XXI.
Kolme vuotta myöhemmin.
Tohtori ja Elna ovat olleet kaksi vuotta naimisissa. Heidän avioliittonsa ei ole sen onnellisempi eikä onnettomampi kuin monen muunkaan pariskunnan.
Tohtori on kyllä herännyt huomaamaan, että pehmeiden vaaleiden kutrien peittämässä päässä asusti enemmän kuin mitä hän oli osannut aavistaa. Hän oli ennen avioliittoaan mielessään jakanut naiset harrastaviin ja harrastamattomiin ja ehdottomasti antanut etusijan harrastamattomille. Rakkauttaan Kaarinaan piti hän jonkunlaisena nuoruuden hairahduksena, josta hänen kylläkin oli ollut vaikea päästä. Nyt naimisissa ollessaan hän oli tullut, huomaamaan, ettei tuo ryhmitys oikein riittänyt kuvaamaan naisia, ei ainakaan hänen vaimoaan. Tohtori oli kuvitellut, että nuoren tytön sielu olisi kuin pehmeää vahaa, johon hän, kehittynyt mies, painaisi sinettinsä. Mutta hän ei ollut tullutkaan tekemisiin pehmeän vahan, vaan monimutkaisen koneiston kanssa, joka vielä oli hänelle verrattain outo. Vaikkakin Elna oli harrastamaton siinä mielessä, kuin tohtori sanan käsitti, oli hänellä omat harrastuksensa, joiden rinnalla paljon muuta jäi varjoon, ja lujaa tahtoa ja toiminnanhalua enemmän kuin mitä hänen miehensä mielestä aina olisi ollut tarpeen.
Hän määräsi täydelleen kaiken järjestyksen talossa. Tohtori tosin alussa koetti puolustaa muutamia tottumuksiaan ja mielitekojaan, mutta kun ne melkein säännöllisesti jätettiin huomioon ottamatta, tyytyi hän vaimonsa järjestelyihin. Hänelle olivat kuitenkin kotoiset asiat vähemmän tärkeitä, kunhan hän vain sai suorittaa elämäntehtäväänsä. Sitäpaitsi hoiti Elna suurella ponnella talouttaan. Hänen kykynsä esim. pitää palvelija aina hommassa oli aivan erikoinen. Pukunsa hankki hän halvalla ja oli kuitenkin aina aistikkaasti puettu. Julkisissa tilaisuuksissa, missä he yhdessä esiintyivät, kääntyi ihmisten huomio ehdottomasti komeaan pariin. Tohtorin toverit kadehtivat häntä syystä kyllä, ja se miellytti häntä. Kaunista, nuorta rouvaa liehakoitiin, mutta hän pysyi kylmänä ihailulle. Hän oli mielestään tehnyt hyvät naimiskaupat ja hän tahtoi, että muutkin sen ymmärtäisivät.
Vaikka Elnalla olikin suuri tuttavapiiri, ei hänellä ollut mitään naisystäviä, niin ettei tohtorin tarvinnut kärsiä siitä häiriöstä, mitä tällaisten alituisista talossa käynneistä ehkä olisi aiheutunut.
Tulihan tohtori joskus huomaamaan, että ystävättärien puute ehkä johtui Elnan taipumuksesta punoa juonia, ja saihan hän joskus kokea tämän taipumuksen vaikutuksia omassa elämässäänkin, mutta hän piti sitä naisluonteeseen kuuluvana, pysyi kärsivällisenä ja koetti säilyttää mielenrauhansa parhaan taitonsa mukaan. —
Eräänä sunnuntai-aamupäivänä istuivat tohtori ja Elna yhdessä sievästi kalustetussa vierashuoneessaan. Elna luki sohvannurkassa jotain romaania, tohtori katseli hajamielisenä sunnuntaityhjälle kadulle. Viime aikoina oli hän voimainsa takaa tehnyt työtä. Hän oli nimittäin hakenut professorin virkaa ja ponnistellut kovasti hankkiessaan itselleen ansioita. Muutama päivä sitten oli hän lopettanut työnsä ja jättänyt paperinsa. Kuumeisen kiireen ajan jälkeen tunsi hän olevansa herpautunut ja sisällisesti tyhjä. — Hänen silmäinsä edessä kadulla liikkui harvakseen ihmisiä, mutta hän istui pitkän ajan huomaamatta ketään heistä erikseen, kunnes hänessä äkkiä erään nuoren, pitkän miehen astuessa hitaasti kadun poikki läikähti sekasortoisten tunnelmain laine. Ennenkuin hän oli tuon kulkijan tuntenut, oli hänessä silmänräpäyksen ajan väikkynyt muisto jostain kaihoisan suloisesta. Nyt hän jo tunsi miehen. Se oli Aarne Kivistö. Siitä oli kauan, kun tohtori oli Kaarinaa muistanut, mutta nähdessään Kivistön tuntui hänestä, kuin olisi äkkiä ne kolme vuotta, jotka erottivat hänet Kalliolahdessa vietetystä ajasta, pyyhkäisty pois ja hän olisi ollut siellä eilen. Hän koetti palauttaa Kaarinan kasvojen piirteet mieleensä. Ensin se ei tahtonut onnistua, mutta äkkiä hän melkein näki hänet edessään, sellaisena kuin hän kerran oli seisonut koivuun nojaten, katsellen heitä kirkkailla silmillään. Tohtori muistutteli jonkun silloin puhuneen jotain siitä, että Kaarinalla oli viileä sydän. Kuva hävisi tohtorin silmistä, mutta se oli herättänyt hänessä halun saada tietää jotain Kaarinasta, josta hän ei ollut kuluneena aikana mitään kuullut. Siitä asti kuin Elna oli palannut Kalliolahdesta ja kertonut onnettomuudesta, joka siellä oli ollut tapahtua, ei hän koskaan ollut miehensä kanssa puhunut Kaarinasta, ei edes Kalliolahdestakaan, Elna oli huomannut, että tohtori karttoi mainitsemasta Kaarinaa, ja Elna itsekin soi kernaasti sen henkilön joutuvan unohduksiin, joka hänen mielestään oli ainoa hänen onneaan uhkaava vaara.
Sentähden hän melkein säpsähti kun tohtori kääntyi ikkunasta ja keskeytti hänen lukunsa kysymällä:
— Oletko enää myöhemmällä ajalla kuullut mitään Kalliolahdesta ja neiti
Kaarinasta.
Tohtorin ääni oli aivan rauhallinen, ja se rauhoitti Elnaakin. Olihan jo kolme vuotta kulunut!
— Enpä mitään erikoista. Luulen, että Kaarina yhä on Kalliolahdessa.
Kuinka sinä nyt tulit häntä muistelleeksi?
— Tästä kulki juuri ohi se sairas soittoniekka — mikä hänen nimensä olikaan?
— Kivistö varmaankin. Hänet olen joskus nähnyt. Hän jaksaa yhä vielä hiljakseen elää. Onpa säveltänyt muutamia laulujakin, joita kiitetään kauniiksi. Olen kuullut, että hän joskus käy Kalliolahdessa.
— Sinä kerran kerroit minulle jotain heistä. Luuletko että he… että
Kaarina oli kiintynyt häneen?
— Enhän minä mitään varmaa kertonut. Olin vain tullut siihen luuloon.
Ja sitäpaitsi — pitäisihän sinun tietää paremmin. —
Tohtori ei vastannut; hän oli taas kääntynyt akkunaan päin ja katseli kadulle.
Silloin pakottautui kauan kätketty salaisuus puoleksi vastoin Elnan tahtoa hänen huuliltaan:
— Sainhan minäkin selvästi nähdä, ketä Kaarina ajatteli.
— Mitenkä sinä sen näit? kysyi tohtori kääntymättä.
— Muistathan sen onnettomuustapauksen, kun Kaarina oli hukkua.
— Mitä tarkoitat?
Tohtori kääntyi äkkiä, ja nyt Elnaa jo pelotti, mutta peräytyminen oli mahdotonta.
— Tarkoitan, soperteli hän, ettei se ehkä ollutkaan onnettomuustapaus — vaikka enhän minä oikeastaan mitään tiedä.
— Sinä varmaankin erehdyt. — En voi ymmärtää. — Emmehän olleet tavanneet pitkään aikaan. Eihän mitään erikoista ollut silloin tapahtunut. — Sehän oli vasta syksyllä. — Ah!
Tohtori hyökkäsi vaimonsa luo ja tarttui hänen olkapäihinsä.
— Sinä siis kerroit hänelle? Minähän pyysin sinulta! Ah, sinä sydämetön ihminen!
Elna olisi maksanut paljon, jos hän olisi voinut tehdä sanansa tyhjäksi. Hetken hän oli heittäytyä itkien miehensä kaulaan, mutta hän kokosi voimansa ja katsoi silmää räpäyttämättä tohtoriin.
— Kerran hän kuitenkin olisi saanut kaikki tietää. Enhän sitäpaitsi ollut hänen uskottunsa. Ei minun tarvinnut tietää hänen tunteistaan.
Tohtori jätti Elnan ja meni akkunan luo.
— Niin, eihän sinun tarvinnut tietää.
Elna alkoi itkeä. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin hänen nyyhkytyksiään sohvan nurkasta.
— Ei sinun tarvinnut tietää, toisti tohtori puoleksi itsekseen. — Ja kun ajattelee, kuinka hyvä hän aina oli sinulle. —
— Entäs sinulle, kuului taisteluun valmis ääni sohvannurkasta. —
Tohtori ei vastannut. Hän nojasi otsaansa ikkunanpieleen ja ensi kerran eläissään hän tiesi, mitä sana tuska merkitsee. Hän oli silloin kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäinen.