XX.
Elna oli herännyt siitä, että Kaarina sulki hänen huoneensa oven jälkeensä. Hän nousi heti vuoteesta. Hän oli niin iloinen ja tahtoi mennä tervehtimään aamua. Nopeasti hän pukeutui ja riensi puistoon. Oli kirkas, kolakka syksyaamu. Elna asteli puistokäytävää ja nousi pienelle kummulle lähellä rantaa katsellen järvelle. Hän koetti muistutella mieleensä niitä hetkiä, joita hän oli viettänyt täällä Kalliolahdessa yhdessä Yrjön kanssa, mutta Ollin kuva tahtoi väkisin sekoittua joka muistoon.
Tuolla lähti joku uimahuoneelta. Sehän oli Kaarina. Olipa hän reipas, kun yhä jatkoi aamu-uintejaan, vaikka oli jo näin kylmä ilma. Hän näytti uivan hitaasti eteenpäin. Nyt hän saavutti seipään, joka heillä aina uintimatkoilla oli ollut tapana kiertää, mutta nyt hän ei kääntynytkään, vaan jatkoi ulapalle.
— Minkätähden hän ui noin pitkälle? ajatteli Elna. Eihän hän ole taitava uimari. — Hän ui kovin hitaasti ja epätasaisesti. — Nythän hän ei enää ollenkaan pääse eteenpäin. — Miksi hän ei jo käänny? — Hän ei käänny! — Hän ei aiokaan kääntyä! — Kaarina, Kaarina! huusi Elna minkä jaksoi ja lähti juoksemaan rantaan. Hän näki Kaarinan kasvojen kääntyvän rantaan päin. Hän syöksyi veneelle. Se oli vedetty kokonaan maalle. Hän tarttui kokkaan, nosti ja työnsi kaikin voimin koko ajan huutaen apua. Lopulta sai hän veneen vesille ja alkoi voimainsa takaa soutaa. Hänen täytyi välillä kääntyä katsomaan suuntaa. Yhä näkyi Kaarinan pää veden yläpuolella. Nyt se oli jo sangen lähellä. Hän saattoi nähdä kauhun ilmeen Kaarinan kasvoilla. Vielä pari vetoa, sitten hän heitti airot ja kumartui laidan yli ojennetuin käsin. Kaarina oli kadonnut. Ei, ei, tuossa näkyi käsi aivan veneen vieressä. Hän kurottautui tarttuakseen siihen. Se oli mahdotonta. Se oli kuin unta. Se katosi siihen hänen silmäinsä edestä. Elna putosi polvilleen veneen pohjalle, itki ja huusi.
Silloin kiisi paikalle toinenkin vene. Renki oli kuullut Elnan hätähuudot ja rientänyt avuksi. Hän oli taitava uimari. Silmänräpäyksessä oli hän riisunut takin ja saappaat ja syöksynyt veteen. Hän sukelsi kauan. Koko ajan Elna polvillaan veneen pohjalla valittaen väänteli käsiään.
Nyt näkyi jotain punaista veden pinnalla.
— Kaarina, Kaarina!
Elna ojensi käsivarsiaan heitä vastaan ja sai kiinni uimapuvusta. He saivat Kaarinan, veneeseen ja soutivat rantaan, johon oli kokoontunut laitoksen palvelusväkeä. He laskivat hänet rantahiekalle suulleen, ravistelivat ja hieroivat. Mutta jo ennenkuin he ehtivät alkaa keinotekoista hengitystä, avasi hän silmänsä ja katsoi heihin suurella katseella, joka ei kuitenkaan mitään nähnyt. He huomasivat, että hän hengitti, kantoivat hänet sisälle, hieroivat, peittivät vuoteeseen ja jättivät hänet lopuksi siihen, nähdessään että hän nukkui. —
Elna sai toisen hysteerisen itkukohtauksen toisensa jälkeen. Hän tahtoi välttämättä päästä pois ja matkustikin iltapäiväjunalla, näkemättä sitä ennen Kaarinaa.
* * * * *
Kaarina heräsi vasta illalla. Hänen oli ensin vaikea mitään muistaa, mutta kun hänen ajatuksensa selvisivät, täytti hänet nöyrä hiljainen ilo siitä että hän vielä eli. Mutta vähitellen kun muisto siitä mikä äsken oli tapahtunut, siitä kauheasta mikä olisi voinut tapahtua, alkoi esiintyä yhä selvempänä hänen mielessään, levisi siitä hänen iloonsa tumma varjo. Hän koetti kyllä käännyttää ajatuksensa muille urille, mutta yhä ne palasivat siihen samaan. Varjo kävi yhä tummemmaksi ja tummemmaksi ja täytti hänen sielunsa painavalla raskasmielisyyden ja nöyryytyksen tunteella.
Portaista kuului varovaista liikkumista.
Kaarinasta tuntui niin ihmeen hyvältä pelkkä ihmisaskelten kuuleminen.
Kunpa vain joku olisi tullut hänen luokseen. Ovea raotettiin.
— Tulkaa sisään, pyysi Kaarina heikolla äänellä.
Palvelijatar astui sisään ja sytytti sähkön.
— Johan se johtajatar nyt heräsi. Mitenkä nyt voidaan? Kaikki hoidokkaat ovat niin huolissaan. Olisivat tahtoneet tulla katsomaan. Soittivat lääkärille, mutta lääkäri käski antaa olla rauhassa. Oli toki jumalan onni, ettei pahempaa tapahtunut. Kun ajattelee, kuinka —.
— Ei nyt puhuta siitä.
— Ei kai sitä ole hauska muistella. — Tahtoisiko johtajatar jotain syödäkseen? —
— En minä — taikka tuokaahan nyt vaikka vähän maitoa. Mitä muuten kuuluu? Enhän minä edes tiedä, mikä vuorokauden aika on.
— Ilta nyt on, ja muuten ei kuulu yhtään mitään. Kaikki käy niinkuin ennenkin. Johtajatar lepäilee nyt vain rauhassa, vaikka kuinka kauan — Oli sinne tullut kirjekin, mutta joutaahan sen vastakin lukemaan.
— Tuokaahan tänne. Jaksan kyllä lukea sen samalla. — Kaarinasta tuntui jokainen viesti ulkoapäin tervetulleelta.
Hän sai kirjeensä, mutta ei sitten lukenutkaan sitä, vaan pyysi sammuttamaan sähkön. Hän oli rauhoittunut siitä, että oli saanut puhua toisen ihmisen kanssa. Kun hän taas jäi yksin, koetti hän ajatella tulevia päiviä ja hänestä tuntui, että hän olisi onnellinen, kun taas saisi kävellä ulkona auringonpaisteessa ja olla muiden ihmisten joukossa, muuta hän ei pyytäisi, ei mitään muuta. Siihen ajatukseen hän nukkui.
Kahden päivän kuluttua hän taas oli jalkeilla. Hän sai kävellä ulkona auringonpaisteessa ja oleskella muiden ihmisten parissa, jotka kilpailivat rakastettavaisuudessa häntä kohtaan. Mutta hän ei tuntenut itseään onnelliseksi. Oli hyvin vaikeaa alkaa uudestaan elää.
Hän ajatteli kulunutta elämäänsä. Kaksi kertaa hän oli rakastanut. Ensin aivan nuorena silmittömästi, jumaloivasti. Se oli ollut turhaan. Hän oli kärsinyt paljon, mutta nuori, joustava sydän oli pian parantanut haavansa. Nyt oli hän rakastanut toisen kerran kypsyneen naisen suurella hellyydellä. Sekin oli ollut turhaa. Hänet oli ensin uhrattu tieteille ja sitten hyljätty toisen takia. Oliko hän nyt tarpeeksi nöyryytetty, vai vieläkö elämällä oli hänelle paljon tallella? Oliko hän nyt valmis täyttämään sen, mihin hän oli tarkoitettu, ja mikä se tarkoitus oli?
Ikäänkuin vastaukseksi hänen kysymykseensä kajahti kumea ääni lepokodin ruokakellosta. Hän näki sielunsa silmillä monta pitkää vuotta ja niissä jokaisessa monta pitkää päivää, ja kolme kertaa päivässä kuului tämä soitto.
Hitain, raskain askelin hän lähti rakennukselle. Tullessaan huoneeseensa muisti hän äkkiä kirjeen, joka oli tullut sen kauhean päivän iltana. Se oli vielä avaamatta hänen laatikossaan, johon palvelija oli sen siirtänyt. Hän avasi sen. Se oli Kivistöltä.
"Armas merenneito, näen teidän rypistävän kulmakarvojanne päällekirjoituksen johdosta. Niin ei tietenkään olisi pitänyt kirjoittaa, mutta tehän kyllä tiedätte, ettei vaikeasti sydäntautisten mieltä saa pahoittaa, eikä heiltä saa kieltää sellaista, minkä ihmisvoimalla voi aikaansaada. Sentähden pyydän teitä, armas merenneito, että antaisitte minun tulla luoksenne, vaikken olekaan tullut terveemmäksi. Minä olen hyvin sairas ja toivoton. Tiedänhän, ettei Kalliolahti ole mikään sairaala, mutta toivon, etten kuitenkaan tule tuottamaan teille liiaksi vaivaa. Äitini voi tulla minua hoitamaan. Voin myös ottaa sairaanhoitajattaren mukaani. En pyydä muuta, kuin että saan teidät kerran päivässä nähdä tai ehkä hiukan useammin. Älkää nyt olko liian järkähtämättömän ymmärtäväinen. Sydämeni voi tosin ilosta pakahtua, mutta onko parempi, että se pakahtuu ikävästä. —"
— Taivaalle kiitos! huokasi Kaarina. Mitäpä, jos minä nyt olisin poissa! Mitäpä jos hän olisi tullut tänne, ja minä olisin pettänyt, olisin paennut taistelutantereelta. Mutta minä elän, minä elän! — Niin kauan kuin Aarne Kivistö elää, tahdon minäkin elää, ja sitten löytyy kai jotain muuta, joka pitää minut hengissä.