XXXVIII.

Elsan kertomus.

Wittenbergissä, Maaliskuulla 1546.

Kaikki on ohitse. Rakastettu, kunnioitettu ruumis on meidän luonamme, mutta Luther, isämme, sielunpaimenemme, ystävämme ei ole koskaan enää meidän joukossamme.

Hänen lakkaamaton työnsä ja huolenpitonsa meidän kaikkien puolesta on näännyttänyt hänet — semmoinen huolenpito, joka hävittää elämän voimia enemmän, kuin suru — semmoinen huolenpito, jota ei kukaan ihminen ole tuntenut Pyhän apostoli Paavalin jälkeen ja jota hän ainoastaan Paavalin kaltaisen uskon kautta kykeni kestämään niin kauan.

Tänä aamuna lähtivät hänen leskensä, hänen orpo poikansa ja tyttärensä ja useat ylioppilaat ja kaupunkilaiset Itäiselle portille vastaan-ottamaan hautajais-saattoa. Se kulki verkalleen pitkin täytettyjä, vaikka äänettömiä katuja Kaupunginkirkkoon, jossa hänen oli tapa saarnata.

Fritz tuli saattoväen kanssa Eislebenistä, ja Eva ynnä Heinz ja Agnes ovat myöskin meillä, sillä oli mielestämme meidän kaikkien tarpeellista taas tuntea ja nähdä rakkaat omaisemme ympärillämme nyt, kun kuolema on osoittanut meille, kuinka voimaton kokonaisen kansan rakkaus on säilyttämään kaikkein kalliinta ja tähdellisintä elämää.

Fritz on jutellut meille murheellisesta hautajais-matkasta
Eislebenistä.

Mansfeldin kreivit enemmän kuin viidenkymmenen ratsasmiehen kanssa, ja useat ruhtinaat, kreivit ja paronit seurasivat ruumiin-arkkua. Kaikissa kylissä, joitten läpi he kulkivat, soitettiin kirkonkelloja, niinkuin ruhtinaalle; kaikille kaupunginporteille tulvasi magistratin jäseniä, pappeja, nuoria ja vanhoja, äitejä, tyttöjä ja lapsia kohtaamaan saattoa, puettuina murhevaatteisin ja veisaten ruumiinvirsiä, jommoisia hän oli heille opettanut. Viimeisessä kirkossa, jossa ruumis makasi, ennenkuin se saapui lopulliseen lepopaikkaansa Wittenbergiin, kokoontui kansa sen ympärille ja veisasi yhden hänen oman virtensä: "Mä riemuin rauhass' ehdin pois" äänellä, jota nyyhkytykset ja kyynelet tukahuttivat.

Näin ruumista yötä päivää verkalleen kannettiin Thüringin maan läpi. Talonpojat muistivat kerran vielä hänen uskollisen rakkautensa heitä kohtaan, ja joka paikasta, niin kylästä kuin vähäisestä mökki-ryhmästä, kiirehtivät miehet ja vaimot itkien kunnioittamaan sen maallisia jäännöksiä, jota he olivat niin usein väärin ymmärtäneet, kun hän eli.

Kun pastori Bugenhagen oli pitänyt ruumiinsaarnan Lutherin saarnastuolista, puhui Melancthon muutamia sanoja arkun vieressä Kaupunginkirkossa. He rakastivat toisiansa suuresti. Kun Melancthon kuuli hänen kuolemastansa, tuli hän syvästi liikutetuksi ja sanoi luentosalissaan:

"Oppi syntien anteeksi-antamuksesta ja usko Jumalan Poikaan ei ole keksitty minkään ihmisjärjen kautta, mutta Jumala on ilmoittanut sen meille tämän miehen kautta, jonka Hän on herättänyt."

Ennenkuin ruumis laskettiin viimeiseen lepopaikkaansa likellä sitä saarnastuolia Kaupunginkirkossa, jossa Tohtori Lutherin oli tapa saarnata, lausui T:ri Melancthon arkun vieressä latinaksi nämät sanat, jotka Casper Creutziger kohta käänsi saksaksi:

"Jokaisen, joka oikein tunsi hänet, täytyy todistaa, että hän oli hyvä-sydäminen, armelias mies, miellyttävä kaikissa puheissaan, lempeä ja rakastettava, eikä äkkipikainen, intohimoinen, itsepäinen ja pian närkästyvä. Vaan kuitenkin oli hänellä semmoinen totisuus ja uskallus sanoissa ja olennossa, joka sopi hänen kaltaiselle miehelle. Hänen sydämensä oli suora, uskollinen ja vilpitön. Se ankaruus, jota hän käytti kirjoituksissaan oppinsa vihollisia vastaan, ei lähtenyt riidanhaluisesta taikka kiukkuisesta mielenlaadusta, vaan suuresta vakavuudesta ja totuuden innosta. Hän osoitti aina ylevää rohkeutta ja miehuutta eikä hän vähäisestä vihollisten ärjynästä säikähtynyt. Uhkaukset, vaarat ja kauhut eivät peloittaneet häntä. Niin tarkka ja terävä oli hänen järkensä, että hän sekavissa, hämärissä ja vaikeissa asioissa yksinään pian huomasi, mitä tuli neuvoa taikka tehdä. Eikä hän, niinkuin muutamat luulevat, halveksinut muitten mietteitä, vaan piti aina lukua niitten ajatuksesta ja tahdosta, joitten kansa hänellä oli tekemistä. Hän ei opettanut kapinallisia mielipiteitä, joita väkivallalla julistettiin; hänen oppinsa on pikemmin Jumalan pyhän tahdon ja oikean palveluksen tulkitseminen, Jumalan sanan selittäminen, nimittäin Kristuksen evankeliumin. Nyt hän on yhtynyt niihin profeetoihin, joista hän niin mielellään puhui. Nyt he tervehtivät häntä työkumppanikseen ja hänen kanssansa ylistävät Herraa, joka kokoo ja säilyttää kirkkonsa. Mutta meidän tulee uskollisesti ja lakkaamatta ajatella tätä rakastettua isäämme eikä koskaan antaa hänen muistonsa kadota meidän sydämestämme."

Hänen muotokuvansa asetetaan Kaupunginkirkkoon, mutta hänen elävä kuvansa on kätketty lukemattomiin sydämiin. Hänen muistopatsaansa ovat koulut ympäri koko maata, jokainen hurskas papinperhe ja ennen kaikkia "saksalainen raamattu Saksan kansalle!"

Wittenbergissä, Huhtikuulla 1547.

Me seisomme nyt tämän ajan polvikuntien etumaisessa rivissä. Isän-kotimme maan päällä on ainaiseksi rauennut. Vähä aika T:ri Lutherin kuoleman jälkeen meni lempeä äitimme hiljaisesti pois, ja isämme näki niitten toiveitten toteutuvan, jotka eivät koskaan petä ja joista hänen hilpeä sydämensä oli oppinut yhä enemmän pitämään kiinni siitä saakka, kuin hän kävi sokeaksi.

He nukkuivat Jesuksessa samana vuonna ja molemmat isolla ijällä. Heitä ympäröitsivät kaikki heidän rakkaansa täällä maan päällä.

Ja nyt asuu Fritz, jolla on virka yliopistossa, vanhempain talossa
Evan, Theklamme ja lastensa kanssa.

Minä ajattelen välisti, että Theklan elämä on kaikkein onnellisin koko perheessämme. Minä huomaan, että Jumala edeskatsomuksensa kautta tekee nunnia myöskin evankelisessa kirkossamme hyviä naisia, jotka vuodattavat rakkautensa aarteet kirkkoon; joitten sekä sisällinen että ulkonainen keskusta on Jumalan perhe. Kuinka monta, joita hän on kasvattanut koulussa ja hoitanut ruton tai rasituksen aikoina, elävät maan päällä ja sanovat häntä siunatuksi, taikka elävät taivaassa ja vastaan-ottavat häntä ijankaikkisiin asuntoihin!

Ja yksi syy, jonka vuoksi hänen elämänsä on niin hyvä ja rikas rakkaudesta, on epäilemättä se, että hänen asemansa yhteiskunnassa ei ole mikään korkea, vaan päinvastoin matala.

Hän ei ole mihinkään määrättyyn luostarin arvoon vaihtanut Jumalan säätämää luonnollista vaimon ja äidin arvoa. Elämässä on hänellä ollut matalin sija; josta niinkuin muistakin syistä minä usein ajattelen, että hänellä taivaassa kenties on oleva korkein sija. Mutta me emme kadehdi sitä häneltä, Eva, Chriemhild, Atlantis ja minä.

Millä ilolla me kerran näemme tämän lempeän ja kärsivällisen otsan seppelöittynä kunnian ja ijankaikkisen ilon kirkkaimmalla kruunulla!

Vähäinen puutarha Augustinin-luostarin takana on muuttunut pyhäksi paikaksi. Lutherin leski ja lapset asuvat vielä siellä. Ne, jotka tunsivat hänet ja sentähden rakastivat häntä kaikkein enimmän, tuntevat surunsekaista iloa, kun istuvat niitten puitten varjossa, jotka suojasivat häntä, sen suihkulähteen ja vähäisen kalalammikon vieressä, jotka hän on kaivanut, ja niitten kukkien keskellä, joita hän on istuttanut. He johdattavat mieleensä hänen sanansa ja ystävällisen käytöksensä; kuinka hänen oli tapa kiittää Jumalaa kaloista, joita hän sai lammikosta, ja ruokakasveista, jotka tuotiin puutarhasta hänen pöydällensä; kuinka hän ihmetteli Jumalan edeskatsomusta, joka elätti varpuset ja kaikki pikku linnut, "joka maksoi Hänelle enemmän vuoteensa, kuin Franskan kuninkaan tulot;" kuinka hän iloitsi "kasteesta, tästä Jumalan ihmeellisestä luomasta", ja ruususta, jota ei mikään taiteilia voinut mukailla, ja lintujen äänestä. Kuinka eläviksi Pyhän Raamatun kertomukset kävivät, kun hän jutteli niitä! — suuresta apostolista Paavalista, jota hän kunnioitti niin paljon, mutta kuvasi "laihaksi mieheksi ja muodoltaan vähäpätöiseksi, niinkuin Melancthon;" taikka Neitsyt Mariasta, "joka epäilemättä oli ylhäinen ja jalo olento, ihana ja armas impi lempeällä ja suloisellä äänellä;" taikka siitä halvasta kodista Nazaretissa, jossa mailman Vapahtaja kasvatettiin vähäisenä, kuuliaisena lapsena.

Ja vaikka hän oli niin kiivas, ei kukaan meistä voinut muistaa yhtä ainoatakaan kateuden tai epäluulon sanaa eikä suuttumuksen päivää; niin jalo ja luottavainen hänen luontonsa oli.

Usein muistuvat myöskin mieleemme hänen rikkaan, totisen äänensä ja luutun tai lyyran sävelet, jotka aivan usein kaikkuivat hänen iso-akkunaisesta huoneestaan, kun hänen ystävänsä olivat hänen luonansa taikka yksinäisillä hetkillään.

Kun hämärässä istumme ja juttelemme perheen kesken, kertoo rouva Luther välisti meille hänen koti-elämänsä tavoista — kuinka hän sairaana ollessaan lohdutti häntä ja, kun hän itki, sanoi esiin tunkevilla kyynelillä: "kallis Käthe, lapsemme luottavat meihin siinäkin, jota he eivät ymmärrä; niin meidän tulee luottaa Jumalaan. Se on hyvä, jos luotamme; kaikki tulee Häneltä." Ja kuinka hän rukoili aamuisin ja iltaisin sekä atrioilla ja muutoin päivällä — kuinka hän hartaasti kertoi Pikku Katekismusta "Jumalalle" — kuinka hän alinomaa lausui innokkaasti Herran Rukousta taikka virsiä Psaltarista, jota hän aina kantoi muassaan plakkari-rukouskirjana. Taikka hän toisinaan kunnioituksella kertoi hänen taistelonsa hetkistä, kun hänen rukouksensa muuttuivat myrskyksi — kuohuvaksi anietten virraksi — kamppaukseksi Jumalan kanssa, niinkuin poika väänneksii tuskissansa isän jalkain juuressa. Taikka taas, kuinka hän äkkiä heräsi öisin ja kohtasi näkymätöntä perkelettä palavilla rukouksilla taikka halveksivilla uhkauksilla taikka totuuden ja uskon sanoilla.

Moni meistä tiesi, mikä syy hänellä oli uskon rukouksen voimaan. Ei ainakaan Melancthon voi koskaan unhottaa sitä päivää, jolloin hän makasi kuoleman kielissä, puoleksi taintuneena ja himmentyvillä silmillä, ja Luther tuli ja huudahti pelosta:

"Jumala armahtakoon meitä! kuinka kauheasti perkele on raadellut tämän kuolevaisen ruumiin!"

Sitten hän kääntyi pois seurasta akkunaa päin rukoillaksensa, katsoi ylös taivaasen ja meni (niinkuin hän itse jälestäpäin sanoi) "kerjäläisenä ja rukoiliana Jumalan luo ja ahdisti Häntä Pyhän Raamatun lupauksilla, joita hän suinkin muisti; niin että Jumalan täytyi kuulla minua, jos minä mihinkään enään olin Hänen lupauksiinsa luottava."

Näin rukoiltuaan tarttui hän Melancthonin käteen ja sanoi: "ole hyvällä mielellä, sinä et kuole." Ja tästä hetkestä saakka alkoi Melancthon toipua ja tulla taidollensa ja pääsi terveeksi.

Erittäin me kuitenkin kokoomme kaikki, mitä hän sanoi kuolemasta ja ylösnousemuksesta, taivaasta ja tulevan vanhurskauden ja riemun mailmasta, joista hän niin mielellään puhui. Muutamia näistä lauseista minä kirjoitan ylös lapsiani varten.

"Paavikunnassa he tekivät pilgrimiretkiä pyhimysten alttareille — Romaan, Jerusalemiin, Jagoon syntejänsä sovittaakseen. Mutta nyt me uskossa voimme tehdä oikeita pilgimiretkiä, jotka todella ovat Jumalalle otolliset. Kun ahkerasti luemme profeetoja, psalmeja ja evankelistoja, matkustamme Jumalan luo, ei pyhimysten kaupunkein kautta, vaan ajatuksissamme ja sydämissämme, ja käymme oikeassa Luvatussa maassa ja ijankaikkisen elämän Paratiisissa."

"Perkele on vannonut kuolemamme, mutta hän särkee tyhjän pähkinän; sydän on poissa."

Hän oli niin usein ollut vaarallisesti kipeä, ettei kuoleman ajatus ollut ensinkään outo hänelle. Yhdessä taudissansa hän sanoi: "minä tiedän, etten minä kauan elä. Aivoni ovat niinkuin veitsi, joka on kulunut varteen saakka; ne eivät pysty enään mihinkään."

"Coburgissa minä kävin ympäri ja hain levollista paikkaa, johon voisivat haudata minut, ja kappelissa ristin alla luulin viihtyväni hyvin. Mutta nyt minä olen huonompi, kuin silloin. Jumala suokoon minulle onnellisen lopun! Minä en halaja elää kauemmin."

Kun kysyttiin häneltä, josko semmoiset paavin-uskolaiset, jotka eivät koskaan olleet kuulleet hänen oppiansa evankeliumista, pelastuisivat, lausui hän: "minä olen nähnyt monen munkin, jonka edessä tavallisuutta myöten krucifixiä pidettiin hänen kuolinvuoteellansa. Jos he uskoivat Hänen ansioihinsa ja kärsimiseensä, he kaiketi pelastetaan."

"Mitä unemme on muuta", hän arveli, "kuin jonkunlainen kuolema? Ja mitä kuolema itse on muuta, kuin yön uni? Unessa pääsemme kaikesta väsymyksestä, tulemme hilpeiksi jälleen ja nousemme aamulla virkeinä ja terveinä. Samalla tapaa me viimeisenä päivänä heräämme haudoistamme, niinkuin olisimme vaan yön nukkuneet, pesemme silmämme ja nousemme virkeinä ja terveinä."

"Minä olen nouseva", hän sanoi, "ja puhuva teidän kanssanne jälleen. Tämä sormi, jossa tämä sormus on, annetaan minulle takaisin. Kaikki asetetaan entisilleen. 'Jumala luo uudet taivaat ja uuden maan, jossa vanhurskaus on asuu.' Siellä on vaan puhdas ilo ja ihastus. Nuot taivaat ja tuo maa eivät ole mikään kuiva, hedelmätön hiekka. Kun ihminen on onnellinen, tekee puu, kukkaiskimppu, taikka jo yksikin kukka hänet iloiseksi. Taivas ja maa uudistetaan, ja se, joka uskoo, on joka paikassa kotona. Täällä ei ole niin; me ajetaan sinne tänne, että huokaisimme tuota taivaallista isänmaata."

"Kun Kristus antaa pasunan soida viimeisenä päivänä, tulevat kaikki esiin, niinkuin hyönteiset, jotka talvella makaavat kuolleina, mutta, kun aurinko ilmestyy, taas heräävät henkiin; taikka niinkuin linnut, jotka koko talven ovat kätkössä vuoren rotkoissa taikka koloissa jokien rannoissa, vaan kuitenkin virkoovat keväällä jälleen."

Hän sanoi toisella kertaa: "mene puutarhaan ja kysy kirsikkapuulta, kuinka on mahdollista, että kuivasta, kuolleesta oksasta keväällä puhkee vähäinen umpu, ja ummusta kasvaa marjoja. Mene huoneesen ja kysy emännältä, kuinka on mahdollista, että munista kanan alla tulee eläviä kananpoikia. Sillä jos Jumala näin tekee kirsikkapuitten ja kanojen, etkö voi kunnioittaa Häntä ja luottaa siihen, että, jos Hän antaa talven peittää sinut — antaa sinun kuolla ja mädätä maassa — Hän voi myöskin, kun todellinen kesä tulee, nostaa sinut jälleen maasta ja herättää sinut kuolleista?"

"Oi armollinen Jumala!" hän huudahti, "tule pian, tule vihdoin! Minä odotan aina tuota päivää — tuota kevät-aamua!"

Ja hän odottaa sitä vielä. Tosin ei enää maan päällä, "mimmoisessa paikassa, me emme tiedä", niinkuin hän sanoi; "mutta aivan varmaan vapaana kaikesta surusta ja tuskasta, leväten rauhassa ja Jumalan rakkaudessa ja armossa."

Mekin odotamme sitä Lunastuksen päivää. Me olemme vielä heikossa lihassa keskellä myrskyä ja taisteloa; mutta lujina ja levollisina siinä totuudessa, jonka Martin Luther opetti meille, ja siinä Jumalassa, johon hän loppuun asti luotti.