XIV.
Seuraavana päivänä oli Kaarinan mieliala sangen matalalla. Hän tunsi suurta väsymystä kaiken sen jännityksen jälkeen, jossa hän oli elänyt viimeiset ajat, eikä hän voinut lainkaan niin toivorikkaasti ajatella tulevaisuutta kuin edellisenä päivänä. Täytyihän hänen ymmärtää, että tohtorin epäröiminen nähtävästi johtui jostain suuresta esteestä, ja sitä paitsi asusti hänessä taikauskoinen tunne, että hän ei voisi tulla onnelliseksi, ettei se ollut sallittua. Hänestä tuntui mahdottomalta, että onni tulisi hänelle näin yksinkertaisesti, näin kauniina keväisenä tarinana, näin ilmaiseksi. Olihan ennenkin sattunut ajankohtia, jolloin elämä oli näyttänyt hänelle onnenmahdollisuuksia, jolloin oli tuntunut niin luonnolliselta, että kaikki kehittyisi toiveiden mukaan, ja kuitenkin oli aina ilmestynyt jotain, joka oli tehnyt toiveet tyhjiksi. Olisiko mahdollista, että nyt —
Kirje oli antava vastauksen kaikkeen. Eilen tuli tohtori kaupunkiin, tänään hän kirjoitti, huomenna saapuisi kirje tai mahdollisesti jo tänään iltapostissa, jos hän jo eilen kirjoitti.
Pitkin päivää suoritti Kaarina totutut tehtävänsä. Hänellä oli pari heikompaa hoidokasta vaalittavanapa iltapäivällä hänen täytyi yleisen mielipiteen painostuksesta panna toimeen pieni kahvinkeittoretki saareen. Kaikki hän koetti tehdä reippaasti, huomaavaisesti, työlästymättä, ja kuitenkin hänellä oli vain yksi ajatus: kirje.
Iltaposti tuli tuomatta sitä hänelle.
Seuraavana aamuna hän oli niin varma kirjeen tulosta, että hän avatessaan postilaukkua melkein näki sen. Ja kun sitä ei kuitenkaan ollut, katseli hän moneen kertaan laukun, ennenkuin tuli vakuutetuksi siitä. Iltapostissa ei myöskään ollut kirjettä. Silloin hän oli varma siitä, että se oli hukkunut tiellä. Kun hän seuraavana aamuna jälleen oli turhaan odottanut, tuntui hänestä selvältä, ettei tohtori sitä ollut kirjoittanut eikä koskaan kirjoittaisi. Hän päätti olla kokonaan ajattelematta asiaa. Kuumeisella kiireellä otti hän itselleen kaikenlaisia tehtäviä hajoittaakseen ajatuksiaan. Kuitenkin lähti hän iltapäivällä kauppiaaseen, vaikka ostosten teko oikeastaan kuului taloudenhoitajattarelle. Hän teki sen nyt itse voidakseen mennä asemalle postia hakemaan. Hänelle ojennettiin postipakka. Hänen täytyi pidellä postiluukun syrjästä ottaessaan sitä vastaan. Hän istuutui asemahuoneen penkille ja silmäili hätäisesti kirjeiden osoitteita. Ja tuossa se oli. Hän tunsi kohta suurella valkealla kuorella voimakkaan, hiukan kankean käsialan.
Siinä kaikkien postinhakijoiden keskellä, melussa ja ovienpaukkeessa hän avasi kirjeen ja luki:
Rakas neiti Kaarina!
Minun olisi pitänyt aikaisemmin teille kirjoittaa, mutta suuret epäilykset siitä, kuinka kirjoittaisin, ovat saaneet minut viivyttelemään. Ensimäiseksi pyydän teiltä anteeksi sitä, että ollenkaan olen teidän elämänne tielle joutunut. Mielelläni olisin myös tahtonut kadota siltä niinkuin tulin, mutta nyt minusta tuntuu, että on paras puhua teille rehellisesti kaikki, sillä te, joka olette niin viisas ja hyvä, tulette varmasti minua ymmärtämään. Jos voisin mennä naimisiin, niin olisi minusta suuri onni omistaa teidät, sillä te olette tehnyt minuun unohtumattoman vaikutuksen, mutta valitettavasti on asemani sellainen, etten voi ajatella naimisiin menoa samalla kokonaan luopumatta niistä suunnitelmista, jotka olen elämälleni tehnyt. Koko haluni on saada tehdä tieteellistä työtä, mutta niinkuin epäilemättä tiedätte, ei siitä kukaan rikastu. Itselläni minulla ei ole varoja, päinvastoin olen jokseenkin pahasti velkaantunut. Naimisiin meno merkitsisi minulle siis luopumista elämäntehtävästä, johon koko sielullani olen kiintynyt.
Toivottavasti te ymmärrätte minua ja suotte minulle anteeksi, jos olen tuottanut teille mielipahaa. Epäilemättä tulette piankin unohtamaan uskollisen ystävänne
Yrjö Saarivirran.
Kaarina nousi kärryihin ja ajoi hitaasti takaisin Kalliolahteen.
* * * * *
Seuraavana aamuna oli Kaarinan ensi ajatus, että hänen pitäisi mennä tapaamaan tohtoria. Hän tahtoi nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan. Mitä hän hänelle sanoisi, sitä hän ei tiennyt. Hänestä vain tuntui, ettei hän voinut tyytyä siihen, mitä kirje niukkoine harkittuine sanoineen lausui. Oliko todella mahdollista, ettei ollut sijaa sovitteluille. Hänestä tuntui, että hän itse olisi ollut valmis vaikka minkälaisiin uhrauksiin, mutta mitäpä hänellä olikaan uhrattavaa. Tohtori oli ehkä oikeassa, mutta kuitenkin löytyi varmasti miehiä, jotka olisivat toisin menetelleet.
Pian Kaarina kuitenkin luopui ensimäisestä mielijohteestaan. Jos asiassa oli jotain järjestettävää, niin se oli tohtorin tehtävä eikä hänen, ei missään tapauksessa hänen. Hän ei kuitenkaan ollut edes kirjeeseen vielä vastannut, ennenkuin hänen sittenkin täytyi lähteä Helsinkiin. Hän sai kutsun tulla neuvottelemaan Kalliolahden asioista laitoksen omistajan kanssa. Sen mahdollisuuden varalta, että hän tapaisi sattumalta tohtorin, ei hän kirjoittanutkaan.
Olihan siihen aikaa vastakin. Ja, mitäpä hän kirjoittaisi.