XVIII.
Aarne Kivistö oli lähtenyt Kalliolahdesta. He olivat päättäneet niin Kaarinan kanssa. Oli oikeastaan välttämätöntä, että hän meni lääkärin hoitoon ja muutenkin ehkä hänen oli paras lähteä.
— Tulen pian takaisin, sanoi hän hyvästellessään. Saanhan tulla?
— Kun ensin tulette hiukan terveemmäksi, niin sitten palaatte, vastasi
Kaarina. —
Niin hänkin nyt oli poissa. Aluksi tuntui se Kaarinasta suurelta helpotukselta, mutta pian hän huomasi, että Kivistö oli jättänyt jälkeensä suuremman tyhjän sijan, kuin mitä Kaarina oli voinut luullakaan. Melkein vastoin tahtoaan hänen täytyi myöntää, että hän joskus ikävöi häntä. Sellaiseen hän oli kuitenkin saanut tottua. Niiden monien ihmisten joukossa, jotka olivat oleskelleet Kalliolahdessa neljän vuoden kuluessa, oli sattunut olemaan muutamia, jotka erityisesti olivat hänen mieltään kiinnittäneet. Kuukauden pari he olivat viipyneet, joskus vain jonkun viikon tai ehkä päivän, ja sitten oli voinut käydä niin, ettei hän senjälkeen ollut kuullut heitä mainittavankaan.
Elna jäi Kalliolahteen koko kesäksi. Hänellä oli aivan ihmeellinen taito täyttää kaikki Kaarinan vapaat hetket, varsinkin sen jälkeen, kun Olli Haapa oli matkustanut pois ja Elna lopullisesti kyllästynyt puutarhatöihin. Hän oli tosin terve eikä kaivannut erikoista hoitoa, mutta aina hän kuitenkin osasi muistuttaa itsestään. Joskus hänen seuransa kovin kyllästytti Kaarinaa, joskus hän taasen ajatteli, että ehkä oli hyvä, ettei hänelle jäänyt paljon aikaa mietiskelyyn.
Päivät kuluivat taas vanhaa latuaan. Kaarina suoritti jonkunlaisella kiihkolla tehtäviään, joita viime aikoina oli vähemmällä harrastuksella hoitanut. Hän tahtoi pyyhkiä viivan sen yli, mikä oli ollut. Hän tahtoi alkaa uudestaan ja alistui siihen, että hänet oli uhrattu tieteen alttarille. Se oli ehkä välttämätöntä. Hän puri hammasta tuskalleen, teki työtä ja kesti.
Mutta se, mikä ehkä eniten auttoi häntä kestämään, oli puoleksi itsetiedoton ajatus, että kaikki ei kuitenkaan voinut olla lopussa, että jotain täytyi tapahtua. —
* * * * *
Jotain tapahtuikin, mutta vasta syksyllä.
Silloin menivät tohtori Saarivirta ja Elna Ström kihloihin.
Näin se kävi.
Elna oli elokuussa palannut Helsinkiin. Hän uhkui elämänvoimaa ja kauneutta. Kaikki hänen tuttavansa onnittelivat häntä siitä, että hän oli niin pulskistunut Kalliolahdessa.
Hän oli itse täynnä toiminnanhalua ja sotaista innostusta, eikä ollut montakaan päiviä oleskellut kaupungissa, ennenkuin hän oli suunnilleen selvillä siitä, mihin aikoihin tohtori Saarivirta kulki kirjastoihinsa. Elnalle sattui samoihin aikoihin asioita kauppoihin, ja niin he sangen usein tapasivat toisensa, pysähtyivät aina hiukan juttelemaan, menivät joskus yhdessä kahvilaan tai tekivät pienen kävelyn. Elna osasi aina vilkkaasti ja hauskasti jutella. — Usein puhuivat he Kalliolahden elämästä. Kaarinaa ei Elna maininnut kuin ohimennen. Tohtorista tuntui kuin olisi kaihi pudonnut hänen silmistään. Hän ei ollut aikaisemmin huomannut, kuinka herttainen tuo tyttölapsi oli.
Kerran he taas aivan sattumalta tapasivat toisensa kadulla.
— Minne olette menossa? kysyi tohtori.
— En minnekään, lähdin vain kaunista syksypäivää ihailemaan, vastasi Elna, joka tosin oli hyvinkin tärkeällä asialla, mutta joka myös tiesi, että täytyy jotain uhrata jotain voittaakseen.
— Sittenhän kuljette samoilla asioilla kuin minäkin. Emmekö voisi lähteä yhdessä kävelylle?
Elna suostui mielihyvällä. He kulkivat Kaisaniemen läpi Alppilaan. Alppilassa joivat he kahvia ja kiipesivät sitten suksimäelle katsomaan kellastuvaa metsää. Elna, joka oli ollut aivan harvinaisen vilkas ja iloinen, tuli vähitellen hiljaiseksi. Haaveksivin silmin katsoi hän luontoon ja huokasi syvään. Luottavaisesti kuin lapsi nojasi hän tohtoriin seistessään suksimäen kaiteen luona. Ja äkillisen tunteen valtaamana kietoi tohtori kätensä hänen vyötäisilleen ja suuteli häntä. Elna painautui häneen ja puristi kasvojaan hänen rintaansa vastaan. Sitten hän nosti kasvonsa ja kiinnitti tohtoriin hymyilevän kyyneleiset silmänsä:
— Olemmeko nyt oikein kihloissa? kysyi hän.
Mitään sellaista ei tohtori ollut tullut ajatelleeksi, mutta sillä hetkellä hän ei voinut muuta vastata kuin:
"Olemme, tietysti olemme", ja uudelleen suudella vapisevia huulia; — muutenhan hän olisi käyttäynyt kovin pahasti tuota luottavaista lasta kohtaan.
Kun hän oli eronnut Elnasta, alkoi häntä kauheasti harmittaa, että oli näin antanut yllättää itsensä, eikä hän päivän pitkään muuta ajatellut, kuin mitenkä parhaiten saisi asian korjatuksi, ettei käyttäytyisi epähienosti Elnaa kohtaan. Myöhemmin kuitenkin, kun hän oli jonkun verran tyyntynyt, alkoi hän katsoa asiaa toiseltakin kannalta. Hänestä tuntui, että hän oli jo tarpeeksi kauan elänyt yksinäistä elämää. Kerran hänen kuitenkin täytyi mennä naimisiin, sillä säännöttömään poikamiehen elämään hänellä ei ollut taipumuksia. Miksi hän ei siis menisi naimisiin nyt, kun kohtalo työntämällä työnsi hänelle osaa, jota useimmat olisivat häneltä kadehtineet. Hän oli melkein tahtomattaan joutunut kihloihin herttaisen nuoren tytön kanssa, jolla vielä oli senverran omaisuutta, ettei tulevaisuudesta tarvinnut suuria huolehtia.
Mutta Kaarina! Niin, Kaarina. Eihän tohtori voinut mitään sille asialle. Eihän hän voinut saada mahdotonta mahdolliseksi. Ja olihan Kaarina jo lohdutuksensa löytänyt ja jollei olisikaan vielä, niin löytäisi kai ennen pitkää.
Kaarinan takia järjesti tohtori kuitenkin asiat niin, että kihlaus päätettiin julkaista vasta juuri ennen häitä. Hän pyysi myös Elnaa olemaan kertomatta asiasta muille kuin lähimmille omaisilleen.