XIII.
Oli tohtorin lähtöpäivän aamu. Unettoman yön jälkeen istui Kaarina kansliahuoneessa tilikirjojensa ääressä. Hän työskenteli kiireellä, sillä viime aikoina sattuneen vilkkaan liikkeen takia oli paljon asioita selvitettävänä, ja Kaarina tahtoi saada työnsä nopeasti valmiiksi. Hän aikoi nimittäin lähteä pois aamupäiväksi. Hän ei tahtonut olla läsnä silloin kun tohtori lähtee. Sillä kun hän kuvitteli sitä hetkeä, jolloin tohtori istuutuisi rattaille ja hän seisoisi muiden joukossa ja huiskuttaisi hänelle hyvästiksi, ja sitten ehkä muutamat, jotka jotain aavistivat, katsoisivat häneen kysyvästi ja säälivästi, — niin — häntä kauhistutti! Hän oli siis päättänyt lähteä vierailemaan erään tuttavaperheen luo, jossa ei ollut moneen aikaan käynyt, ja polttaakseen sillat takanaan oli hän juhlallisesti ilmoittanut tulostaan. — Kanslian ovelle kolkutettiin, ja tohtori astui sisälle.
— Tulin pyytämään laskua.
Kaarina etsi kirjoistaan, kirjoitti laskun ja ojensi sen tohtorille. Tämä maksoi. He eivät vaihtaneet muita sanoja kuin asiaan kuuluvat kiitokset. Mutta kun tohtori aikoi poistua, sanoi Kaarina mahdollisimman huolettomaksi tekeytyen:
— On parasta, että sanon teille samalla hyvästit. Aion kohta suuruksen jälkeen mennä vieraskäynnille, enkä arvattavasti palaa ennen teidän lähtöänne.
Tohtori ei voinut salata hämmästystään ja pettymystään.
— Siinä tapauksessa en voi muuta kuin kiittää teitä kaikesta, vastasi hän.
Kaarina toivotti hänelle onnellista matkaa, ja tohtori poistui. Kaarina istui hetken liikkumatta paikallaan puristaen kynänvartta sormiensa välissä. Sitten hän äkkiä nousi, soitti tallimiehelle ja sanoi, ettei tarvinnut hevosta. Hän aikoi lähteä kävellen. Jos hän lähti kohta, ehti hän kyllä jalankin sopivaan aikaan perille ja pääsi olemasta suuruksella muiden kanssa. Nopeasti järjesti hän paperinsa sekä kirjansa ja meni. Hänellä oli nelisen kilometriä käveltävänä. Taival oli osittain aivan suojatonta aukeaa ja päivä näännyttävän lämmin. Hän ei ollut sitä huomannut lähtiessään Kalliolahden varjoisesta puistosta, mutta kun hän pääsi perille, jaksoi hän tuskin jalkaa liikuttaa, ja sydän painoi lyijymöhkäleenä rinnassa.
Hänet otettiin hyvin ystävällisesti vastaan.
— Kuinka sinä olet kalpea!
— Mikä sinut panikin lähtemään jalan tällaisena päivänä. Voihan ihminen saada auringonpiston vähemmälläkin. — Eikö Kalliolahdessa ole hevosia? — Sellaisia huudahduksia sateli hänen ympärillään.
Hän vajosi kuistin korituoliin ja pyyhki hikeä otsaltaan.
— En tiennyt lähteissäni, että oli niin lämmin. Pidän muuten kävelystä.
Hänelle tuotiin mehuvettä ja sitten kahvia. Hänelle puheltiin ja kyseltiin kaikenlaisia asioita. Hän vastasi kaikkeen, koetti näyttää huolettomalta, hymyili, mutta hänellä oli täysi vaiva pidellä lusikkaa, niin ettei se liian paljon kaliseisi kupin laitoja vastaan. Kesken kaiken pisti hänen päähänsä ajatus: Mikä minun, hullun, pakotti tänne tulemaan? Olisin voinut mennä metsään ja maata siellä tämän aamupäivän.
Hänet vietiin rakennukseen katsomaan muutamia uudistuksia ja parannuksia, joita siinä oli tehty ja sitten vähän matkan päässä olevaan huvimajaan ihailemaan kaunista näköalaa. Hän katseli kaikkea ja kiitteli hyväksi.
Huvimajassa tuli joku maininneeksi, että kello oli kaksi.
"Kahden tunnin perästä tohtori lähtee", ajatteli Kaarina.
Senjälkeen katseli hän vähän väliä kelloa, niin että se herätti isäntäväen huomiota.
— Anna nyt jo kellosi olla rauhassa, puheli talon tytär. Ennen päivällistä et missään tapauksessa pääse pois, eikä sinun tarvitse lähteä ennen illallistakaan. Saatamme sinut sitten iltaviileässä joukolla kotiin. Kyllä sinun hoidokkaasi tulevat sinutta yhden päivän toimeen. Eikö niin?
Kaarina oli kyllä ajatellut jäädä koko päiväksi sinne. Hän oli luullut, että olo ihmisten joukossa, joita hän ei joka päivä nähnyt, toisessa ympäristössä kuin Kalliolahti, tekisi hänelle hyvää, mutta nyt, kun hän ajatteli, että hänen täytyisi oleskella koko päivä näiden ihmisten seurassa, jotka eivät hänen sydämensä tuskasta mitään tienneet, hänelle selvisi, ettei hän sitä mitenkään kestäisi, ei mitenkään. Hän oli aivan liian paljon luottanut voimiinsa. Ne alkoivat nyt jo pettää. Hänen täytyi panna parastaan käsittääkseen, mitä he hänelle puhuivat ja voidakseen oikein vastata. Hän siis kieltäytyi jäämästä päivällisille, ja isäntäväki oikein suuttui häneen.
— Älähän nyt turhia. Et sinä siellä Kalliolahdessa niin korvaamaton ole, koettivat he houkutella, mutta niinkuin hän olisi luullut henkensä siitä riippuvan, pysyi hän päätöksessään lähteä.
Vihdoin tyytyivät he siihen, ja kellon käydessä neljää lähtivät he joukolla häntä saattamaan.
Hän oli päättänyt jäädä jonnekin tien oheen istumaan, ettei missään tapauksessa kohtaisi tohtoria. Nyt häntä pelotti, etteivät saattajat ajoissa kääntyisi takaisin. Se oli kuitenkin turha pelko. Puoli kilometriä kuljettuaan he valitellen kuumuutta kääntyivät. Surkuttelivat häntä, jonka täytyi vielä marssia niin pitkältä.
Hän soperteli jotain siitä, että oli tottunut kävelemään, sai taas kuulla huomautuksen kalpeudestaan ja jatkoi sitten yksin matkaansa. Ensin kulki hän hitaasti, mutta vähitellen hänen huomaamattaan vauhti kiihtyi ja lopuksi asteli hän nopein askelin pölyistä maantietä.
Hän sanoi sata kertaa itselleen, että hänen pitäisi viipyä, antaa kaiken mennä menoaan. Hän oli lähtenyt kotoa siinä varmassa päätöksessä ettei enää tapaisi tohtoria. Nyt, jos he kohtaisivat toisensa, näyttäisi melkein siltä, kuin hän olisi järjestänyt tämän tapaamisen. Hän päätti sata kertaa pysähtyä, istuutua tienviereen ja odottaa kunnes aika varmasti olisi liian myöhäinen, mutta tuntui, kuin olisivat hänen jalkansa vieneet häntä hänen tahtomattaan eteenpäin.
Nyt hän jo saapui aukealle ja hänen katseensa tarkasti sen silmänräpäyksessä laidasta laitaan. Ei näkynyt rattaita. Tuossa oli Kalliolahden tienhaara…
Hän kulki kuin lentäen. Joka hetki odotti hän näkevänsä rattaiden pyyhältävän ohi. Pieninkin risahdus sai hänen sydämensä jysähtämään. Kun hän saapui tienhaaralle, vaipui hän istumaan ojanreunalle, ja hänen huuliltaan pääsi helpotuksen huokaus, mutta sitä seurasi kohta ajatus: Turhaa kaikki. Jos hänellä on jotain minulle sanomista, niin hän olisi voinut sanoa sen jo kymmenen kertaa.
Hän nousi hitaasti ja jatkoi matkaansa. Hänestä tuntui nyt yhdentekevältä, tapaisiko hän tohtorin vai ei, mutta kun hän ensimäiselle mäelle noustuaan sen alapuolella näki rattaat, tuntuivat hänen polvensa äkkiä niin heikoilta, että hänen hetkeksi täytyi pysähtyä.
Nähdessään hänet, nousi tohtori rattailta ja astui häntä vastaan. Kyytipoika ajoi edelleen mäelle. Ensi kerran näki Kaarina tohtorin hiukan epävarmana.
— Te ehditte jo palata?
— Niin, Kaarinan ääni kuului oudon matalalta.
— Oli kovin hauskaa, että sain vielä kerran kiittää teitä kaikesta siitä ystävällisyydestä ja huolenpidosta, joka tuli osakseni Kalliolahdessa varsinkin teidän puoleltanne.
Kaarina tunsi äkkiä katkeruuden kiehuvan rinnassaan. — Hän on tomppeli, ajatteli hän. Kohteliaasti hymyillen kääntyi hän tohtorin puoleen.
— Minua ilahduttaa suuresti, että olette ollut tyytyväinen oloonne meillä. Emme ole tehneet muuta kuin mitä velvollisuuksiimme kuuluu. Toivottavasti tahdotte suositella lepokotiamme myös muille.
Tohtori heitti häneen epäröivän katseen.
— Olenko loukannut teitä? En ymmärrä.
— Jatkan vain siinä äänilajissa, jossa te aloitte.
— Antakaa anteeksi! Tarkoitukseni ei ollut — Te käsitätte kai, että tämä tapaaminen — tämä ero, tarkoitan, — on minulle sangen vaikea. Minun pitäisi oikeastaan selittää… Sanalla sanoen, te tiedätte kyllä, olette aavistanut, minkälaiset tunteet liikkuvat minussa. Minulla olisi niin paljon puhuttavaa teille, mutta tämä lyhyt hetki… Oi rakas, rakas, huudahti hän ja puristi hänen käsiään. Minulla olisi niin paljon sanottavaa teille, mutta tässä en voi sitä tehdä. Saanko kirjoittaa teille?
— Kirjoittakaa!
— Hyvästi siis; minä kirjoitan. — Tohtorin äänessä kuului helpotusta, mutta Kaarina ei huomannut sitä.
Tohtori kiiruhti rattaiden luo, nousi niihin ja heilutti hattuaan. Kaarina viittasi hänelle hyvästiksi. Hetki vain, ja rattaat katosivat. Kaarina kääntyi ja astui Kalliolahtea kohti. Hän kulki reippain, kevein askelin. Hän ei huomannut kuumuutta eikä pölyä, ei tuntenut väsymystä. Siis kuitenkin tohtori rakasti häntä. — Jotain siinä tosin oli välillä, jotain, jota täytyi selittää, josta täytyi kirjoittaa. Mutta oli se mitä tahansa, niin ei mikään ollut mitään sen rinnalla, että he rakastivat toisiaan.
— Me olemme molemmat köyhiä, ajatteli Kaarina, mutta me olemme molemmat nuoria, terveitä ja työnhaluisia. Kuinka minä tekisinkään työtä. Voisin siirtää vuoria. Äkkiä hän naurahti itsekseen.
— Olipa hän kömpelö, poika parka. Niin, ei hän juuri mikään kavaljeeri ole. Vähän yksipuolinen hän on harrastuksiltaan, mutta hän on viisas ja rehellinen. Hän on oikea ihminen, ja minä rakastan häntä. Kaikki on hyvin, kaikki, ja minä olen ylen onnellinen. Kuinka onnellinen olenkaan!
Näin hän ajatteli itsekseen ja saapui melkein huomaamattaan perille. Hän kulki salin läpi jossa istui muutamia hoidokkaita, mutta hän ei nähnyt heitä. He vain huomauttivat toisilleen siitä, että hän oli aivan valkea kasvoiltaan ja silmät loistivat suurina.
Kaarina meni huoneeseensa. Hän heittäytyi vuoteelleen ja puristaen käsiään rintaansa vastaan hän muutaman kerran melkein tietämättään kuiskasi: Minä olen onnellinen. Sitten hän nukkui syvään uneen.