VII.
Puolihämärässä huoneessa istuu joukko suomalaisia. He ovat enimmäkseen jäykkiä, työn jäytämiä keski-ikäisiä miehiä. He puhuvat hillityllä, tyynellä äänellä. Sanat tulevat huulilta harkitusti, rohkaisten kuin keväällä räystäästä tippuva vesi.
Yksi heistä, kookas, vahva ulkotyöläinen, nuori, vähän vilkkaampi mies, tekee selkoa käynnistään paenneitten vallankumousjohtajien luona.
Hän kehoittaa jatkamaan suurta taistelua ihmiskunnan vapauttamiseksi hirmuhallitusten ikeen alta. Hän vetoaa suomalaisten verrattain vapaampaan yhteiskuntaelämään, jossa voi avustaa vielä enemmän ahdistettuja venäläisiä tovereita.
Ja suomalainen luonne esiintyy tässä puhtaimmassa muodossaan.
Kun kerran oli tultu tietoisiksi siitä, että hallitus oli väärä, oli se kukistettava. Ja jos se oli kukistettava, oli se todella tehtävä, eikä vaan juhlatilaisuudessa suusanalisesti luvattava.
Venäläiset toverit tarvitsivat aseita. Heille oli hankittava rahaa – ja sitten kuljetettava aseita salaa Ruotsista.
Vanhemmat miehet harkitsevat asiaa. He puhuvat julkisen sos.dem. puolueen pelastamisesta taantumuksen vainoamisesta. He aprikoivat.
Nurkassa istuu nuorempia miehiä. He ovat iloisia veitikoita. Heillä ei ole mitään menetettävää, heillä on kaikki voitettavana. He vilahtavat toisiinsa ja naurahtelevat. He päättävät pelastaa julkisen puolueen sekaantumasta näin vaarallisiin asioihin.
Kouvolasta Kymin tehtaalle kulkee yksinäinen metsäinen tie. Metsä on jylhä – ja yö on pimeä. Mäkeä ylös tulee ajaen tehtaan kassanhoitaja matkalla asemalle. Hänellä on työläisten niskoilta kiskottuja rahoja lompakossaan.
Metsästä ryntäävät miehet. He seisauttavat hevosen, he ottavat rahat. Äkkiä kuuluu laukaus ja ajomies kellahtaa tieposkeen kuolleena. Miehet pakenevat kauhun vallassa mikä mihinkin.
Huomispäivänä on lehdissä uutinen: Kauhea ryöstömurha Kouvolassa. Ja seuraavina päivinä saamme lukea, että yksi roisto on saatu kiinni – eräs nuori, tuskin kahtakymmentä täyttänyt nuorukainen. Hänelle on matkalla annettu huumaavia aineita ja hän on tahtomattaan ilmaissut kaikki. Nyt alkaa ajometsästys näitten nuorukaisten perään.
Puolue ei tahdo tietää heistä mitään. Vanhemmat puoluetoverit surkuttelevat tällaista harhaan johdettua puoluetoimintaa. Porvaristo hylkii ja halveksii heitä. Ja Venäjän hallitus ostaa poliisilaitoksesta etsiviä; jotka käyvät käsiksi "vallankumouksen hulikaaneihin".
Työväentalon kahvilassa istuu solakka, nuori iloinen räätäli. Hänen on onnistunut piiloutua tähän asti. Hän juo kahvia hyvän tuttavansa ja aatetoverinsa kanssa. Tämä aatetoveri poistuu hetkeksi ja tunnin perästä tulee kahvilaan joukko poliiseja, jotka vangitsevat nuorukaisen.
Suomi on saanut uuden kansanluokan – kotimaisista provokaattoreista.
Nyt ei ole vaikea toimia. Eräs kovan onnen koettelema tunnustaa etsivässä kaikki – huumaavien lääkkeitten vaikutuksesta. Hän peruuttaa seuraavassa kuulustelussa sanansa, – mutta silloin on jo voitu vangita tarvittavat henkilöt. Mies kiemuroi sieluntuskissaan.
Ajomies on murhattu. Kenkään ei tunnusta tehneensä murhaa. Kaikki tuomitaan elinikäiseen vankeuteen.
Mutta mainita voi, että mukana ollut virolainen renttu on päässyt pakenemaan murhapaikasta Ameriikkaan ja omistaa siellä ko'on kultaa ja hopeaa.
Metsästystä yhä jatkuu. Useampia joutuu kuulustelun alaisiksi. Erään muurarin vaimon täytyy kahdeksan, kuukautta virua tutkintovankilassa rintalapsen kanssa, josta seurasi, että lapsesta tuli sairas ja kivulloinen. Toinen vaimo oli raskauden tilassa. Lapsi, jonka hän synnytti, kuoli pian. Kolmas vaimo tuli itse mielipuoleksi. Suruja ja tuskia voisi kuvata loppumattomiin.
Aika oli kauhea. Veli pelkäsi veljeään, tytär äitiään.
Elmaa koetettiin onnettoman, harhaan johdetun äitinsä avulla saattaa etsivien käsiin, milloin milläkin tavalla. – Kun todisteita ei ollut, yritettiin Elmaa saada hulluinhuoneeseen. Mutta mentyään naimisiin nuoren sos.dem. sanomalehtimiehen ja edustajan kanssa, hän oli paremmin suojattu poliisilaitoksen koirilta.
Työttömyys lisäsi työväen tuskaa. Vaino ja viha porvarien puolesta kohdistui mahdollisimman laajalle. Kurja luopio julkaisi kuuluisan ilmianto-sekasotkun "Salat julki" ja Suomen itsenäisyysaatteen julistajat asettuivat itse vapaustaistelijoiden ajokoiriksi.
Nyt alkoi viimeinen näytös siitä ilveilystä, jota sanotaan Suomen itsenäisyyspyrkimiseksi! Ilveilyä se on tosiaan!!
Bobrikoffin hävitettyä Suomen autonomian, niin ruotsinmieliset yhdessä osan suomalaisten kanssa, jotka eivät saaneet näytellä kyllin suurta osaa suomettarelaisten leirissä, asettuivat muka vallankumoustaistelijain riviin.
Senaattiin pääsy ja siitä johtuva virkavalta, jota seurasi suuria taloudellisia etuja ja hyvät palkat ja eläkkeet, oli se aate, joka elähytti näitä vallankumouksellisia "sankareita", joita kutsuttiin perustuslaillisiksi.
He saivat pitkiksi ajoiksi kehittymättömän nuorison ja kansan pauloihinsa.
Ylioppilasnuorisosta uhrautui moni – köyhä ja tuntematon. Ja monien vuosien kalliit koulutiedot menivät siten hukkaan. Yksi noita Bobrikoffi-aikaisen akitatsioonin uhreista tuli Elmasta itsestään. Melkein valmiina maisterina sai hän, köyhänä tyttönä, vallankumouksellisena karkoitettuna yliopistosta mennä tuuliajolle. Suuri osa nuoria työläisiä pakeni etsimään epätietoista leipäänsä muilta mailta. Perheen-isätkin joutuivat pois perheestään.
Sill'aikaa johtavat henkilöt hyvine varoineen viettivät maanpakolaisina aikansa ulkomaan kylpypaikoissa tahi mailmankaupungeissa.
Mutta kehitys ei voinut tähän seisahtua. Vastustus Venäjän sortovaltaa vastaan yhä kiihtyi.
Väkivallanteko väkivallantekoa vastaan tuli päiväjärjestykseen.
Kehittyi pomminheittämisjärjestelmä.
Mutta koska rahamiehet eivät itse tahtoneet panna henkeänsä alttiiksi, niin ne ostivat rahalla työläisnuorukaisia palvelukseensa. He tekivät niistä kapakassa vetelehtiviä laiskottelijoita, jotka näennäisesti tekivät pommiyrityksiä kiskoakseen porvareilta rahaa.
Tällä ammattivallankumouksella olivat kamalat seuraukset. Se kehittyi anarkistiseksi pahankurisuudeksi. Ja tämä sai osaksi hyvänkin vallankumousperiaatteen huonoon huutoon.
Juuri siksi, että porvaristo ei itse uskaltanut astua taistelurintamaan, se menetti luottonsa ja auktoriteettinsa kansan silmissä, ja tämä synnytti luokkatietoisuuden työväen keskuudessa.
Ei oikeutta maassa saa,
ken itse sit' ei hanki.
Ken vaivojansa valittaa,
on vaivojensa vanki!
Elma aavisti tämän hyvin pian. Ja suurlakossa hän selvästi siirtyi entisten radikaalisten porvarillisten tuttaviensa piiristä – kokonaan työväen piireihin.
Aseellisen kapinan edeltäminen oli sotilasakitatsiooni. Oli valaistava venäläisiä sotilaita, että heidän ei tule käskystä ampua työläisveljiä – vaan mieluummin ampua ne upseerit, jotka heitä veljesmurhaan komentavat.
Ja nyt Elman oli pakko syventyä sosialidemokratiaan ja oppia käsittämään kapitalismin kaikkea turmelevan vaikutuksen.
Hän näki, että suurpoliitillinen vapaustaistelu Suomessa oli pyrkinyt taloudellisesti hallitsevaan virkavaltaan. Ja kutka tätä konserttia johtivat? Rasvamahaiset, sydämettömät liikemiehet, jotka äänestivät edustajia valtiopäiville ainoastaan siksi, että suomalaiset kapitalistitkin saivat vähän kumartaa ruotsalaista ja venäläistä virka- ja poliisivaltaa – niin se oli "vallankumouksellinen".
Suurlakossa pääsi perustuslaillinen virkavalta satulaan. Sitä ennen hallitsi suomettarelainen mateleva, vanhan hallituksen kätyripuolue.
Mutta aika kehittyi. Venäjän taantumus sysäsi kaikki kotimaiset ainekset pois vallasta. Sill'aikaa varttui Suomen sos.dem. puolue.
Vuonna 1906 oli asema seuraava:
Suomettarelaiset olivat syrjään sysätyt suurlakon avulla, missä työn teki työväki ja punakaarti. Siitä hyvästä vaati kansa, etupäässä sos.dem. puolue, yleisen äänioikeuden niin miehille kuin naisille.
Taistelu äänioikeudesta oli kova v. 1905–1906.
Porvaristo oli pahassa välikädessä. Vastustaakseen kansaa sen äänioikeus-mielenosotuksissa, jotka saivat usein uhkaavan muodon, olisi porvariston täytynyt turvautua Venäjän sotajoukkoihin. Siihen he eivät voineet alentua – alentamatta asemaansa parlamenttaarisen mailman silmissä, joka oli sen verran epävarma tilanteesta, ettei julkisesti uskaltanut lausua kantaansa sosialidemokratiaa vastaan. Ja niin Suomen porvariston täytyi suostua antamaan yleinen äänioikeus.
Mutta silloin alkoi oikea luokkataistelu. Syntyi kysymyksiä kunnallisella ja taloudellisella lainlaatimisalalla.
Suomen perustuslaillisuusparka!
Kansallisten pyrkimystensä perusteella täytyi sen olla vallankumouksellinen Venäjän taantumusta vastaan herättääkseen kansan pohjakerrokset apuun.
Niin tekivät ensin suomettarelaiset, jotka nostivat kansan avukseen, saadakseen Suomen kielen oikeaan asemaan ja saamalla suomenkieliset virkavaltaan. Mutta ennemmin, kuin että suomettarelaiset olisivat astuneet taloudellisesti kansan etuja ajamaan, niin he möivät itsensä Venäjän taantumukselle v. 1900 ja opettelivat – toista äidinkieltä – venäjää!
Ha! Ha! Ha!
Virastoissa ei nyt käytetty suomea, – vaan venäjää, suomea – ja ruotsia!
Ha! Ha! Ha!
Se huvitti Elmaa, jonka mielestä suomettarelaisten kielipolitiikka oli aina ollut liian laiha keppihevonen.
Perustuslailliset puhuivat perustuslaillisesta itsenäisyydestä, – mutta ajoivat kaikkia vapaustaistelijoita takaa kuin koirat, – siksi että he näkivät tuon vapaudenhalun kohdistuvan sos.dem. taloudellisiin kysymyksiin.
Ha! Ha! Ha!
Ja elokuun 28 p. 1917, kun suuri vallankumous oli vihdoin vapauttanut Venäjän ja Suomen, ja kun Venäjän demokraattinen hallitus oli hajoittanut eduskunnan juuri siksi, että eduskunta vaatii itsenäisyyden, niin Suomen porvaristo iloitsi siitä, että Venäjällä oli vielä niin mustia voimia, että ne estivät pistimien avulla sos.dem. edustajia kokoontumasta laillisille valtiopäiville.
Tämä porvariston ilo oli provokaattorin teko!
Suomen porvaristo on kautta vuosisatojen harjoittanut provokatsioonia – ja Suomen kansa on ollut sen provokatsioonin uhrina.
Kun v. 1157 Ruotsin kuningas Eerikki, joka sai nimen "pyhä" ja piispa Henrik, tulivat Suomeen, niin ne houkuttelivat rannikkokansan liittymään kristinuskoon ja suistamaan vanhan Kalevala-aikaisen suomalaisen sivistyksen.
Lalli, joka silloin oli ensimäinen todellinen, luokkatietoinen suomalainen, tappoi arvoisan provokaattoripiispan Köyliön jäällä. Mutta tyhmä kansa tuomitsi Lallin.
Satoja vuosia mellastivat siksi Suomessa Ruotsin aatelisherrat anastaen metsät ja kalavedet, nahat ja viljat ja ottaen miehiä sotapalvelukseensa.
Vuoroin työstivät venäläiset, vuoroin ruotsalaiset ja aina vuoti suomalaista verta.
Södermanlannin herttua Kaarle kiihoitti pohjalaisia nuijamiehiä poistamaan kuningas Sigismundin luottomiehen, Klaus Flemingin vallan Suomesta, jotta hän itse pääsi Ruotsin kuninkaaksi. Kiitokseksi siitä vei Kaarlen poika, Kustaa Aadolf, suomalaiset kuolemaan Ruotsin vallan voitoksi Saksanmaalle v. 1630. Ja kun melkein Suomen koko vankka miehistö oli kuollut kolmenkymmenenvuotisessa sodassa, niin annettiin kaksi kolmasosaa Suomea lahjoitusmaiksi Ruotsin herroille, ja viimeinen kolmasosa sai suorittaa kaikki raskaat verot.
Tällaisesta tilanteesta kirjoitti Suomen silloinen kenraalikuvernööri, Pietari Braahe, "maa oli minuun ja minä maahan tyytyväinen".
Mutta Suomessa oli tyytymättömiäkin. Yksi heistä, Arnold Messenius, mestattiin hallitusvastaisena henkilönä, koska hän yritti saada Suomea itsenäiseksi. – Vapaamielinen Axel Oxenstjernan johtama Ruotsin hallitus sen teki uskonnonvapauden nimessä.
V. 1789 mestattiin ja pakeni joukko miehiä, jotka ajoivat Suomen itsenäisyyspolitiikkaa. Ne olivat Anjalan miehet. Niistä on tiede provoseerattu kirjoittamaan, että kertomus heidän Anjalan liitostaan on mustin lehti koko Suomen historiassa.
Yksi Anjalan miehistä, Kustaa Mauritz Armfelt, hankki Suomelle v. 1808 Porvoon valtiopäivillä nimen "valtio" Venäjän keisarilta Aleksanteri ensimäiseltä.
Elma vertasi tuota Kustaa Mauritz Armfeltia, jota historiassa sanottiin maankavaltajaksi, niihin huimapäihin, jotka ajoivat Suomen itsenäisyyttä takaa vuoden 1906 kapinassa Viaporissa. Hän asettui Anjalan miesten kannalle ja halveksi koko Suomen silloista matelevaa virka-aatelia, joka uhrasi isänmaansa Ruotsin kuninkaan, Kustaa III:nen suosiosta.
Eräs Anjalan miehistä, Ankarcrona, ampui vihdoin Ruotsin kuninkaan! Se oli miehen teko, sillä suurempaa näyttelijää ja valehtelijaa ei taida löytyä viekkaalla politillisellakaan uralla, kuin mitä oli Ruotsin kuningas Kustaa III.
Jos ei hänen vertaisensa ole se, joka sanoi suomalaisille: "Te saatte kaikki, mitä tahdotte" – eikä antanut mitään, nimittäin Venäjän väliaikainen hallitus ja sen pää!!
Kun vihdoin marttyyrien ja barrikaadimiesten verellä oli voitettu vapaus vuonna 1917, niin suomalaiset porvarit, provokaattorit, ärsyttivät vastavallankumouksen pimeät voimat nuoren vapauden kimppuun ja huusivat kasakoille "eläköön" vaalikokouksissaan!
Se oli porvarillisen provokatsiooni-järjestelmän huippu!
Uhrata vapaus ennemmin tyhmyydelle, rotuvainolle ja turmelukselle, kuin suoda kansalle rippuistakaan siitä ylellisyydestä, missä Suomen "vapaamielinen" porvaristo oli tähän asti rypenyt.
Kadulla kulki siis paljon murhaajia. Ne olivat ne miehet, jotka tuomitsivat Suomen ensimäisen itsenäisen miehen, Lallin, tyhmissä pyhimystaruissaan. Ne olivat ne, jotka halveksivat ensimäistä itsenäisyysmiestä Suomessa, Kustaa Mauritz Armfeltia. Ne olivat ne aktivistit, jotka v. 1906 ensin ottivat osaa Viaporin kapinaan, vaan jättivät yksin nuoret venäläiset luutnantit Jemeljanoffin ja Kohanskin, teloitettaviksi – ja tuomitsivat punakaartilaiset vankilaan, jotta saattoivat näyttäytyä Venäjän Stolypinin hirttonuorajärjestelmälle "uskollisina"!
Ne olivat ne, jotka vuonna 1917 ennemmin turvautuivat kirgiisiläisiin kasakkoihin, kuin yhteiskuntaparannuksiin.
Ne ovat Suomen porvarilliset provokaattorit.
Ja heidän vanavedessään kulkevat puolivillaiset nousukassosialistit ja tyhmät revisionistit, jotka hetken etujen vuoksi myyvät suuren periaatteen ja provoseeraavat kansaa kuitenkin vaalipuheissaan. Ne varastavat kansalta voitonmahdollisuuksia, sillä ne eivät uskalla antaa hyökätä etumaisessa rivissä, peläten kuolemaa aatteen edestä.
Olisi parempi kirjoittaa porvareista ja sos.dem. puolueen revisionisteista:
"Pois varkaat ja provokaattorit puolueesta!"