X.
Elna makasi leposohvalla Kaarinan huoneessa. Kalliolahdessa pidettiin ennen päivällistä "hiljaista hetkeä", jolloin hoidokkaat menivät huoneisiinsa ja talonväkikin liikkui mahdollisimman vähän. Elna oli ottanut tavakseen viettää hiljaisen hetkensä Kaarinan luona. Kaarina käytti tavallisesti tämän ajan kirjeenvaihtonsa hoitoon.
— Sinä olit mainio eilen, Kaarina, alkoi Elna.
Kaarina kääntyi tuolillaan.
— Mainio, koska niin?
— Silloin kun pitelit pahoin tohtoria tieteineen. Kunnioitin sinua.
Kyllä sinäkin osaat.
Osaan?
— Oletkohan noin typerä, vai teetkö itsesi typeräksi. Osasit muuttaa taktiikkaa tietysti. Kyllähän sinä ymmärrät, ettei yhteenkään mieheen loppumaton hyväntahtoisuuden päivänpaiste vaikuta.
— Sitäkö sinä tarkoititkin. En minä niin typerä ole, etten tietäisi taktiikoista. Olenpa lukenut jonkun englantilaisen misstress'in kirjankin miesten pyydystämisestä. Siinä puhuttiin jotain lumisateen välttämättömyydestä keskellä lämmintä kevättä, mutta jos luulit, että se eilinen oli lumisateen tapaista, erehdyit täydellisesti. Kaikkihan kävi sovussa. Keskustelin vain omaksi huvikseni ja hiukan tietysti härnätäkseni tohtoria, sillä hänen horjumaton varmuutensa kaikissa asioissa joskus vähän kiukuttaa ihmistä. Vai taktiikkaa! Vielä tässä mitä!
— Älä puhu noin halveksivasti taktiikasta, sillä siitä kuitenkin riippuu melkein kaikki. Emmehän me enää elä vanhaan hyvään aikaan, niin että saisimme istua ja odottaa jonkun miehen tulevan meitä valloittamaan. Sellaista tapahtui silloin, kun suurin osa miehistä vielä mielellään meni naimisiin. Nyt ovat asiat kerrassaan toisin. Nykyään meidän on toimittava. Sentähden he saavat olla kuinka ikäviä ja mahdottomia tahansa. Meidän täytyy olla intelligenttejä, hauskoja, yhtä vaihtelevia kuin muodit. Sillä tavoin niitä hölmöjä valloitetaan.
— Vai niin niitä valloitetaan, nauroi Kaarina, ja kääntyi taas pöytään päin. — Mitäpä jos nyt kuitenkin lepäisit.
— Ei minun nyt tee ollenkaan mieleni levätä. Minusta on niin hauskaa jutella tästä asiasta. Ei kai sinun kirjeesi ole kovin tärkeä?
— Ei niin erittäin.
— Pidän sinulle pienen esitelmän taktiikasta. Ensimäinen pykälä on vaihtelevaisuus kaikessa. Käytös vuoroin kuuma, vuoroin kylmä. Ei saa olla oma itsensä. Ei saa olla liian johdonmukainen. Täytyy olla salaperäinen, täytyy olla erikoinen.
— Annoit minulle juuri oivallista havainto-opetusta, kun selitit Olli Haavalle, että mielelläsi sairastaisit lavantautia, saadaksesi tuntea kuoleman läheisyyttä ja saadaksesi maata kauan muiden hellimänä… Mitä viidenpennin erikoisuutta lienet lasketellutkaan. En kuullut kaikkea.
— Olkoon vain viidenpennin erikoisuutta, mutta se tehoo. "Das ewig weibliche", ymmärrät kai? Huomenna kerron hänelle esimerkiksi, etten koskaan voisi olla vuoteen omana kahta päivääkään, että vanhempani ja lääkärini joskus ovat polvillaan rukoilleet minua pysymään alallani, mutta minä en vain ole voinut. Silloin hän kohta ajattelee: "Tuossa tytössä on tempperamenttia". — Jos sitten vielä käännyn puoleesi ja sanon: "Sinä Kaarina olet tietysti totellut lääkärien ja vanhempiesi käskyjä", ja sinä tuntien asiasi oikeuden vastaat myöntävästi, niin olet kerrassaan muserrettu. Usko minua, viidenpennin erikoisuus menee miehiin kuin voi kerjäläiseen.
— Kyllä, jos tyttö on kaunis.
— Ei kauneus ole välttämätön. Mistä niitä kauniita tyttöjä joka paikkaan riittäisikään. Onhan kauneus hyvä apu, mutta oikea taktiikka on vielä tärkeämpää. Siinä täytyy tietysti olla älyä. Kaikkia miehiä ei kohdella samalla tavalla.
— Kohtelit heitä nyt millä tavoin tahansa, niin luulisi kuitenkin löytyvän sellaisiakin, jotka näkevät sinun taktiikkasi läpi.
— Sinä tarkoitat varmaan sellaisilla miehillä tohtori Saarivirtaa.
Sellaisia kuin hän valloitetaan kahdessa viikossa.
— Sinä olet jo ollut täällä kaksi viikkoa.
— Enhän minä ole ollenkaan yrittänytkään. Minä vain tarkoitin, ettei tohtori luullakseni ole ollenkaan vaikeimpia. Päinvastoin. Hän on nähtävästi jokseenkin tottumaton naisten seuraan. Mutta hänhän oli jo kiinnitetty, kun minä tulin. — Ei sinun tarvitse punastua… — Sanalla sanoen minun ei tehnyt mieleni ruveta pitkäaikaiseen piiritykseen.
— Rupea sinä vain! Vielähän on vähän aikaa.
— Älähän nyt toki. En kai minä rupeaisi teidän välejänne sotkemaan. Pidän niin paljon sinusta ja pidän niin paljon Ollista. Luulen melkein, että olen rakastunut häneen. Häneen minä kohdistan kaikki voimani.
— Ei sinun tarvitse paljonkaan voimiasi hänen takiaan tuhlata.
— Mitäpä, jos koettaisin voimiani Kivistöön päin?
— Taitaisitpa turhaan ponnistella. Joka tapauksessa kiellän sinua kerrassaan. Hän on aivan liian sairas ja hermostunut, että häntä saisit ruveta huviksesi rääkkäämään.
— Se ehkä piristäisi häntä. Muutamat miehet ovat sitä iloisempia, kuta enemmän heitä rääkätään.
— Kivistö ei kuulu niihin.
— Ehkä ei. Tunnen häntä niin vähän. Mutta luulen että tohtori Saarivirta kuuluu niihin. Häneen nähden voisit pienellä rääkkäyksellä saada ihmeitä aikaan. Yritäpäs vaan olla hiukan häijy.
— Olenhan sanonut, ettei minulla ole mitään halua valloittaa häntä.
— Sinä olet aivan mahdoton. Olet tietysti niin varma asiastasi. Mutta minäpä sanon sinulle, että vielä vaikeampaa kuin valloittaminen on kiinnipitäminen.
— Mutta entäpä, jos minua nyt ei huvittaisi "pitää kiinni". Jos olisin liian laiska tai ehkä liian ylpeä. —
— Sinun kanssasi ei pääse minnekään. Yhden asian vain sanon sinulle:
Syytä itseäsi!
— Itseänipä tietenkin. Ketä muuta. — Nyt minun onkin jo mentävä alas.
— Olehan nyt vielä hetkinen. Sanon vain samalla, mikä on taktiikan toinen pykälä. Se on vaarinottaminen oikeasta hetkestä. Katsos, jokaisella miehellä on heikkoja hetkiä. —
— Tiedän, tiedän! En jouda enää kuulemaan. — Sanohan kuitenkin vielä, kuinka vanha sinä olet.
— Yhdeksäntoista vuotta.
— Ilmankos sinä oletkin niin viisas.