XIX.
Elna oli tullut Kalliolahteen kohta sen jälkeen, kun oli mennyt kihloihin. Hän oli oikeastaan tullut hakemaan tavaroitaan, mutta jäi kuitenkin pariksi päiväksi sinne. Viimeaikojen suuren ilon ja paljon mielenliikutuksen jälkeen tuntui hänestä hyvältä olla hiukan hiljaisuudessa omien ajatustensa kanssa.
Hän kulki ympäri salaperäinen arvokkaisuuden ilme kasvoillaan, joka ei jäänyt Kaarinalta huomaamatta.
— Mitä pikku Elnalle on Helsingissä tapahtunut? kysyi hän.
— Onpahan vain, vastasi Elna ja punastui.
Niin hän sankarillisesti säilytti salaisuuttaan tulopäivän ja vielä kokonaisen toisenkin päivän, mutta toisen päivän iltana, kun hän jo oli paneutunut maata, tuntui hänestä, että se oli pakahduttaa hänet. Hänen täytyi saada jollekin kertoa, kuinka iloinen hän oli. Ja ainoa, jolle hän voi puhua, oli Kaarina. Entäpä jos Kaarinalle tulisi paha mieli? Pyh, sehän oli jo vanha juttu. Ei kai Kaarina niin hullu ollut, että kaiken ikänsä yhtä miestä suri, ja sitäpaitsi, jos surikin, kerran hänen täytyi se kuitenkin tietää. Kuta pikemmin, sitä parempi. Elnan sisimmässä liikkui sitäpaitsi puoleksi itsetiedoton vahingoniloinen voitonriemu siitä, että hän oli tuon kylmäkiskoisen miehen lopulta valloittanut. Hänen täytyi saada kehua voitostaan.
Hän siis pisti tohvelit jalkaansa ja kääri viltin ympärilleen. Kurkisteli ensin ovesta, ettei ketään olisi liikkeellä ja pujahti sitten Kaarinan huoneeseen.
Huone oli pimeä, ja Kaarina oli jo vuoteessa.
— Nukutko?
— Elnako siellä? En vielä nuku.
— Minua ei ollenkaan nukuta. Enkö saa tulla tänne sinun leposohvallesi, niin voisimme vähän jutella?
— Ole vaan siinä, jos ei ole liian epämukavaa.
— Eikö mitä, tässähän on tyynykin. Minulla on peitto mukana. Kas niin, nyt on oikein hyvä.
Hetken äänettömyys. Sitten Elna siirtyi Kaarinan sängynlaidalle.
— Arvaapa, Kaarina, jotain.
— Mitä niin?
— Mitä minulle on tapahtunut.
— Oletko mennyt kihloihin?
— Olen! Voi, sinä et voi aavistaa, kuinka iloinen olen!
— Sehän on kovin hauskaa. Olen oikein iloinen puolestasi.
— Mutta voitkohan arvata, kenenkä kanssa?
— Se ei liene vaikeata. Ollin kanssa tietysti.
— Väärin arvattu!
— Sitten minun arvaamiskykyni loppuu kerrassaan.
Elna meni takaisin leposohvalle.
— Tohtorin kanssa.
— Kenen tohtorin?
— Yrjö Saarivirran kanssa.
Kaarinasta tuntui, kuin olisi hänen vuoteensa kohonnut lattiasta ja sitten keinunut jossain tyhjyydessä. Hän makasi siinä kaikki jäsenet puutuneina. Päälaessa vain tuntui polttava tuska, kuin olisi siihen kuumalla raudalla painettu. Mutta sitten hän tuli taas tajuihinsa.
— Sehän oli mahdotonta. Se oli aivan mahdotonta.
— Olliahan sinä rakastit.
— Tietysti minä Olliakin rakastin. Mutta tämä on aivan toisenlaista, paljon suurempaa.
— Oikeastaan minä kohta kun näin Yrjön, ajattelin: Tuossapa olisi mies. Mutta hän eli silloin niissä korkeammissa maailmoissaan. Ei huomannut minun olemassaoloanikaan. Sitten tuli Olli tänne, ja hän oli monessa suhteessa suurenmoinen. Sitä ei voi kieltää. Kyllä hän oli kultainen. Vieläkin vähän sydäntäni kirveltää, kun häntä ajattelen. Hän on kirjoittanut minulle niin kauniita kirjeitä. Sääliksi käy, mutta minkä sille taitaa. Täytyyhän hänen itsensäkin ymmärtää, että on vain poikanulikka. Mutta Yrjö se on toista, tohtorikin. Tiedätkö, minusta on niin mukavaa tulla tohtorinnaksi. On tietysti hupsua ajatella niin, mutta kyllä se vähän miellyttää kuitenkin. Tohtorinna Elna Saarivirta — eikö kuulukin hyvältä?
Hetken hiljaisuus.
— Sinä et sano mitään. Et kai sinä ole minuun suuttunut? Taisit kuitenkin hiukan rakastaa häntä?
— En minä häntä hiukkaa rakastanut. —
Elnan tuli paha olla, mutta hetken kuluttua Kaarina aivan rauhallisesti kysyi: Koska aiotte mennä naimisiin?
— Ehkä puolen vuoden perästä. Yrjö ei ole tahtonut vielä päivää määrättäväksi, mutta mitäpä me oikeastaan viivyttelisimme.
— Niin, mitäpä te turhaan viivyttelisitte. — Tahdotko nyt olla kiltti ja mennä omaan huoneeseesi. Minua hiukan väsyttää tänään.
— Oli paha, että tulin sinua häiritsemään. Olisit kohta sanonut. —
Särkeekö päätäsi?
— Särkee sitä vähän.
— Enkö voisi jotain tehdä? Tahtoisitko ehkä kylmän kääreen?
— Ei, ei, en tarvitse mitään.
— Hyvää yötä sitten!
Elna poistui ja Kaarina jäi yksin huoneeseensa. Koko yön hän makasi liikkumatta ja silmäänsä ummistamatta. Se oli pitkä yö. Ei hän juuri mitään ajatellut. Rinnassa vain särki hiljakseen ja herkeämättä. Se oli ruumiillista tuskaa, joka ei sallinut hänen nukkua. Hän olisi noussut ottamaan jotain unilääkettä, mutta lääkekaappi oli alakerrassa, eikä hänellä ollut rohkeutta lähteä pimeisiin portaisiin ja käytäviin.
Hän makasi ja odotti aamun sarastusta, ja vihdoin levisikin uutimen raosta huoneeseen sinertävä hämärä. Vielä oli kuitenkin pitkä aika päivään. Lopuksi alkoi kuulua yksityisiä hiljaisia ääniä alhaalta. Keittäjä nousi kai tulta tekemään. Nyt narskui hiekka pihamaalla raskaiden askelten alla. Renki oli siis jo myöskin liikkeellä. Kaarinakin nousi. Vaikk'ei hän koskaan eläessään enää mitään jaksaisi tehdä, niin tänään hän tahtoi olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän tahtoi tehdä kaikki, niinkuin ennenkin.
— Käväisen järvessä, ajatteli hän. Sitten otan kofeinia tarpeeksi ollakseni iloinen tämän päivää. Iltapäivällä Elna lähtee. Sitten otan unilääkettä ja nukun ja nukun. Kunhan vain jaksaisin nukkua kuolemaani saakka.
Nouseminen oli vaikeampaa kuin hän oli luullutkaan. Särky rinnassa oli tauonnut, mutta siihen oli jäänyt hellä kohta, johon koski jokaisesta liikkeestä, niinkuin siihen olisi teräaseella pistetty. Hänen täytyi aina välillä istuutua levähtämään hetkeksi. Hitaasti veti hän yllensä hiukan vaatteita. Sitten astui hän käytävään. Elnan ovi oli raollaan ja aivan vaistomaisesti tarttui Kaarina siihen sulkeakseen sen. Mutta hän ei sulkenutkaan sitä, vaan astui huoneeseen ja meni Elnan vuoteen ääreen.
Elna makasi selällään, pää käsivarsien varassa. Hänellä oli nähtävästi liian lämmin, sillä hän oli työntänyt peiton puoleksi päältään. Posket hohtivat punaisina, rinta kohosi ja laski tasaisesti. Kaunis hän oli.
— Jos hän olisi minua rakastanut, niin hän ei olisi tehnyt minulle tätä. Kaiken muun minä olisin voinut kantaa, vaan en tätä. — Ja ikäänkuin peläten sitä sanomatonta katkeruuden tunnetta, mikä äkkiä nousi hänessä tuota naista kohtaan, joka tullakseen tohtorinnaksi oli ottanut sen miehen, jonka puolesta Kaarina olisi antanut itsensä repiä kappaleiksi, riensi hän nopeasti huoneesta.
Hän meni uimahuoneeseen, missä riisui vaatteensa ja veti uimapuvun päälleen, mutta sitten voimat pettivät. Hän vajosi penkille ja jäi siihen pitkäksi aikaa melkein tajuttomana istumaan. Kun hän heräsi horroksistaan olisi hän palannut taloon, mutta vastustamattomalla voimalla kahlehti häntä ajatus, että voisi jotain sattua, ehkä joku tapaturma. Voisi tulla suuri aalto, jonka jälkeen ei enää olisi tätä tuskaa, ei tätä kyllästystä kaikkeen, mikä häntä elämässä ympäröi, ei mitään.
— En enää kestä, ja vaikka kestäisinkin, niin en tahdo, en tahdo enää, puhui hän itsekseen ja meni veteen. Hetken hän tunsi, että se oli kirpelän kylmää, mutta sitten hän ei enää tuntenut mitään. Hänellä oli vain yksi ajatus: Kauas, kauas tuonne. En tarvitse aaltoa. Menen itse. — Kaikin voimin ui hän ulapalle. Kädet alkoivat tuntua puutuneilta. Hän jaksoi tuskin jäsentäkään liikuttaa, mutta yhä hän pyrki eteenpäin.
Silloin kuuli hän kauhistuneen huudon rannalta:
Kaarina, Kaarina!
Hän kääntyi ja katsoi sinne. Hän näki puiston syksyisessä loistossaan, valkean rakennuksen pilkottavan puiden takaa ja kirkkaan taivaan sen yllä. Hänet täytti äkkiä suuri pohjaton halu elää. Mutta hän näki samalla myös pitkän välimatkan rantaan, ja hänen sydämensä puristui kokoon kuolemankauhusta. Hän olisi tahtonut huutaa, mutta ei jaksanut. Suonenvedontapaisesti hän vain ponnisteli pysyäkseen pinnalla.