XVII.
Elna Ström oli sattunut näkemään Kaarinan ja Kivistön turvepenkillä puistossa juuri sillä hetkellä, jolloin Kivistö suuteli Kaarinan käsiä. Pari viikkoa sen jälkeen käväisi Elna Helsingissä. Hän tapasi tohtori Saarivirran kadulla. Tämä ei ollut huomata häntä, mutta Elna pysäytti hänet.
— Terveisiä Kalliolahdesta, huudahti hän iloisesti.
Tohtori säpsähti.
— Tekö? Hauska nähdä. Mitä Kalliolahteen kuuluu?
Elna selitteli, ketä oli lähtenyt, ketä taloon muuttanut ja muita enemmän ja vähemmän mielenkiintoisia asioita.
— Olinpa unohtaa suurimman uutisen, sanoi hän lopuksi. Taidamme pian saada viettää kihlajaisia.
— Kenenkä kihlajaisia?
— Johtajattaren ja herra Kivistön.
— Älkää toki joutavia!
Tohtori koetti turhaan näyttää välinpitämättömältä.
— Mitä joutavia se olisi. Kivistö on tosin hiukan nuorempi, mutta sellainenhan on nykyään muodissa. Sairaaloinen hän myös on, mutta se on parhaasta päästä hermoissa. Parempaa vaimoa hän ei voisi itselleen toivoa kuin Kaarina. Varakas hän on myöskin, niin ettei siinäkään ole esteitä. Eikö kaikki sovellukin erinomaisesti?
— Soveltuu kyllä, mutta se ei vielä riitä todistukseksi.
— Todistus minulla myöskin on. Olen omin silmin nähnyt heidät sellaisessa tilanteessa, joka ei anna epäilyksille sijaa. Hyvästi! Saanko viedä terveisiä?
— Kyllä, viekää paljon! — —
Pari päivää sen jälkeen tapasi tohtori erään opintotoverinsa, jolle hän muun muassa tuli maininneeksi olostaan Kalliolahdessa.
— Onpa sieltä kuulunut hiukan huhujakin, naureskeli toveri. Taisit joutua siellä pauloihin. Joko saa onnitella?
Tohtori selitti innokkaasti, että hän oli yhtä vapaa kuin ennenkin sekä ettei löytynyt mitään syytä onnittelemiseen.
— Sitähän minäkin. Ainahan ihmiset joutavia puhuvat. Eihän järki-ihminen noin vaan yhtäkkiä… Sellainen tulevaisuuden mies kuin sinä olet, on kyllä tilaisuudessa valitse maan ja tekemään erinomaiset naimiskaupat. Eihän se tyttö siellä kuulu mitään erikoista olevan, köyhä, ei kaunis, ei edes aivan nuorikaan.
Tohtorista tuntui hänen toverinsa puhe sietämättömän raa'alta ja loukkaavalta, ja jonkunlaisella kiihkolla, joka ei ollut ominaista hänelle, kävi hän selittämään Kalliolahden johtajattaren eteviä ominaisuuksia. Hän ei tosin ollut kaunis, mutta hänellä oli miellyttävä ulkomuoto ja naisellinen olento. Hän oli lempeä, hyvä, oikeamielinen, sivistynyt, viisas ja toimelias — —
Toveri ihmetteli hänen intoaan ja hänessä heräsi epäluulo, ettei huhu sittenkään ollut aivan aiheeton ja että hän oli tullut kovakouraisesti koskeneeksi arkaan kohtaan.
Tohtori erosi kohta toveristaan, ja hänessä kyti vielä pitkän aikaa suuttumus tätä kohtaan. Kun hän rauhallisemmin asiaa ajatteli, täytyi hänen tosin myöntää, että hän kyllä itsekin ehkä kymmeniä kertoja kuullessaan kihlauksista ja naimiskaupoista oli voinut antaa samanlaisia lausuntoja, mutta tämä oli sentään liikaa, tulla hänelle vasten kasvoja arvostelemaan Kaarinaa. Ja muistutellessaan mielessään kaikkea sitä, mikä teki Kaarinan rakastettavaksi, hän uudelleen lämpeni ja voimakas kaipauksen tunne täytti hänen sydämensä. Tässä mielentilassa alkoi hänestä myöskin uutinen, jonka Elna Ström oli kertonut ja johon hän ei ollut kovin paljon huomiota pannut, tuntua kiusalliselta. Siellä Kalliolahdessa hän oli tuskin huomannut Aarne Kivistön olemassaoloakaan. Olisiko nyt Kaarina? — — ja näin pian. — Se tuntui melkein mahdottomalta, mutta kuka ne naiset ymmärtää. Kivistö on sellainen kalpea intresantin näköinen, puhuu kirjallisuudesta, soittaa, suu täynnä kauniita sanoja. Kyllähän naiset sellaisesta pitävät. Kun hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että Elna Ström todella oli oikeassa, niin hän kuumeni niin, että teki mielensä juosta asemalle ja lähteä ensi junassa Kalliolahteen ottamaan kaikesta selkoa. — Mutta hän hillitsi toki itsensä. Hänhän oli tehnyt päätöksensä. Hän oli taistellut sangen kuuman taistelun ja voittanut. Pitikö hänen nyt, kun hän jo oli alkanut rauhoittua, heittää kaikki käsistään. Ei, ei, hän tiesi, kuinka paljon voi tukahduttaa ja unohtaa, kun vain muutamina kriitillisinä hetkinä osaa pysyä lujana.