III.
Kun Kivistö kahvin jälkeen meni huoneeseensa, olivat siellä tavarat edelleen hajallaan pöydillä ja tuoleilla. Hän oli juuri aikeissa soittaa palvelijatarta, kun ovelle koputettiin ja johtajatar astui huoneeseen.
— Tulin katsomaan, että täällä on kaikki kunnossa. Oletteko tyytyväinen huoneeseenne? Jos teiltä jotain puuttuu, niin ilmoittakaa vain minulle.
— Kaikki on, niinkuin olla pitää. Suokaa vain anteeksi, että täällä on näin huono järjestys. Olen juuri purkamassa tavaroitani.
— Olette varmaankin väsynyt matkan jälkeen. Enkö saisi auttaa teitä tavaroiden järjestämisessä.
— Eihän voi tulla kysymykseen, että vaivaisin teitä. Jaksan kyllä itse, ja sitäpaitsi, ehkä joku palvelijoista…
— Teidän ei tarvitse ollenkaan ottaa huomioon kohteliaisuussyitä minuun nähden. Minähän olen sairaanhoitajatar.
— Mutta teillä on tietysti paljon työtä ilman tällaistakin.
— Ei ainakaan liiaksi. Minulla ei ole mitään tekemistä taloudessa. Olen täällä etupäässä pitääkseni huolta hoidokkaiden mukavuudesta. Jos teillä siis on sellaista tavaraa, jota ette erityisesti tahdo itse järjestää, autan teitä mielelläni. Ehkä teen sen paremmin kuin joku palvelijattarista.
— Sitä en ollenkaan epäile. Mielellänne saatte panna kaikki niinkuin tahdotte. Toistaiseksi olen vain saanut epäjärjestystä toimeen.
— Niinpä käykää tuonne parvekkeelle siksi aikaa, tai ehkä tahtoisitte loikoa täällä leposohvalla ja seurata järjestämistä, niin löydätte vasta tavaranne, ja voimme hiukan jutella.
— Valitsen leposohvan. Vaikka olenkin tullut tänne lepäämään, niin hiljaisuus vaivaa minua, ainakin nyt aluksi, kun olen siihen tottumaton, hiljaisuus ja varsinkin luonnon kauneus. Varmaankaan te ette voi sitä ymmärtää.
— Ymmärrän teidät niin hyvin. Olen itsekin kokenut samaa.
— Ei voisi uskoa sitä, kun näkee teidät.
Mutta kun hän samalla hymyillen katsahti johtajattareen ja kohtasi hänen katseensa, suuren, viisaan, hyväntahtoisen katseen, niin hänelle yht'äkkiä selvisi, että vaikkei johtajatar koskaan olisikaan kokenut samaa kuin hän, niin hän kuitenkin ymmärtäisi häntä. Kaikki hän käsittäisi, kaikesta hänelle voisi kertoa. Ja tuntuisi hyvältä puhua kaikesta, josta hän tähän asti oli koettanut vaieta niin paljon kuin mahdollista. —
— Tiedätte ehkä, että olen harjoitellut soittoa ja että äsken annoin pianokonsertin.
Johtajatar nyökkäsi vastaukseksi.
— Ehkä myöskin satuitte lehdestä lukemaan, että tilaisuus täytyi keskeyttää konsertinantajan sairastumisen takia. Minä nimittäin pyörryin kolmannen numeron aikana. Ihmiset tietysti sanoivat, että pelkäsin niin kauheasti. Nauravat minulle kaikki. Mutta kuitenkaan minä en ollenkaan pelännyt. En tiedä, kuinka selittäisin sen teille. Ensi alusta olin täysin selvillä siitä, etten onnistuisi, ja kun aloin kolmatta numeroa, tunsin selvästi, etten jaksaisi loppuun, mutta minä en pelännyt. Soitin kylmästi eteenpäin, kunnes en enää nähnyt koskettimia… Sitten minä makasin kaksi viikkoa. Lääkäri sanoi, että olen kovin rasittunut. Teinkin viimeaikoina, ylenmäärin työtä. Sydämessäkin kuuluu olevan jotain. Nyt minun ei pitäisi soittaa kuukausimääriin muuta kuin ehkä vähän ajankuluksi. Ei minun teekään mieleni soittaa. Se päinvastoin kauhistaa minua. — Tällainen pitkä työttömyys merkitsee luonnollisesti soittoniekalle suurta taantumusta. — Kaikki tämä kuitenkin menisi, mutta siinäpä ei olekaan kaikki. Pahan alkusyy on se, että minä en usko lahjoihini. Silloin konsertissa tunsin sen niin selvästi. Oi, niitä kaikkia ystäviä ja vihamiehiä, jotka kehuvat ja kehoittavat jatkamaan ja yhä jatkamaan. — Vaikka, mitäpä minä heitä syytän. Sisimmässäni tiesin jo kauan, ettei minusta olisi taiteilijaksi, mutta minulla ei ollut rohkeutta ajoissa keskeyttää. Olin uhrannut liian paljon soitolle. En ollut käynyt edes kouluani loppuun. Minusta ei ole soittajaksi. Käsitättekö miltä tuntuu, kun ei ole enää mitään, mihin perustaisi?
— Ymmärrän kyllä. Vaikk'en olekaan samaa kokenut, olen kokenut jotain samankaltaista. — Te miehet olette tietysti toisenlaisia kuin me, mutta minulle tuotti kerran lohdutusta kertomus eräästä naisesta, joka tahtoi kirjoittaa kirjoja. Mutta hänen voimansa pettivät, ja hän oli epätoivon partaalla. Aika kuitenkin kului, ja eräänä päivänä huomasi hän olevansa iloinen siitä, että jaksoi pyyhkiä pölyä kirjoista.
— Tarkoitatteko ehkä, että minä, joka en osaa soittaa, kerran olisin iloinen siitä, että osaan virittää soittokoneita?
— En aivan sitäkään, naurahti johtajatar. Mutta jokainen ihminen luulee erinäisissä elämänkohdissa, että se yksi, mitä hänellä on tai mitä häneltä puuttuu, on ainoa tärkeä, ja sitten saakin huomata, että elämässä on niin monenlaista, eikä mikään ole täydellistä. — Mutta oikeastaan minun ei pitäisi puhua teille näin. Varmaankin tuo tunne siitä, ettei teillä ole lahjoja, johtuu satunnaisesta ruumiillisesta heikkoudesta. Ensin teidän on tultava terveeksi, ja sitten teistä tulee taiteilija.
— Kiitoksia paljon hyväntahtoisuudestanne, mutta minä pelkään, että liiankin hyvin tunnen tilani. Kertokaapa te nyt puolestanne, millaista oli, kun teille tiet nousivat pystyyn.
— Ei se ollut mitään sen kummempaa, aivan tavallinen juttu vain. Minulla oli taloudellisia ja muita vaikeuksia, mutta eivät ne minua paljon rasittaneet. Minusta aina tuntui, että vaikka asiat teoreettisesti katsoen näyttivätkin olevan hyvin hullusti, niin käytännössä kaikki kyllä selviäisi.
— Mutta minusta tuntuu kuin kaikki kävisi huonosti käytännössä, vaikka teoreettisesti olisikin kaikki selvää.
— Älkää puhuko noin.
— Niin, katsokaa, muutamat ihmiset ovat sellaisia, ettei heille mikään onnistu.
— No, olkoon sitten, koska välttämättömästi niin tahdotte. Mutta, kun kerran olette tullut tänne, niin teidän täytyy yrittää.
— Olen päättänyt yrittää. Teen kaikki, mitä käskette. Lääkäri puhui jotain halonhakkuusta.
Johtajatar naurahti.
— Kaikki ne tuovat esille sen halonhakkuunsa. Ehkäpä keksimme teille jotain hauskempaa. — Nyt ovat tavaranne järjestyksessä. Näkemiin! —
Kun johtajatar tuli alas, ympäröi joukko hoidokkaista hänet. He olivat kuulleet, että äskeinen tulokas oli oikea pianisti ja iloitsivat jo siitä, että saisivat kuulla hyvää soittoa. Mutta johtajatar selitti heille, ettei kukaan saisi pyytää herra Kivistöä soittamaan, ei edes saisi puhua hänen kanssaan soitosta.