XII.
Niinä kahtena päivänä, jotka tohtori vielä vietti Kalliolahdessa, vältti hän johdonmukaisesti joutumasta kahdenkesken Kaarinan kanssa ja muutenkin oleskelua hänen seurassaan. Kaarina huomasi sen kyllä pian, ja hänkin koetti olla tapaamatta tohtoria muuten, paitsi kun välttämätön tarve vaati.
Hän ei voinut tohtorin käytöstä käsittää. Hän vietti nämä kaksi päivää alituinen kalvava epätietoisuus mielessään.
Lähtönsä edellisenä päivänä vetäytyi tohtori kohta illallisten jälkeen huoneeseensa, vaikka hän muuten aina jäi muiden kanssa iltaa viettämään.
Olli, joka kitara kädessä esitti kansanlauluja, keräsi suurimman osan hoidokkaista kuistille. Kaarina istui yksin hämärässä seurusteluhuoneessa. Kivistö meni hänen luoksensa.
— Muistatteko, sanoi Kaarina, kun kerroitte Andersenin merenneidosta, niin sanoitte lapsille, että hän oli mykkä, ja etten minä siis voinut olla se merenneito. Mutta minäpä sanon teille, että siinä suhteessa juuri olenkin hänen kaltaisensa. Minäkin olen mykkä.
— Ette ole. Teissähän puhuu jokainen liike ja jokainen ilme. Joka teidät on vain päivän tuntenut, on saanut selvän kuvan persoonallisuudestanne, vaikka ette suutannekaan olisi avannut.
— Ja kuitenkin minä olen mykkä, — jollain tavoin…
Kivistö ei mitään vastannut, mutta itsekseen hän ajatteli: Merenneito ei ole mykkä, mutta hän ei ota huomioon, että löytyy kuuroja ihmisiä. Tahtoisin tappaa tuon kirotun tohtorin. —
Illalla myöhään tuli Elna juosten Kaarinan huoneeseen…
— Oi, Kaarina, jos sinä tietäisit, kuinka onnellinen olen, sanoi hän ja puristi Kaarinaa kaikin voimin vyötäisistä. Olli rakastaa minua, ja minä rakastan häntä niin suunnattomasti. Eikö hän olekin herttainen?
— On. Hyvin herttainen. Oletteko menneet kihloihin?
— Ei, ei vielä. Mehän olemme molemmat niin nuoria. Mutta melkeinpä sentään olemme kihloissa. Silloin kukkainistutus-iltana hän puhui niin paljon minulle. Hän on niin hyvä ja kunnon poika. Etkö luulekin?
— Luulen, luulen!
— Minä rakastan häntä niin kauheasti. En ymmärrä, kuinka kestän, kun hän neljän päivän perästä lähtee.
— Tapaattehan te toisenne sitten taas.
— Niin tapaamme, mutta ero on kuitenkin niin vaikea. Hän on tänään taas sanonut minulle niin paljon kauniita asioita. — Kuule, oletko sinä kihloissa tohtorin kanssa?
— En.
— Koska sinä menet sitten?
— En koskaan.
— Älä sinä joutavia. Tohtori on oikein hyvä mies. Ollista minä pidän ja hänestä, mutta en Kivistöstä. Hän katselee minua aina niin pilkallisesti.