VIII.
Miinalaivan reunaa vastaan nojautuu kaksi siropukuista meriväenluutnanttia. He tupakoivat ja juttelevat kepeästi keskenään. Laivan kantta pitkin menee pieni, laiha maalaisvaimo, joka kaikkia voimia ponnistaen yrittää kantaa kahta ämpärillistä sikaruokaa, niin ettei kannelle mitään pirskahtaisi. Päivä on kuuma ja sikaruoka on pilaantunutta. Se haisee pahalle.
Luutnantit kirpistävät nenänsä ja hetken kuluttua juoksee maalaisakan perästä virolainen matruusi, joka suomeksi koettaa selvittää, että vaimo ei saa ottaa sikaruokaa laivasta, koskei osaa sitä sopivalla tavalla pois kuljettaa. Sitä ei saa ottaa päivällä, koska päällystö on silloin laivassa.
Elma, se on tuo maalaisakka, joka sikaruokaa kantaa miinalaivasta. Elma painaa päänsä alas ja vaikenee. Taantumuksen iestä täytyy tottua kantamaan.
Jälkeen Viaporin kapinan oli hän ja hänen miehensä liian sopimattomina joutuneet osalta sos.dem. puolueen "poliitillisen" johdon epäsuosioon ja muutamilta sai suoraan havaita, että olisi puolueelle edullista, että he siirtyisivät pois sen palveluksesta.
He olivat poliitillisesti liian, "heikkoja" ja "epäluotettavia" j.n.e.
Elma ja hänen miehensä ostivat lainarahoilla pienen raivaamattoman suon elättääkseen itseään kunnollisina korvenraatajina.
Nyt selveni Elmalle puolue-elämä.
Ensin hänen miehensä toimi yhtiössä kahden "puoluetoverin" kanssa. Toinen oli sos.dem. maisteri, toinen sos.dem. rahamies. Alussa kävi kaikki hyvin, mutta sitte ilmestyi soraääniä. Elman mies maksoi heidän mielestään työväelle liian suuria palkkoja, ei rasittanut niitä kyllin, yritti liikaa j.n.e. Seuraus oli, että rahamies, sos.dem. puoluetoveri, yhtiön prokuristina sanoi, ettei yhtiö saa enää liikepääomaa, josta olisi seurannut. että Elman miehen pienet säästöt olisi rahamies, sos.dem. puoluetoveri, kaapannut yleisessä yhtiön vararikossa.
Kovien ponnistusten kautta sai Elman mies itse koko yhtiön huostaansa.
Nyt sos.dem. puoluetoveri ja rahamies, varatuomari, lakitieteen kandidaatti ja aatelismies af Virvelin kimpaantui. Ja se voima, jonka Elman olisi pitänyt miehineen säästää tarvittavaan vallankumoustaisteluun, kului loppuun häikäilemättömän julkeissa käräjäjutuissa, jotka arvoisa puoluetoveri af Virvelin nosti ruotsalaisten ja suomettarelaisten porvarien, kehnojen vääränvalantekijöiden työmiesten ja Venäjän hallituksen asettaman suomalaisen poliisivallan avulla.
Eräänä päivänä Elman mies lyötiin käsirautoihin ja sai istua kolme kuukautta Katajanokan vankilassa – syytettynä seitsemän markan puuvarkaudesta, vaikka hänellä itsellään oli metsää.
Käräjöitä käytiin, luokkatuomioita langetettiin ja sos.dem. puoluetoveri, rahamies ja aatelismies af Virvelin iloitsi, että Elman mies olisi voitu tehdä kelvottomaksi puolue-taisteluun, menetettyään kansalaisluottamuksensa.
Näin pitkälle menee revisionistinen varovaisuuspolitiikka puolueessa!
Ha! Ha! Ha!
Elma raatoi kuin torppariakka, teki hevostöitä, loi lantaa, möi puutarhatavaraa torilla. Sillä välillä hän synnytti lapsia ja koetti seurata aikansa virtauksia.
Sos.dem. puoluetoveri af Virvelin oli sukua suurimman suomalaisen pankin johtaville piireille. Siellä ruvettiin kohtelemaan Elman miestä – "tuttuun tapaan".
Annettiin ensin luottoa ja kun nuori mies oli olkainsa takaa hommannut talonsa kuntoon – niin pankki pani sen äkkiä ryöstölle ja af Virvelin ja pitäjän trokarit veivät Elman miehen omaisuuden polkuhinnasta.
Tiineitä rotu-emäsikoja myytiin 20 markalla. Poliisi löi heti nuijan pöytään, kun joku vaan suvaitsi jotain tavarasta tarjota.
Elman koti puhdistettiin. Taideteokset ja perintövitjat, kihlasormukset ja vaatteet myötiin.
Kahden lapsen kera Elma muutti Helsinkiin – ottaen puutarhurinsa äidittömän kaksiviikkoisen lapsen vielä lisäksi huostaansa. Ainoa ystävä, joka Elmalle jäi, oli uskollinen naispalvelija. Ida, joka Elman kanssa jakoi viimeisen leivän ja välillä näki nälkää.
Ikuinen kiitos sinulle, sinä kansan nainen, joka uskoit aatteen voittoon ja isäntäsi rehellisyyteen.
Nyt alkoi vakituinen taistelu rinta rintaa vastaan kapitalismin hirviön kanssa.
Kettumainen, entinen puoluemies avusti heitä ensin huutamalla omiin nimiinsä osan Elman miehen maapalstaa. Siihen Elma sai uhrata parhaimmat voimansa ja elämänsä valoisimmat vuodet 30 ja 40 ijän välillä.
Elma vanheni ja jäykistyi, aivot väsyivät, into laimeni, sielu katkeroitui. Ja ajaen kylmässä syksyisessä aamupimeässä laihalla ruunalla kaupunkiin, hän paleli aina sisuksia myöten hautoen mahdollisuutta pelastua tästä taloudellisesta ja henkisestä ahdingosta.
Ja tieto, että hänen tavallaan kärsi miljooneja Suomessa, satoja miljooneja mailmassa, toisten ryvetessä laiskuudessa ja hekumassa, se täytti hänen sielunsa verenhimoisella kostolla.
Laiha köyhän hevonen kärsi työn paljoutta ja viljan puutetta, lapset kärsivät vilua vaillinaisessa asunnossa. Katto vuoti, tulisija oli rikkinäinen tiilenröykkiö. Ruoka oli karkea ja toisinaan riittämätön. Työ oli ylenmääräistä, lepoa ei voinut toivoakaan. Puolue ja taidemailma sanoi, että Elma oli rappiolla – ja syy oli oma. Niin räkättivät sukulaisetkin!
Oi, Siperian erämaitten elämä ei ole sen jylhempää kuin Suomen korvenraatajan elämä hallaisen, viimaisen suon reunalla. Venäjän vankilan vartijasto ei pirullisemmin kiusaa pidätettyä kuin itsekylläinen, itseviisas suomalainen porvaristo ja aina sos.dem. puolueeseen tunkeutunut revisionistinen puoluekerma kohtelee vasemmistolaisia.
Ainoastaan taidemailmassa joku ja työväki ottaa asian humoristiselta kannalta – ja tämä kansan humööri piti Elmaa hieman vireissä taantumuksen verisessä ilveilyssä.
Ympäristön työkansa, niitten joukossa moni "siveän" kapitalistisen mailman tuomitsema, muodosti Elman ympäri henkivartijaston, joka piti puoliaan sos.dem. puoluetoverin af Virveliinin monille poliisihyökkäyksille.
Pitäjän johtava sielu, herra nimismies, virkaintoineen jäi usein ihan avuttomaksi käräjillä, missä puoluetaistelu kävi nappulavarkauksien käräjäjuttujen puitteissa.
Mutta Venäjän hallitus on kiitollinen vähimmästäkin palveluksesta.
Sos.dem. puoluetoveri af Virveliin möi erittäin edullisella hinnalla halkoja Venäjän taantumushallitukselle sodan ensi vuosina. Hän vartioitti myös sangen innokkaasti köyhiä, jotka kokosivat kuivia risuja valtion metsä-alueelta. Olisi kai saanut taantumukselta prenikan, jos ei vallankumous maaliskuun 17 p. 1917 olisi rikkonut "puoluetoverin" ohjelman.
Hän siirtyi pitäjän porvarillisten kartanonherrojen konsertista Helsingin poliisilaitokseen ja siitä osuusliikkeeseen johtavaksi sieluksi.
Ja vielä kerran sos.dem. puoluetoverit iskivät kyntensä Elmaan. Se tapahtui itse suuressa vallankumouksessa, jolloin puolueen sanomalehden sihteeri ei uskaltanut panna Elman referaattia punakaartilaisten kokouksesta lehteen. Ja kun Elman liian innokkaasti asiaa ajava palvelijain palkkaselostus osuusliikkeessä tarjottiin lehteen, niin puoluetoverit, revisionistit, lehden johtokunnan jäsenet, kielsivät ilmi tuomasta osuusliikkeen asioita, sillä se koski "sosialidemokraattejakin".
Vielä siis vallitsee taantumuksen henki, aivan kuin jälkeen v. 1906.
Vasemmistolaiset merkattaisiin mielellään vielä rosvoiksi ja provokaattoreiksi, jos löytyisi Suomessa sopivaa, miliisiä siihen asiaan ryhtymään. Mutta nyt ei löydy enää sellaista miliisiä. "Lahtarikaartilaiset" taas ovat liian pahassa maineessa.
Niin! Niin! Hyvät herrat, revisionistit ja puolivillaiset, marraskuun ja maaliskuun sosialistit, te "nimellisesti" zimmervaldilaiset, ovatko teidän paperinne puhtaat sinä suurena pyykinpesun päivänä?!
Viaporin kapina v. 1906 ei ole vielä ihan päättynyt.
Teloitettujen haudalla ei ole kunnollista muistomerkkiäkään. Se on kai hankittava. Sen vaatii vanha hyvä tapa.