IX.
Tohtori viipyi yhä Kalliolahdessa, vaikka hänen työnsä oli loppuunsuoritettu. Hän oli päättänyt suoda itselleen jonkun ajan täydellisen levon, jota hän ei ollut saanut moneen vuoteen. Hän tosin joskus puhui siitä, että olisi lähdettävä käymään kotipuolessa, ennenkuin taas täytyi mennä Helsinkiin lomakursseille, mutta lähtö näytti jäävän sikseen.
Istuttiin päivällisten jälkeen ruokasalissa kahvia juoden. Kivistö uteli tohtorilta hänen äsken valmistuneen kirjoitelmansa aihetta.
— Se on kielitiedettä, astevaihtelusta suomen sukukielissä. Ja tohtori alkoi selittää niitä merkillisiä vaiheita, joiden alaisina äänteet olivat olleet. Johtajatar aina pisti väliin jonkun kysymyksen, joka osoitti hänellä olevan jonkunlaista aavistusta siitä, mistä oli puhe. Tohtorin silmät loistivat ja hän syventyi yhä enemmän aineeseensa.
— Osaapa tuokin innostua, ajatteli Kivistö.
Kun tohtori sitten tuli esitelmänsä loppuun, sanoi Kaarina.
— Yhtä tahtoisin vain vielä kysyä: Tulevatko ihmiset kaikesta tuosta onnellisemmiksi?
Tohtori katsoi häneen, ja vaikka katse olikin hyväntahtoinen, oli siinä kuitenkin halveksumista.
— Te ette ole turhaan nainen. Puhutte onnesta, silloin kun on kysymys totuudesta.
— Totuudesta! Tekisi melkein mieleni esittää Pilatuksen kysymys.
— Ei pidä luulla minun millään tavalla kuvittelevan, että kirjoittaessani tuosta asiasta tarjoaisin ihmisille viisauden kiveä, mutta pienen, pienen hitusen totuutta voin ehkä kuitenkin löytää.
— Totuutta on niin monenlaista. Ei ole sanottua, että kaikki totuus on tarpeellista.
— Mikä on se tarpeellinen totuus sitten?
— Minä en ole turhaan nainen. Minusta on tarpeellista se totuus, joka tekee ihmiset onnellisemmiksi.
— Tarkoitatte ehkä, että kaikkien ihmisten pitäisi ruveta sairaanhoitajiksi tai muiksi sellaisiksi ja heittää kerrassaan kaikki nämä turhat tieteilemiset. Ettekö ole tullut ajatelleeksi, että pieninkin totuuden kipinä osaltaan myötävaikuttaa yleiseen kehitykseen?
— Kyllä, kyllä ymmärrän. Kaikki tiedon haarat ovat tietysti pohjaltaan yhteydessä toistensa kanssa. Edistämällä toista, edistetään myös toista, ja muutamat vievät sitten siksi käytännöllisiin tuloksiin, että niillä voidaan ihmisten onneakin rakentaa. Mutta tuo vyöry kulkee niin auttamattoman hitaasti. Ja kun ajattelee ihmisten elämää, niin täytyy sanoa, että yleinen avuttomuus on melkein pääasiallisena tunnusmerkkinä kaikessa.
— Niinkö te sanotte? Luulin teidän olevan optimisti.
— Minä olen luonteeltani optimisti, mutta onhan minulla kuitenkin silmät päässä. Ja minusta ihmiset ovat kovin vähän onnellisia. Kun näen, kuinka suurin osa ihmisistä kärsii leivänpuutteesta ja monet ylensyömisestä ja juomisesta, niin minusta vain tuntuu, ettei minulla olisi oikein aikaa miettiä kaikellaisia astevaihteluita. Ihmiskunnan onnen edistäminen sitä tietä tuntuu vähän hitaalta. Tuntuu niinkuin olisi muuta tärkeämpää tehtävää ensin. Joskus sitä sitten joutaisi miettimään teidän vaihteluitannekin. Mutta, niinkuin sanottu, minä olen vain nainen.
— Ette ole kokenut sitä korkeaa iloa, sitä kohottavaa tunnetta, minkä tieteen harjoittaminen itsestään tuottaa. Siinä voi elää todellisia juhlahetkiä.
— Valitettavasti vain niin kovin harvat tulevat niistä osallisiksi. Muuten olen minäkin sentään vähän lueskellut. Pitkät talvi-illat täällä soveltuvat siihen niin hyvin. Olenpa opiskellut yliopistossakin kolmisen vuotta.
— Niinkö! Mitä?
— Luin kieliä.
— Sittenhän olemme melkein kun virkaveljet. Minkätähden jätitte lukunne?
— Minusta ne veivät minut niin kauas elävästä elämästä.
— Sentähden, että teitä eivät alkeelliset opinnot yliopistossa huvittaneet, te nyt julistatte tuomion kaikelle tieteilemiselle?
— Enhän minä sitä tee. Minusta vain on vaikea käsittää, että joku ihminen voi panna kaiken harrastuksensa jonkun aivan äärimmäisyyksiin menevän tieteellisen totuuden tutkimiseen, niinkuin esimerkiksi — suokaa anteeksi — joihinkin käytännössä aivan merkityksettömiin astevaihteluhistorioihin…
— Vaikka en olekaan luonnontutkija, niin otan tässä luonnontieteistä esimerkin. Teistä tuntuvat tietysti aivan tarpeettomilta hyönteisten hampaiden tutkimiset y.m. sellaiset, mutta niiden kautta joku Darwin tulee kehitysoppiin, tästä johdutaan perinnöllisyysteoriaan, joka voi tulla aivan arvaamattoman tärkeäksi juuri ihmisten onnelle.
— Niin, ihmiset uskovat kyllä kehitysoppiin ja perinnöllisyyteen, mutta jos heihin tämän vahvan uskon sijaan olisi saatu istutetuksi vähän enemmän vastuunalaisuuden tunnetta, niin se yhdistettynä pelkkään jokapäiväisen elämän antamaan opetukseen olisi merkityksellisempi ihmisten onnelle kuin Darwinin kehitysopit.
— Entäs, oletteko ajatellut historiaa — —
— Älkää vain puhuko "historian lahjomattomasta tuomiosta", sillä ei mikään saa minua makeammin nauramaan. Se on yhtä vähän lahjomaton, kuin ne asiakirjat, joille se perustuu ja ne ihmiset, jotka sitä valmistavat. Historian antamasta opetuksesta myös puhutaan niin paljon. Historia antaa opetuksiaan, mutta käytännössä niitä ei ole niinkään helppo toteuttaa. Ajatelkaapa nyt: kun Suomessa alkoivat vaikeat ajat, niin mitenkä auttoivat meitä historian opetukset? Oppineet, viisaat ihmiset omaksuivat aivan päinvastaiset mielipiteet menettelytavoista. Jokainen perustaa historian opetukseen ja huutaa historian tuomiota itselleen avuksi. Vieläpä soimaavat toisiaan. Vähän pienemmällä historian opetuksella ja vähän suuremmalla säädyllisyydellä eivät olot meillä olisi niin sietämättömiä kuin ovat. Ja luuletteko ehkä, että historian opetus vapautti Dreyfus'in. Eipä suinkaan, vaan parin miehen uhrautuvaisuus ja siveellinen kunto. Ilman heitä hän vieläkin istuisi Pirunsaarella.
— Aivan niin. Mutta se olikin juuri historian tuomio, jota näiden miesten kunto joudutti. — Kun te nyt sangen näppärästi olette syössyt tieteet jalustoiltaan, niin sanokaapa puolestanne, mitenkä te olette ajatellut ihmiskunnan onnen äkkiä ja käytännöllisesti rakennettavaksi?
— Nyt te olette aivan suotta pilkallinen. En minä koeta horjuttaa tieteiden jalustoita. Mutta minä vain luulen, että voi löytyä kovin muodollista äärimmäisyyksiin vietyä totuuden etsimistä, jonka hyödystä voi olla epäilyksiä.
— Te ette ole vielä vastannut siihen, kuinka ihmiset äkkiä olisivat tehtävät onnellisiksi?
— En tiedä sitä, mutta minusta kannattaisi jokaisen joka päivä asiaa miettiä. — Oikein tuli kuuma.
— Kuuma minunkin tuli, myönsi tohtori, ja molemmat nauroivat.
— Kuumapa taisi tulla tohtorille, ilakoi Elna. Kaarina oli koko ajan voitolla.
Varjo levisi Kaarinan kasvoille.
— Kukapa tässä voitolle tuli! Ihmisillä on tietysti erilaiset mielipiteet ja varsinkin taipumukset, ja jokaisen täytyy seurata taipumuksiaan.