinat olivat tulossa, ja meidän oli kaikkien määrä olla parhaissa juhlavaatteissamme. Serkuillani oli kalliita Itämaan juveleja liivissään; ja vaikkei heillä porvaristyttöinä ollut oikeutta käyttää samettia, niinkuin serkuillani linnassa, olivat heidän tröijynsä ja hameensa mitä kankeimmasta ja kalliimmasta silkistä, jota eno Reichenbach oli tilannut heille Italiasta ja Orientista.

Minun villainen hameeni näytti kyllä yksinkertaiselta niitten rinnalla, mutta minä en huolinut vähintäkään siitä; oma rakas äitini ja minä olimme yhdessä neuloneet sen; ja hän oli löytänyt muutamia vanhoja, kalliita säästöjä ja ommellut minulle tafti-tröijyn, jota me molemmat olimme suurella mielihyvällä katselleet, koska se oli komein puku, mikä minulla milloinkaan oli ollut. Eikä se nytkään näyttänyt minusta hiukkaakaan rumemmalta. Äitini sormet olivat kosketelleet sitä, kun hän koetti sitä päälleni iltaa ennen lähtöäni. Ja täti Elsa sanoi, että se muistutti niin paljon äidistäni. Mutta se ei ollut oikein serkkujeni mieleen; sen minä selvästi näin; erittäin Fritzin ja vanhempien poikien. He eivät sanoneet mitään; mutta juhlapäivän aamuna oli kaunis, uusi puku, samanlainen kuin serkkujeni, pantu sänkyni viereen, ennenkuin minä heräsin.

Minä panin sen päälleni jonkunlaisella ilolla, mutta kun katselin peiliin — ei se käynytkään laatuun — minä en voinut pitää sitä. Tuntui kuin se olisi soimannut äitiäni ja halpaa elämääni ja rakasta köyhää kotiani Eislebenissä, ja minä istuin alas ja itkin haikeasti, siksi kuin hiljainen koputus ovelle säpsähytti minua, ja täti Elsa tuli sisään ja näki minun istuvan kovasti häpeissäni, kyynelet poskillani ja uudella, kauniilla puvullani.

"Etkö siis pidä siitä, lapseni? Se oli Fritzimme tuuma. Minä pelkäsin, ettei se miellyttäisi sinua."

"Äiti arveli, että vanha oli kyllä hyvä minulle", vastasin minä vapisevalla äänellä. "Se oli kyllä hyvä minun kodolleni. Paras on, että lähden kotiin jälleen."

Täti Elsa pyyhkeili huolikkaasti pois kyyneliä puvustani, mutta, kun lausuin nämät sanat, alkoi hän itse itkeä ja syleili minua, sanoen, että juuri semmoiset tunteet hänelläkin olisi ollut nuoruutensa aikoina Eisenachissa, vaan että minun nyt tuli pitää tätä uutta pukua juhlassa, mutta sitten minun ei tarvinnut ottaa sitä päälleni koskaan, jollen itse tahtonut; ja että olin oikeassa, kun en pitänyt mitään puoleksikaan niin hyvänä, kuin äitiäni ja kaikkia, mitä hän teki, koska ei kukaan ollut ikinä ollut eikä vasta olisi niin hyvä; sen hän aivan varmaan tiesi.

Näin me itkimme yhdessä ja tulimme lohdutetuksi; ja minä olin puettu viheriään silkkiin markkinoilla.

Mutta kun palasin kotiin häpesin enemmän itseäni, kuin silkkipukua taikka linnan imartelevia naisia. Rakas, kallis, vanha kotini näytti, vaikka kuinka koetin ajatella toisin, vähäiseltä ja köyhältä, ja huonekalut kuluneilta ja vanhoilta. Vaan kuitenkin näin joka paikassa todistuksia, kuinka minua muistettiin ja toivotettiin tervetulleeksi kotiin — tuoreita kaisloja lattialla; uusi, valkoinen peitto vähäisessä sängyssäni, jonka minä tiesin äitini omin käsin kutoneen.

Äiti havaitsi varsin pian, että olin huolissani jostakin, ja ennen pitkää hän tiesi kaikki, kun kerroin hänelle katkeran elämänkokemukseni.

"Isäsi vaan koulumestari!" hän sanoi, "ja sinä itse saanut uuden silkkipuvun! Tässäkö kaikki sinun surusi, pikku Agnes?"

"Kaikki", minä sanoin; "ja vaan!"

"Onko siis isäsi mitään muuta, kuin koulumestari, Agnes?" hän kysyi.

"Minä en hetkeäkään häpeä sitä, äiti", minä vastasin; "ethän sinä sitä suinkaan ajatellut. Minä arvelen, että on paljon jalompi opettaa lapsia, kuin ajaa kettuja, ja ostaa ja myydä silkki- ja villakankaita. Mutta mailma näyttää minusta niin kovasti tyhjältä ja nurinpuoliselta; enkä minä koskaan tahdo nähdä siitä mitään enää. Voi, äiti, luuletko, että kaikki oli järjettömyyttä minulta?"

"Sinä olet, luullakseni, lapseni, saanut taistella mailmaa, lihaa ja perkelettä vastaan; eivätkä ne suinkaan ole mitään helppoja vihollisia. Minä varon, ettet ole vielä suoriunut niistä."

"Mutta eikö isämme virka ole jalompi, kuin kenenkään muun, ja eikö kotimme ole sievin koko mailmassa?" minä sanoin; "ja Eisleben tavallansa yhtä kaunis, kuin Thüringin metsä, ja yhtä oppinut, kuin Wittenberg?"

"Kaikki virat ovat jalot", hän vastasi; "mutta se, jonka Jumala määrää meille, on jaloin meille. Eisleben ei ole, luullakseni, yhtä kaunis, kuin Gersdorfin vanhat, metsäiset kukkulat; eikä Lutherin syntymäsija yhtä suuri, kuin hänen asuntopaikkansa, jossa hän saarnaa ja opettaa ja vuodattaa ympärillensä hurskaan jokapäiväisen elämänsä vaikutuksen. Muut kodit lienevät yhtä hyvät, kuin sinun, kallis lapseni, vaikkei mikään voi olla niin sinulle."

Ja näin minä opin, että jokainen virka on jalo sen vuoksi, että Jumala on määrännyt sen, ja että jokainen asia on hyvä sen vuoksi, että Jumala antaa sen; ja ettei tyytyväisyys ole siinä, että suotta luulemme, että meidän tilamme on paras mailmassa, vaan siinä, että uskomme, että se on paras meille, ja kiitämme Jumalaa siitä.

Tällä tapaa minä ensiksi opin mailmaa tuntemaan. Tällä tapaa opin myöskin paremmin ymmärtämään Katekismusta, semminkin sitä osaa, joka koskee Herran Rukoukseen ja toiseen Uskonkappaleesen, jossa luemme Herrasta, joka kärsi meidän syntiemme tähden ja lunasti meidät kalliilla verellänsä.

Minä olen juuri palannut toiselta Wittenbergin matkaltani, joka oli paljon hupaisempi, kuin ensimäinen — tosiaan erinomaisen hupainen.

Suurin ilo koko matkallani oli kuitenkin se, että näin ja kuulin T:ri Lutherin. Hänen vähäinen tyttärensä Magdalena, joka oli kolme vuotta nuorempi, kuin minä, oli kuollut hiukkaa ennen, mutta se näytti vaan tekevän T:ri Lutherin lempeämmäksi, kuin koskaan, kaikille nuorille tytöille — "tyttö-rievuille" — joksi hän nimittää heitä.

Hänen saarnansa olivat minusta niinkuin isä puhuttelisi lapsiansa, ja täti Elsa sanoo, että hän usein kertoo Katekismuksen "Jumalalle", ilahuttaaksensa sydäntänsä ja lujittaaksensa itseänsä — tuo suuri T:ri Martin Luther!

Minä olin kuullut niin paljon hänestä ja aina ajatellut häntä siksi mieheksi, joka oli lähinnä Jumalata maan päällä, ja jonka majesteetti oli sanomattoman monta kertaa suurempi, kuin vaaliruhtinaan taikka keisarin. Ja nyt tuntui erinomaisen hupaiselta saada nähdä häntä hänen kodissaan, tummalla panelilla varustetussa huoneessa, josta näki puutarhan. Hän nosti silloin tällöin päätään kirjoituksestaan ja hymyili lempeästi meille, istuessaan suuren pöydän ääressä lähellä isoa akkunaa, samalla kuin rouva Luther matalammalla istuimella ompeli hänen vieressään, ja pikku Margareta Luther, nuorin lapsi, hiljaisesti leikitteli heidän ympärillään, hyvin mielissään, kun vaan isä tuon tuostakin katsahti häneen.

Minä olisin mielellään tahtonut nähdä Magdalena Lutherin. Hän oli varmaan erittäin hyvä ja rakastettava lapsi. Mutta sitä en saa ennenkuin taivaassa!

Luullakseni minun tunteeni Lutherin suhteen ovat toisenlaiset, kuin äitini ja isäni. He tunsivat hänet taistelon kestäessä. Me tunnemme hänet ainoastaan voittajana, jonka jo melkein on palmu kädessä.

Mutta minun paras ystäväni Wittenbergissä on täti Thekla. Ylimalkain en luule, että löytyy ketään, jonka kaltaiseksi minä mieluisammin tahtoisin tulla. Hän ymmärtää kaikki, vaikkei kerro hänelle mitään, samalla kummallisella tavalla, kuin äitini. Arvatakseni se on siitä syystä, että hän on kärsinyt niin paljon. Täti Elsa jutteli minulle siitä kauheasta surusta, joka kohtasi häntä, kun hän oli nuori.

Rakkaalla äidillämme ja isällämme on myöskin ollut suuret surunsa, vaikka he pääsivät niistä tässä elämässä, ja täti Thekla pääsee surustansa vasta tulevassa mailmassa. Mutta tämä näyttää erinäisellä tavalla pyhittäneen heitä kaikkia. He kaikki ja myöskin T:ri Luther johdattavat mieleeni semmoisia ihmisiä, jotka, niinkuin puhutaan, osaavat maata tömistämällä keksiä, missä salaisia lähteitä löytyy, että muut tietävät, mistä kaivaa vettä. Suruko vaan antaa tämän lahjan, jonka avulla sydämen salaiset lähteet löydetään? Jos niin, maksaa hyvin vaivan kärsiä. Mutta pari kolme surua on sentään, joita meidän on tuskin mahdollinen kestää!

Vaan, niinkuin äitimme sanoo, Vapahtajallamme on kaikki lahjat käsissään; ja "suurin lahja" kaikista (jonka kädessä jykeimmät työkalut aikaan saavat hienointa työtä) "on rakkaus!" Ja tämä on juuri se lahja, jota jokainen meistä tarvitsee määrättömästi.