XXXVII.

Fritzin kertomus.

Eislebenissä 1546.

Täällä Eislebenissä on ollut oikea juhlapäivä. Se lapsi, joka kuusikymmentäkolme vuotta takaperin syntyi täällä Johan Lutherille, vuorimiehelle, palajaa nyt keisarikunnan suurimpana miehenä ratkaisemaan erästä Mansfeldin kreivien perhe-riitaa.

Kun Eva ja minä halvan, onnellisen kotimme ovesta katselimme häntä, kun hän astui kaupunkiin, lausui Eva:

"Joka tahtoo olla paras joukossanne, hän olkoon teidän palvelianne."

Nämät kymmenen viimeistä työn vuotta ovat kuitenkin tehneet hänet kovasti vanhaksi!

Minun täytyi itsekseni myöntää, että hän oli vanhentunut. Kärsimisen jälkiä näkyy hänen miehekkäissä kasvoissaan, ja hänen vartalonsa ja astuntansa osoittaa jommoistakin heikkoutta.

"Miks'eivät", sanoin minä Evalle, "Elsa taikka Thekla kertoneet tätä meille? Hän on todellakin paljon heikompi."

"He ovat aina hänen parissaan", hän vastasi; "emmekä me koskaan näe, mitä aika tekee, rakkaani, vaan ainoastaan, mitä se on tehnyt."

Minä rupesin ajattelemaan hänen sanojansa. Oliko mahdollista, että mekin näin muutuimme, vaikka emme huomanneet sitä?

Kun Tohtori Luther ja väkijoukko oli kulkenut ohitse, palasimme sisään, ja Eva rupesi jälleen ompelemaan, sillä välin kuin minä jatkoin saarnani lukemista; mutta salaisesti nostin minä silmäni kirjastani ja katselin häntä. Jos aika todella oli samalla tapaa muuttanut tämän rakkaan olennon, olihan parempi, että minä tiesin sen, jotta voisin paremmin arvata niitä kalliita päiviä, joita se niin viekkaasti paraikaa varasti minulta.

Vaikka kyllä tarkasti katselin, huomasin tuskin mitään vanhuuden taikka kärsimisen jälkiä hänen kasvoissaan taikka vartalossaan. Tyven otsa oli yhtä valkoinen ja tyven, kuin ennenkin. Kultaisessa tukassa, joka oli sileäksi kammattuna ja palmikoittuna valkoisen emännän-lakin alla, ei ollut enemmän harmaita hiuksia, kuin Agnesimmekaan, joka hääri edestakaisin talvisessa päivänpaisteessa ja toimitti talon-askareita sivuhuoneessa. Hänen poskensa oli täysinäinen, vaikka kenties sen pyöreys oli hiukan muuttunut; ja kun hän katsahti ylös ja kohtasi minun silmäni, enkö minä nähnyt juuri samaa onnellista, lapsenkaltaista hymyä, kuin ennen, joka näytti tulvaavan hänen sydämensä runsaasta auringonvalosta?

"Ei!" minä sanoin; "Eva, kiitos Jumalan, minä en ole pettynyt! Aika ei ole vielä ryöstänyt sinulta mitään."

"Mutta muista, kuinka hyvässä suojassa minä olen ollut", hän sanoi. "Kuinka pilvetön ja levollinen minun elämäni on ollut. Minä en ole taistellut mitään myrskyä vastaan, paitsi tämmöisen kodin ja tämmöisen rakkauden satamassa. Mutta T:ri Luther on ollut niin kauan ensimäinen ja korkein, jonka rintaa vastaan jokainen myrsky on paiskannut ensi kiivautensa."

Juuri samalla tuli Heintz'imme sisään.

"Isäsi koettaa näyttää todeksi, etten minä käy vanhaksi", Eva arveli.

"Kuka sitä äidistämme sanoi?" kysyi Heinz, kääntyen pikaisesti Agnesin puoleen.

"Ei kukaan", minä vastasin; "mutta minä hämmästyin, kuu näin, kuinka muuttunut T:ri Luther oli, ja minä rupesin pelkäämään, mitkä muutokset lienevät huomaamatta tapahtuneet omassa kodissamme."

"Onko T:ri Luther paljon muuttunut?" kysyi Heinz. "Minä en luullakseni milloinkaan nähnyt jalompia kasvoja, niin uskaliaita ja vilpittömiä, eikä semmoista terävää katsetta, kuin hänen mustissa silmissään. Hän olisi sopinut keisarin suurimmaksi kenraaliksi — hän näyttää niin sotavanhuksen kaltaiselta."

"Eikö hän siis ole sotavanhus, Heinz?" arveli Eva. "Eikö hän ole taistellut monta vuotta kaikkia taisteloita meidän sijastamme? Mitä sinä, Agnes, hänestä pidät?"

"Minä muistan parhaiten sen katseen, jonka hän loi isääni ja sinuun", hän vastasi. "Hänen kasvonsa näyttivät niin lempeiltä; minä ajattelin, kuinka onnelliseksi hän tekee kotinsa."

Tänä iltana me tietysti, Eva ja minä, johdatimme mieleemme menneitä tapahtumia. Ja kuinka suuri osa niistä on yhteydessä T:ri Lutherin kanssa! Jo se että kallis kotimme ollenkaan on olemassa, on Jumalan kautta hänen työnsä. Ja enemmän kuin se: sydämemme vapaus ja rauha tuli meille etupäässä ja ensiksi hänen kauttansa. Kun näin hänen kasvonsa jälleen, palasi koko entisyys eteeni, ikäänkuin se olisi yht'äkkiä peilistä heijastunut minua kohden. Ne ajat, jolloin hän lauloi täti Ursula Cottan ovella Eisenachissa — kun se ääni, joka sittemmin liikutti koko kristikuntaa syvimpiä pohjia myöten, lauloi ylistyslauluja leipäpalasen tähden. Sitten kuinka hän vähitellen pääsi köyhyyden ulkonaisista koetuksista isänsä menestyksen ja anteliaisuuden kautta — kuinka loistavat näkö-alat aukenivat hänelle yliopistossa — kuinka hän yhtäkkiä, vaikka tarkoin mietittyään, luopui kaikista näistä maallisista tuumista — kuinka hän astui alas mustiin ja katkeroihin vesiin, jossa hän taisteli vuosisatansa taistelon ja melkein uppoamallansa löysi sen käden, joka pelasti hänet, ja saavutti rannan jälleen oikealla puolella; eikä yksin, vaan yhä tuettuna siltä kädeltä, joka puollusti häntä ja jonka hän on tehnyt tunnetuksi tuhansille sydämille.

Sitten minä olin näkevinäni, kuinka hän seisoi keisarin edessä Wormsissa sinä hetkenä, jolloin ihmiset eivät tietäneet, kumpaa enemmän ihmetellä, hänen lempeyttänsä vai hänen uskallustansa — sinä hetkenä, jota ihmiset luulivat hänen taistelon hetkeksensä, mutta joka todenteolla oli hänen triumfin hetkensä, koska oikea taistelo jo oli taisteltu ja oikea voitto voitettu.

Ja nyt oli taas kaksikymmentä vuotta kulunut; hän on Saksan kielelle kääntänyt Pyhän Raamatun, jota nyt tutkitaan lukemattomissa kodoissa; kodoissa, joita hän on pyhittänyt (ja monessa paikassa luonut) oppinsa vaikutuksella.

"Mitä oikeastaan", Eva arveli, "on hänen opetuksensa ja työnsä kautta saavutettu?"

"Vanhan opin ja paavinvallan ies on särjetty", minä vastasin. "Evankeliumia saarnataan Englannissa ja suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä koko Saksassa. Tanskassa on evankelinen pappi kruunannut kuningas Kristian kolmannen. Alankomaissa ja muualla ovat miehet ja naiset kärsineet martyrinkuoleman uskonsa tähden, niinkuin ensi vuosisatoina. Franskassa ja Schweitzissä ovat kymmenet tuhannet tunnustaneet evankelista totuutta, vaikkei T:ri Lutherin opin muodossa eikä hänen oman saarnansa johdosta."

"Nämät ovat suuret seuraukset", Eva lausui; "mutta ne ovat ulkonaisia — emme ainakaan voi nähdä muuta, kuin niitten ulkopuolen. Mitkä hedelmät ovat täällä Eislebenissä, tässä pikkuisessa mailmassa meidän ympärillämme, jonka sisällisistä oloista meillä on jonkunlainen tieto?"

"Kultainen aikakausi ei totta puhuen vielä ole tullut", minä sanoin; "taikka Mansfeldin kreivit eivät suinkaan riitelisi patronati-oikeuksista ja tarvitsisi T:ri Lutheria sovittajaksi. Eikä T:ri Lutherin olisi pakko niin lakkaamatta varoittaa rikkaita ahneudesta ja kehoittaa heitä luopumaan siitä itsekkäisyydestä, joka tuhlasi tuhansia florineja anetten ostamiseen, mutta ei malta panna muutamia kreuzereitä Jumalan armon iloisen sanoman levittämiseen. Jos ahneus on epäjumalan palvelus, on varsin selvä, että uskonpuhdistus on monen suhteen ainoastaan muuttanut epäjumalan."

"Niin", vastasi Eva; "se on todesti jo voitto, että epäjumala on siirretty kirkosta torille, että sitä nimitetään ylenkatsotulla eikä pyhällä nimellä, ja että se on puettu mihin asuun hyvänsä, paitsi pyhään."

Niin me tulimme siihen päätökseen, että uskonpuhdistus oli tehnyt meille, mitä auringon-nousu tekee. Se oli herättänyt eloon ja kypsyttänyt todellisia taivaan hedelmiä monessa paikassa, sekä paljastanut pahojen ja vahingollisten asiain valhemuodon. Mailma, liha ja perkele pysyvät muuttamatta; mutta siinä on jo paljon, kun on oppinut, ettei mailma ole mikään määrätty paikkakunta ulkopuolella luostaria, vaan semmoinen ilman-ala, jota meidän tulee varoa, koska se on kaikkialla meidän ympärillämme; että liha ei ole rakkaus sukulaisiin taikka luontoon, vaan meihin itseen näissä, ja että perkeleen tulisin nuoli on epäluottamus Jumalaan. Kuinka äärettömän paljon T:ri Luther on tehnyt meitä itseä ja omaisiamme varten; ja jos meitä ja omaisiamme varten, kuinka paljon on hän tehnyt lukemattomia muita sydämiä ja kotoja varten, joita emme tunne!

Maanantaina, Helmikuun 15 p. 1546.

T:ri Luther jakoi eilen Herran Ehtoollisen ja saarnasi. Siitä on ollut suuri apu, että hän on oleskellut meidän joukossamme. Neljä kertaa hän on saarnannut, vieläpä, niinkuin meistä tuntuu, yhtä pontevasti ja hartaasti, kuin koskaan ennen. Tänään oli kuitenkin jotakin erittäin syvää ja juhlallista hänen sanoissaan. Teksti oli Mattheuksen X:nnestä: "Älkäät sentähden heitä peljätkö; sillä ei ole mitään peitetty, joka ei ilmiin tule, eikä salattu, joka ei tule tiettäväksi. Jota minä teille pimeissä sanon, sitä sanokaat valkeudessa; ja mitä korvissanne kuulette, sitä saarnatkaat kattoin päällä. Älkäätkä peljätkö niitä, jotka ruumiin tappavat, vaan ei voi sielua tappaa; mutta peljätkäät enemmin sitä, joka voi sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa. Eikö kaksi varpuista yhteen ropoon myydä? Eikä heistä yksi putoo maan päälle ilman isätänne. Niin ovat kaikki päänne hiuksetkin luetut". Epäilemättä hän tunsi itsensä heikommaksi, kuin hän näytti, sillä hän päätti sanoilla:

"Tätä ja paljon enemmän sopii sanoa tämän paikan johdosta, mutta minä olen liian heikko, ja tähän me nyt päätämme."

Eva näytti hyvin totiselta koko loppupuolen päivää; ja kun tänä aamuna palasin koulusta, tuli hän minua vastaan ovessa tuskastuneella muodolla ja sanoi:

"Onko Tohtori parempi?"

"Minä en ole kuullutkaan, että hän on kipeä", vastasin minä. "Hän oli tänä päivänä taas kreivien riitaa sovittamassa."

"Minun on mahdoton saada noita sanoja mielestäni", Eva jatkoi; "ne vaivaavat minua — 'tähän me nyt päätämme'. Minä ajattelen lakkaamatta, miltä tuntuisi, jos emme saisi koskaan enää kuulla tuota uskollista ääntä jälleen."

"Sinä olet alakuloinen, armaani", minä sanoin, "kun ajattelet, että T:ri Luther jättää meidät tällä viikkoa. Mutta me lähdemme ennen pitkää vähäksi aikaa Wittenbergiin ja kuulemme hänet jälleen siellä."

"Jos niin on Jumalan tahto!" sanoi hän totisesti. "Mitä Jumala on antanut meille hänen kauttansa, sitä ei meiltä koskaan riistetä."

Minä olen kuitenkin monta kertaa tänään kysynyt uudestaan T:ri Lutherista, mutta ei näytä olevan mitään syytä levottomuuteen. Hän palasi kello kahdeksan Suuresta Salista, jossa keskustelut ja atriat pidetään; ja tänä iltana, niinkuin usein ennen hänen täällä ollessaan, kuuli T:ri Jonas hänen ääneen rukoilevan huoneensa akkunan vieressä.

Tuorstaina Helmikuun 18 p.

Pahin asia — kaikkein pahin — on tapahtunut! Uskollinen ääni on todella ijäksi vaiennut meiltä täällä maan päällä.

Täällä, jossa hänen elämänsä alkoi, täällä se myöskin päättyi. Hän, joka kuusikymmentä-kolme vuotta takaperin makasi täällä pikkuisena, avuttomana lapsena, makaa täällä taas hengettömänä ruumiina. Se ei ole kuitenkaan näitten kuudenkymmenen-kolmen vuoden, vaan näitten kolmen viimeisen päivän vuoksi, kuin me tunnemme vastakohdan katkeruuden. Kolme päivää takaperin oli hän meidän parissamme neuvon-antajana, opettajana, Jumalan sanansaattajana, vaan nyt tuo sydän, joka oli niin avoin, niin hellä ottamaan osaa suruihin ja niin voimakas kantamaan kokonaisen kansan taakkaa, on tauonnut sykkimästä.

Eilen huomattiin, että hän oli heikko ja kipeä. Anhaltin prinssit ja kreivi Albert Mansfeld, ynnä T:ri Jonas ja hänen muut ystävänsä käskivät hänen levätä omassa huoneessansa tänä aamuna. Ei ollut mikään helppo asia saada häntä säästämään itseänsä, eikä hän luultavasti olisi silloin taipunut, jollei hän olisi tietänyt, että sovitustyö oli täytetty, paitsi muutamissa pikku seikoissa. Melkoisen osan aamupäivästä hän sentähden lepäsi nahkaisella sohvalla huoneessansa, välisti nousten taudin levottomuudesta ja kävellen edestakaisin taikka seisoen akkunan luona ja rukoillen, että T:ri Jonas ja Coelius, jotka olivat toisessa paikassa huoneessa, kuulivat. Hän söi kuitenkin päivällistä Suuressa Salissa niitten seurassa, jotka olivat koossa siellä. Aterioidessaan hän sanoi jollekulle, joka istui likellä häntä: "jos minä todella voin sovittaa syntymäseutuni hallitsiat keskenänsä ja sitten Jumalan avulla päätän matkani takaisin Wittenbergiin, menisin minä kotiin ja panisin maata hautaani ja antaisin matojen syödä ruumiini."

Hän ei ollut niitä, jotka veltosti huokailevat unta ennen yön tultua; ja me tiedämme nyt varsin hyvin, kuinka syvä se ruumiillisen väsymyksen ja heikkouden tunto oli, josta tämä halu lähti. Sydämen ja mielen jännitys ja lakkaamaton työ — jokapäiväisen, koneentapaisen palkkalaisen reutoaminen ja suurimman ajattelian terävä, alinomainen miettiminen — tämmöinen työnteko, yhtä ankara, kuin raastavan orjan, ja yhtä väsymätön, kuin kaikki hänen toimensa olisivat olleet hänen ilonsa, raukaisi hänen tukevaa talonpoikais-luontoansa kolmannella seitsemättä yhtä paljon, kuin useimpien muitten ihmisten yhdeksännellä kymmenellä, ja hän ikävöitsi lepoa.

Jälkeen päivällisen valitti hän, että hänen rintaansa ahdisti, ja käski heidän hieroa sitä lämpimillä rievuilla. Tämä lievitti vähän; ja hän meni taas illastamaan ystäviensä kanssa Suureen Saliin. Pöydässä hän puhui paljon ijankaikkisuudesta ja sanoi luulevansa, että hänen oma kuolemansa oli lähellä; kuitenkin oli hänen puheensa sekä hupaista että välisti iloistakin, vaikka se etupäässä koski tulevaan mailmaan. Joku hänen vieressään kysyi, tuntenevatko pyhät vainajat toinen toistansa taivaassa. Hän sanoi: kyllä; hän uskoi, että he tuntevat.

Kun hän nousi illallispöydästä, meni hän huoneesensa.

Yöllä — viime yönä — istuivat hänen molemmat poikansa Paulus ja Martin, toinen kolmen, ja toinen neljäntoista vuoden vanha, ja valvoivat hänen luonansa, ynnä Jonas Justus, jonka iloihin ja suruihin T:ri Luther oli ottanut osaa niin monta vuotta. Coelius ja Aurifaber olivat myöskin siellä. Hän tunsi taas tuskaa rinnassaan, ja he koettivat jälleen hieroa häntä lämpimillä rievuilla. Kreivi Albert ja kreivinna tulivat kahden lääkärin kanssa ja toivat hänelle kaapeita yksisarvisen hampaasta, joka pidettiin erinomaisena lääkkeenä. Hän otti niitä, ja nukkui kello kymmeneen saakka. Silloin hän heräsi ja koetti taas kävellä vähäisen huoneessa; mutta hän ei jaksanut, vaan palasi vuoteesensa. Tuosta hän nukkui taas kello yhteen. Näinä kahtena taikka kolmena tuntina, joina hän nukkui, valvoivat hänen isäntänsä Albrecht, tämän puoliso, Ambrosius, Jonas ja Lutherin pojat ääneti hänen vieressään ja pitivät hiljalleen valkeata vireillä. Kaikki riippui siitä, kuinka kauan hän nukkui ja missä tilassa hän herätessään oli.

Ensimäiset sanat, jotka hän puhui, panivat heidän sydämensä värisemään pelosta.

Hän valitti vilua ja käski heidän lisätä puita pesään. Voi! se vilu hiipi hänen ylitsensä, jota ei mikään ihmisvoima pystynyt poistamaan.

T:ri Jonas kysyi häneltä, tunsiko hän itsensä kyllä heikoksi.

"Oi", hän vastasi, "kuinka minulla on kovat vaivat! Rakas Jonakseni, minä luulen, että kuolen täällä Eislebenissä, jossa minä synnyin ja kastettiin."

Hänen muut ystävänsä herätettiin ja tuotiin hänen vuoteensa luo.

Jonas arveli, että hiki hänen otsassaan oli hyvä merkki, mutta T:ri
Luther vastasi:

"Se on kuoleman kylmä hiki. Minun täytyy jättää sieluni Jumalan haltuun, sillä tautini kiihtyy."

Nyt hän rukoili hartaasti, sanoen:

"Taivaallinen Isä! ijankaikkinen ja armollinen Jumala! Sinä olet ilmestyttänyt minulle kalliin Poikasi, Jesuksen Kristuksen Herramme. Häntä minä olen opettanut; Häntä minä olen kokenut; Häntä minä olen tunnustanut; Häntä minä rakastan ja palvelen rakkaana Vapahtajanani, Uhrinani ja Lunastajanani — Häntä, jota jumalattomat vainoavat, pilkkaavat ja soimaavat. Voi taivaallinen Isä, vaikka minun täytyy jättää ruumiini ja joutua pois tästä elämästä, tiedän minä, että saan olla Hänen kanssaan ijäti. Ota minun sielu raukkani luoksesi!"

Jälestäpäin hän otti vähäisen lääkkeitä, ja ilmoittaen ystävillensä, että hän oli kuolemallaan, sanoi kolme kertaa:

"Isä, Sinun käsiis minä annan henkeni. Sinä olet lunastanut minut, Sinä uskollinen Jumala. Totisesti niin on Jumala mailmaa rakastanut!"

Sitten hän makasi aivan ääneti ja liikkumatta. Ne, jotka seisoivat hänen ympärillänsä, koettivat herättää häntä ja alkoivat hieroa hänen rintaansa ja jäseniänsä, ja puhutella häntä, mutta hän ei vastannut. Nyt Jonas ja Coelius niitten monien lohdutukseksi, jotka olivat vastaan-ottaneet totuuden hänen huuliltaan, puhuivat ääneen ja sanoivat:

"Arvoisa isä, kuoletteko te uskossa Kristukseen ja siihen oppiin, jota aina olette saarnanneet?"

Hän vastasi selvästi ja iloisesti: "kuolen!"

Tämä oli hänen viimeinen sanansa täällä maan päällä. Sitten kääntyi hän oikealle puolellensa ja näytti vaipuvan levolliseen uneen, jota kesti neljänneksen tuntia. Kerran vielä heräsi toivo hänen lastensa ja ystäviensä sydämessä; mutta lääkäri ilmoitti heille, ettei se ollut mikään hyvä merkki.

He pitivät kynttilää likellä hänen kasvojansa; kuoleman kalveus levisi paraikaa niitten yli, ja hänen kätensä ja jalkansa kävivät kylmäksi.

Hän huokasi taas hiljalleen, pani kätensä ristiin rinnallensa ja antoi
Jumalalle henkensä ilman mitään kamppausta.

Tämä tapahtui kello neljä aamulla Helmikuun 18 päivänä.

Ja huoneessa vastapäätä sitä kirkkoa, jossa hän kastettiin ja vastaan-otti ristin-merkin Kristuksen sotaa varten, lepää nyt Luther taistelo päätettynä, aseet riisuttuna, voitto saavutettuna — rauhassa sen lipun alla, jota hän niin jalosti on kantanut. Samassa paikassa, jossa hänen silmänsä aukenivat maalliseen elämään, on hänen sielunsa herännyt taivaalliseen elämään. Usein hänen oli tapa puhua kuolemasta, niinkuin kristityn todellisesta synnystä, ja tästä elämästä, niinkuin vaan kasvamisesta kotelossa, jossa henki elää, siksi kuin se kehkiää, katkaisee kuoren, luo pois verhonsa, pyrkii eloon, levittää siipensä ja lentää ylös Jumalan luo.

Evasta ja minusta se näytti kummalliselta, salaiselta sinetiltä, joka painettiin hänen uskoonsa, että hänen syntymäpaikkansa ja kuolemapaikkansa — se näkymö, jossa hän syntyi maata ja taivasta varten — oli sama.

Me voimme vaan kesken herkeämättömiä kyyneleitä kertoa ne sanat, jotka usein olivat hänen huulillansa: "oi kuolema! katkera niille, jotka jätät elämään!" ja "älä pelkää, _Jumala elää vielä."