XV.
Asemalle ajoi Kaarina Aarne Kivistön kanssa. Tämä oli matkalla lääkäriin. Hän ei tahtonut lähteä Helsinkiin asti, vaan aikoi käydä erästä lähiaseman luona asuvaa taitavaksi tunnettua tohtoria tapaamassa.
Kun he olivat istuutuneet kärryihin, sattui Kaarinan katse Kivistön käteen, jonka tämä oli laskenut eteensä nahkapeitteelle. Hän katseli sitä ja huomasi heikon sinertävän varjostuksen kynsissä ja tunsi ankaraa omantunnonsoimausta siitä, että hän viime päivinä niin vähän oli uhrannut ajatuksiaan Kivistölle.
Kivistö oli nähtävästi lihonut senjälkeen kun oli tullut Kalliolahteen. Ei hän ollut myöskään lausunut valituksen sanaakaan senjälkeen kun aivan alussa oli sydämensä Kaarinalle pari kertaa avannut. Hän oli vain kulkenut siellä Kalliolahdessa — niinkuin näytti — tyytyväisenä, melkeinpä iloisena, mutta nyt hän oli ilmoittanut aikovansa käydä lääkärissä. Ja kun Kaarina tarkkaavasti katsoi hänen kasvojaan, niin hän tunsi huolestuvansa.
— Tunnetteko itsenne sairaaksi? Ette ole mitään puhunut siitä, sanoi hän.
— Ei kai se sen vaarallisempaa liene. Minusta vaan on paras käydä välillä lääkärissä.
He ajoivat asemavälin ja Kivistö astui junasta.
— Onnea matkalle! huusi hän, ja samassa juna jo lähtikin. —
Kun Kaarina astui Helsingin asemahuoneelta torille, selvisi hänelle äkkiä, ettei hän tahtoisi tavata tohtoria. Sillä ilmakehällä, mikä kaupungin kaduilla ihmistä ympäröi, näyttää olevan kyky tehdä järkeväksi ja käytännölliseksi. Mikä maalla tuntui mahdolliselta, oikealta ja kauniilta, se näytti täällä olevan turhaa haavetta. Hänkin ymmärsi täällä paremmin, minkätähden tohtori oli juuri niin kirjoittanut.
Kaarina asui naimisissa olevan sisarensa kodissa. Sisar lapsineen oli maalla, lanko hänkin opettajana lomakursseilla.
Kaarinalta kului pari päivää Kalliolahden asioiden hoitamisessa. Kolmannen päivän aamuna piti hänen lähteä. Edellisenä iltana valitti lanko, ettei voinut olla hänelle seurana, koska oli pakotettu lähtemään lomakurssilaisten ensimäiseen yhteiseen illanviettoon.
— Mutta sinähän voisitkin tulla mukaan minulle seuraksi, huudahti hän. Sinua on niin vähän saanut nähdäkin. En tiedä, huvittaisiko se sinua niin suuresti, mutta olisihan se jotain muuta kuin Kalliolahtea.
— Minua vähän väsyttää. Sopiikohan minun sitäpaitsi tullakaan, kun olen aivan ulkopuolinen.
— Tietysti minun turvissani. Laittauhan valmiiksi puolen tunnin kuluttua lähtemään.
Kaarina oli kaiken varalta pannut vaalean kesäpuvun matkaansa. Sen hän muutti ylleen ja oli hyvissä ajoin valmiina.
— Olet todella väsyneen näköinen, sanoi lanko. Ehkäpä ei minun olisi pitänyt kehoittaa sinua lähtemään. Sinullahan on ollut juoksemista pitkin päivää. Voithan vielä jäädä kotiin lepäämään.
— Ei se mitään. Lähdetään vaan.
Ensimäinen, jonka Kaarina näki astuessaan ylioppilastalon juhlasaliin, missä illanvietto pidettiin, oli tohtori. Kaarinasta tuntui, että heidän katseensa kohtasivat toisensa hänen astuessaan saliin, mutta tohtori ei häntä huomannut luultavasti sentähden, ettei voinut odottaa näkevänsä häntä tässä ympäristössä.
* * * * *
Aluksi oli ohjelmaa loppumattomiin — ainakin Kaarinan mielestä. Sitten alkoi seurustelu, joka näytti olevan sangen kankeaa. Lomakurssilaiset olivat vielä vieraita toisilleen, pysyttelivät pienissä ryhmissä, naiset ja miehet erillään. Opettajat kulkivat ryhmältä ryhmälle lausuen joka paikassa muutamia sanoja. Tohtorikin liikkui hiukan, mutta ei tullut ollenkaan sille suunnalle, missä Kaarina oli.
— Niin onkin parempi, ajatteli Kaarina, hyvä, oikein hyvä.
Lanko esitti hänet muutamille naisille, jotka alkoivat ystävällisesti keskustella hänen kanssaan. Tulipa siihen eräs, joka oli jonkun aikaa ollut Kalliolahdessakin ja nyt innokkaasti lausui ilonsa julki, nähdessään Kaarinan. Kaarina jutteli hänen kanssaan ja päätti yhtä ja toista kysellessään, että lähtisi pois kohta kun tilaisuus siihen tulisi. Hänen seuratoverinsa hajaantuivatkin, ja hän nousi lähteäkseen. Silloin seisoi tohtori hänen edessään. Kaarina näki, kuinka hänen silmänsä hetkeksi laajenivat hämmästyksestä. Sitten hän riensi Kaarinan luo.
— Te olette täällä. Oletteko ehkä ollut koko illan?
— Olen, lankoni kanssa. Hän luennoi myöskin kursseilla, niinkuin ehkä tiedätte.
— Tiedän kyllä.
Syntyi hetken hiljaisuus.
Sitten alkoi tohtori.
— Te olette saanut kirjeeni?
— Niin, sain sen ja tahtoisin sanoa teille jotain… — Tahtoisin kiittää teitä siitä, että kirjoititte. — Epätietoisuus olisi ollut vaikeampaa. —
Tohtori katsoi hänen kalpeisiin kasvoihinsa ja luki niistä paljon enemmän, kuin mitä muutamat epävarmalla äänellä lausutut sanat puhuivat. Loistavissa silmissä paloi suuri liekki. Niiden ilmeeseen mahtui tällä hetkellä niin paljon suurta rakkautta, tuskaa, pelkoa, ylpeää uhmaa. Tohtori katsoi niihin kuin lumottuna. Jotain hänen olisi pitänyt sanoa, mutta mitä. Hetken leimusivat Kaarinan silmät, sitten liekki niissä taas sammui.
— Hyvästi, sanoi hän kättään tarjoamatta, kääntyi ja riensi pois.
Tohtori kiiruhti hänen jälkeensä.
— Saanko saattaa teidät kotiin? Minä luulen, ettei meidän pitäisi erota näin.
Kaarina nyökkäsi ääneti myöntymyksen merkiksi. He astuivat kadulle. Oli jo puolenyön aika. Valaistusta juhlasalista tullessa tekivät tyhjät kadut kylmässä harmaassa hämärässä kumman aution vaikutuksen. Kaarina sitä ei huomannut, mutta tohtoriin vaikutti se painostavasti ja hänen oli vaikea mitään sanoa, mutta hän alkoi kuitenkin kuumeisesti puhua. Hän puhui siitä, kuinka rajattomasti hän ihaili Kaarinaa, kuinka tämä vastasi kaikkia hänen naiselle asettamiaan vaatimuksia, kuinka onnellinen hän olisi, jos voisi, mutta hän ei voinut. Hän puhui miehen kutsumuksesta, monivuotisista sitkeistä ponnistuksistaan, sanoi, että rehellisen miehen ei sopinut rakastamalleen naiselle tarjota tulevaisuutta, joka oli aivan saavuttamaton. Niin hän puhui.
Kaarina kulki ääneti hänen vieressään, eikä kuunnellut hänen puhettaan. Äsken, siellä juhlasalissa olivat hänestä heidän välinsä selvinneet. Ei hän tarvinnut enää mitään selityksiä. Vähitellen heidän kulkiessaan laukesi hänessä hermo jännitys ja suuret kyyneleet alkoivat vuotaa hänen silmistään. Hän ei niitä pyyhkinyt. Ne valuivat hitaasti pitkin hänen poskiaan. Hän ei huomannut niitä harvoja kävelijöitä, jotka tulivat heitä vastaan, vaan kulki yksikseen ja itki, niinkuin ei koko maailmassa olisi ketään muuta ihmistä ollutkaan. Hän unohti tohtorinkin, joka kulki hänen rinnallaan ja selitteli jotain. Vasta asuntonsa ovella hän heräsi horroksistaan. Äkillisellä liikkeellä koetti hän pyyhkiä kyyneleensä, ettei toinen niitä huomaisi, mutta tohtori oli nähnyt hänen itkevän, ja yhtäkkiä hänen kaikki suunnitelmansa ja päätöksensä, koko hänen viisautensa näytti häviävän. Hän tarttui Kaarinaan ja puristi häntä rajusti rintaansa vastaan.
— Kaarina, armas, minä rakastan sinua. Älä toki itke. Minähän rakastan sinua.
Mutta Kaarina työnsi hänet luotaan.
— Ei, sanoi hän.
— Rakkahin. Minähän rakastan sinua. Etkö tahdo tulla omakseni?
— En, en tahdo.
— En ymmärrä sinua.
— En tahdo. Se on kaikki turhaa. En tahdo. Nyt on jo liian myöhäistä.
Tohtori tarttui uudelleen Kaarinaan.
— Liian myöhäistä? Sinä et tahdo? Selitä toki!
— En tahdo, että sinä kerran sanoisit minun käyttäneen hyväkseni sinun heikkouttasi.
Hän riistihe irti ja katosi taloon.