VIII.
Istutaan seurusteluhuoneessa. Tuli palaa takassa. Olli ja Elna pelaavat shakkia, tohtori lukee lehteä. Kaarina kääntää palteita uutimiin. Lapset istuvat hänen ympärillään kuunnellen satuja, joita hän hiljaisella äänellä kertoo. Kivistö kuuntelee hänen kertomistaan. Kun Kaarina on lopettanut, sanoo Kivistö.
— Te kerrotte niin hyvin. Ettekö koskaan ole ajatellut kirjoittaa jotain?
— Olen joskus jotain kirjoitellutkin huvikseni, pikku paloja vain.
— Ja julkaissut?
— Taivas varjelkoon!
— Mitenkä niin?
— En ole koskaan ollut niin tyytyväinen kyhäelmiini. Sitäpaitsi minusta meillä on yllin kyllin varsinkin naiskirjailijoita. Jokainen, joka vain kykenee kynää kädessään pitämään, kirjoittaa.
— Eihän siinä ole mitään pahaa. Kuta useammat yrittävät, sitä suurempi mahdollisuus on, että jokunen kykykin esiintyy joukossa.
— Niin, mutta kun kaikki painetaan.
— Eihän tarvitse kaikkea lukea.
Tohtori oli pannut lehtensä syrjään.
— Entä oletteko tullut ajatelleeksi, kääntää Kaarina hiukan toisaalle, kuinka naisen kuva on kirjallisuudessa nopeasti muuttunut. Kolmekymmentä vuotta sitten, sellaisissa miesten kirjoittamissa kirjoissa, oli nainen kukka tai lintu tai jotain siihen tyyliin, pelkkää hurskautta ilman syntiä, ilman tietoa, melkeinpä ilman tunteita. Korkeintaan liikkui hänessä jonkinlaisia aavistuksia. Nyt hän on aivan toinen, pelkkiä vaistoja ja intohimoja. Kuinka te miehet hänet kuvannettekin, aina kuitenkin sanotte: Kas, tällainen on nainen. Sitten te lyötte rintoihinne ja ylpeilette siitä, että ainoastaan te muka taidatte naisen psykologiaa kuvata.
— Onhan naista muullakin tavalla kuvattu, huomautti tohtori.
— On tietysti, mutta poikkeukset vahvistavat sääntöä,
— Mitenkä te sitten tahtoisitte naisen kuvattavaksi?
— Tavallisena ihmisenä esimerkiksi.
Keskustelu lakkasi hetkeksi.
— Täti, kerro vielä satu, pyysi joku lapsista.
— En jaksa enää. Pyytäkää herra Kivistöä. Hän varmaankin osaa.
— En osaa. Yhden minä kyllä muistan, mutta se ei taida olla pieniä lapsia varten.
— Mikä satu se on?
— Andersenin "Merenneito".
— Merenneito, huudahti eräs tytöistä, sehän on täti.
— Kaikkia te höpisette, naurahti Kaarina.
— Ei Andersenin merenneito olekaan teidän tätinne. Se oli hyvin surullinen merenneito ja mykkä sitäpaitsi.
— Minkälainen se satu olikaan; en muista sitä enää? kysyi Kaarina.
— Ettekö muista. Minuun se aikoinaan teki syvän vaikutuksen.
— Kertokaahan…
— Kerron alun, niin ehkä sitten muistatte.
— Merenneito asui iloisena ja huolettomana sisartensa kanssa vilpoisessa vihreässä aallossa. Mutta kerran näki hän suuren laivan ja laivan kannella kuninkaan pojan. Senjälkeen uiskenteli hän surullisena ja miettiväisenä sisariensa joukossa, sillä hän ei voinut unohtaa prinssiä. Lopuksi meni hän vanhan merivelhon luokse ja uskoi sille huolensa. Velho sanoi, ettei kuninkaanpoika voisi merenneitoa rakastaa, jollei tällä olisi ihmisen sielua. Mutta jotta hän sellaisen saisi, täytyisi hänen kokea ääretöntä tuskaa, eikä sittenkään olisi varmaa, että prinssi hänestä huolisi. — Nyt kai jo muistatte sadun.
— Muistan hämärästi, mutta kertokaahan loppuun.
— Merenneito suostui kaikkeen. Hän sai velholta taikajuoman. Kun hän sen joi, tunsi hän sellaista tuskaa, kuin olisi sata veistä käynyt hänen ruumiinsa läpi. Herätessään oli hän ihmisenä rannassa kuninkaanpojan palatsin edustalla. Hän oli mitä ihanin nuori neitonen, mutta hän oli mykkä. Kuninkaanpoika löysi hänet rannasta. Hän rakastui hänen ihanaan muotoonsa ja sieluunsa, joka loisti suurista tummista silmistä. Mutta merenneito oli mykkä, ja kuninkaanpojan rakkaus sammui. Hän hylkäsi merenneidon ja meni toiselle maalle kosimaan kuninkaantytärtä. Merenneito lähti merivelhon luo pyytämään apua, ja velho antoi hänelle suuren terävän veitsen. — Jos tämän työnnät kuninkaantyttären sydämeen, niin kuninkaanpoika rakastaa taas sinua. — Merenneito ui vedenpinnalle ja näki laivan, jossa kuninkaanpoika toi kotiin nuorta morsiantaan. Laivalta kuului soittoa ja kirjavat valot heijastuivat merenpintaan. Lopuksi taukosi soitto ja valot sammuivat. Silloin nousi merenneito laivaan. Veitsi kädessä seisoi hän kuninkaan tyttären vuoteen ääressä. Mutta kun hän näki nukkuvan nuoren kauniin prinsessan, niin ei hän voinutkaan häntä surmata, vaan palasi aaltoihin.
Kun Kivistö lopetti, seurasi hetken äänettömyys. Kaarina yhä neuloi pallettaan. Tohtori istui lehtensä takana. Kivistö nousi ja lähti huoneeseensa. Hän oli tyytymätön itseensä.
— Olenpa minäkin! Ruveta tässä satuja kertomaan ja vielä merenneidoista. Tohtori… hän ei kerro satuja. Hän istuu siinä niin varmana ja itsetietoisena, eikä puhu liikoja. Joka ei puhu paljon, se ei myöskään puhu paljon tyhmyyksiä.