XI.

Tuuli oli kääntynyt etelään ja säät olivat käyneet lämpimiksi. Eräänä päivänä ilmoitti johtajatar aamiaispöydässä, että aiottiin toimeenpanna suuret istutustalkoot ja kehoitti hoidokkaita ottamaan niihin osaa. Oli tarkoitus yhdellä iskulla saada kaikki kukkaryhmät valmiiksi. Pitkin aamupäivää sitten suunniteltiin ryhmityksiä. Ne, joilla oli taiteellisia taipumuksia, tekivät ehdotuksia taimien järjestelystä, muut esiintyivät arvostelijoina. Lopuksi pysähdyttiin jokseenkin tarkalleen siihen suunnitelmaan, jonka puutarhuri kohta aluksi oli esittänyt.

Taivas oli käynyt pilveen, niin että kohta päivällisen jälkeen voitiin käydä työhön.

Varustauduttiin työaseilla ja jaettiin tehtävät.

Elna ja Kivistö esiintyivät suurella asiantuntemuksella.
Taimilaatikoita ja ruukkuja kannettiin lavoilta ja kasvihuoneesta.
Lepokodin yksitoikkoisessa elämässä tällainenkin pieni ajanvietto
aiheutti iloisen mielialan.

Kaarina liittyi niihin, jotka istuttivat suurta lehtikasviryhmää
keskelle pihamaan ruohokenttää. Kukkaympyrän yli oli pantu kiikkulauta.
Sillä makasi Kivistö ja asetteli jättiläishampun taimia multaan.
Kaarina ojensi hänelle ruukkuja sitä myöten kuin työ edistyi.

— Oletteko iloinen tänään? kysyi Kivistö.

— Olen tietysti. Meillä maalaisilla mukautuu mieliala säiden vaihteluun.

— Niin, nyt onkin ihanaa. Tunnetteko kuinka ilma on pehmeätä kuin pumpuli tai niinkuin lämmin maito?

— Eikö totta, että kostea multa tuntuu ihmeellisen suloiselta käsiin?

— Tiedättekö, tänään tunnen itseni ensimäistä kertaa hyvin pitkästä aikaa onnelliseksi.

— Voimanne palaavat.

— Oi, älkää puhuko terveydestä nyt. Se on jotain voimakkaampaa, jotain suurempaa. Tekisi mieleni nousta korkealle vuorelle ja huutaa ilosta. Mutta tiedänpä, mitä teen. Soitan vielä tänä iltana.

— Menkää sitten kohta soittamaan!

— Ei, en vielä, vasta kun olemme lopettaneet. Minä tarvitsen yleisöä, joka minua ymmärtää. Teidän täytyy olla kuulemassa, kun soitan.

— Ettehän te tiedä, olenko lainkaan soitannollinen.

— Vaikka ette olisikaan, niin te kuitenkin tulette minua ymmärtämään. — Tiedättekö että teillä riippuu hiussuortuva pitkin poskea. — No, älkää pyyhkikö sitä pois, ei se rumenna teitä. Kas niin, nyt teillä on kaksi mustaa täplää otsassa. Ei se tee mitään. Ne vain kaunistavat teitä. Nauraminen kaunistaa teitä myöskin. Teidän pitäisi aina nauraa.

Kaarina sieppasi kopan ja lähti lavoille hakemaan lisää taimia.

— Hän on aina sama, nauroi hän itsekseen. Joka päivä sanoo hän minulle jotain kaunista. Jospa tohtori joskus jotain sellaista sanoisi — mutta ei. Eikö hän osaa, vai eikö hän tahdo? Luulen melkein ettei hän osaa.

Kulkiessaan puutarhan kautta, näki hän tohtorin toimeliaasti kastelevan vasta-istutettuja taimia.

— Mitenkä työ miellyttää?

— Erinomaisesti vaihteeksi.

— Eikö ole merkillistä, että kukkien istuttaminen on paljoa hauskempaa kuin kaalien, vaikka taimia maallikko tuskin erottaa toisistaan.

— Minulla ei ole siitä mitään kokemusta, mutta jos toimitus muuten on samanlainen, en voi ymmärtää, miksi toinen työ olisi hauskempaa.

— En minäkään ymmärrä, mutta niin se vain on. Aivan niinkuin kylväminen on hauskempaa kuin sadon korjaaminen. —

— Ei ainakaan minusta.

— Ehkä ei kaikista. —

Sataa, suuria raskaita pisaroita alkaa tippua tasaisen harmaalta taivaalta. Kaikki hoidokkaat rientävät sisälle, mutta puutarhuri ja Kaarina jäävät päättämään lehtikasviryhmää. Sitä on mahdoton jättää keskeneräiseksi. Se näyttäisi huomena niin rumalta. Tohtori tulee juosten puutarhasta, mutta nähdessään urhoolliset naiset ei hän tahdo olla huonompi, vaan liittyy heihin. Sadepisarat taajenevat. Lopulta sataa rankasti ja tasaisesti. Tohtori ojentaa taimia Kaarinalle ja tämä pistää ne maahan. Heidän iloinen puhelunsa kuuluu kuistille.

— Tulkaa toki jo sisälle; kastutte likomäriksi, huudetaan heille kuistilta.

Kaarina kohoaa pystyyn ja ojentaa käsivartensa.

— Ei tee mitään, vastaa hän nauraen. Ei ole mitään ihanampaa kuin tälläinen lämmin kevätsade pitkien poutien jälkeen.

Siirrytään syömään, mutta nuo kolme jatkavat työtään. Ja ruokasaliinkin kuuluvat heidän iloiset äänensä. Illallisten jälkeen, kun istutaan salissa, tulee Kaarina ruokasaliin. Hän on muuttanut päälleen toisen puvun. Se on valkea. Hiustensa ympäri on hän käärinyt valkean silkkihuivin. Hänestä tuoksuu keväisen sateen viileys, ja hänen silmissään on kostea kiilto.

Hän ei huoli illallisesta. Hetken hän istuu muiden kanssa. Sitten hän siirtyy verannalle. Hoidokkaat häviävät vähitellen huoneisiinsa. Tohtorikin astuu verannalle, mutta Kivistö jää saliin. Hän on jo ennen illallisia avannut soittokoneen, mutta ei ole soittanut. Se, joka olisi kuunnellut hänen soittoaan, on ollut poissa. Nyt hänen äänensä joskus kuuluu hiljaisena kuistilta. Kivistö menee soittokoneen luo ja alkaa soittaa.

Verannalla seisovat tohtori ja Kaarina vastakkain, kumpikin nojaten pylvääseen. He katsovat pihalle. Sade on tauonnut. Auringon laskun puolella on taivas käynyt selkeäksi. Sieltä valuu maisemaan salaperäinen kellertävä valaistus. Maa höyryää, äsken istutetut kosteat taimet loistavat kirkkaan vihreinä, veripunaisina ja hopeanharmaina.

He seisovat molemmat ääneti ja suuri pohjaton riemu täyttää Kaarinan sydämen. Äkkiä katkaisevat sävelet hiljaisuuden. Soitetaan Massenet'n Elegiaa. Kaarina säpsähtää: Miksi hän soittaa tuota? Hän oli äsken kuitenkin niin iloinen.

Ja hän kääntyy lähteäkseen saliin, mutta tohtori pysäyttää hänet.

— Älkää lähtekö! Olkaa täällä!

Hän kääntyy takaisin. Hän nojaa kaiteeseen ja katselee pihamaalle.
Tohtori tulee hänen luoksensa.

— Katsokaa, sanoo Kaarina, kuinka taimemme loistavat. Ne ovat ihanat.

— Te olette ihana, te.

Tohtori laskee lämpimän kätensä hänen kädelleen, ja hänestä tuntuu, kuin virtaisi siitä lämpöä hänen sydämeensä asti. Hän on niin onnellinen, ja hän odottaa. Hän odottaa. — Mutta sitten hän irroittaa hiljaa kätensä ja hiipii pois.

Kun hän on huoneessaan, muistaa hän Kivistön ja palaa saliin. Sali on tyhjä.