PUUSETÄ
Vielä tänäkin päivänä seisoo saaren entisten seppien talo kallioperustallaan. Seinistä on väri miltei kokonaan mennyt sateiden ja myrskyjen teitä. Pystyyn naulatut vuorilaudat, aikoinaan keltaisiksi maalatut, ovat harmaantuneet. Ikkunain vuorilaudat ovat parhaiten säilyneet, niistä hohtaa vielä vanhaa valkeaa väriä, samoin ovista. Savupiippujen tiilien välistä on kalkkilaasti tippunut pois, tiilet rapautuneet, niiden murskaa on tippunut pärekatolle, joka on mätä ja sammaloitunut — paikoin näkyvät isot kaistat kokonaan päreettöminä, niistä kohdin paistavat kattolaudat. Selvää on, että katto vuotaa.
Vuosikausiin ei kukaan käy talossa, sillä koko suku on kuollut ja eräs perheen kaukainen omainen, ainoa perillinen, harhailee ulkovesillä, mistä hänen kotiintuloaan on turhaan odoteltu jo kymmenkunta vuotta — parikymmentä vuotta.
Sisällä talossa kuuluvat huonekalut olevan ennallaan. Sadevesi tärvelee niitä. Iso peili tuvan seinällä ja toinen kammarissa on harmaantunut.
Joku ruutu ikkunoista on poissa. Pääskyset lentävät niistä sisään ja ulos. Ne ovat rakentaneet pesiään tuvan orsille, joille muinoin viskattiin parsittaviksi tuotuja verkkoja tai muuta. Siltapalkeissa on jo mätänemisen vikaa siellä ja täällä. Ne ovat täynnä pienien naulasten jälkiä, joilla joskus maailmassa talon miehet ovat kiinnittäneet hylkeennahkoja permantoon kuivumaan. Ei ole neliötuuman alaa, missä ei naulan jälkiä näkyisi! Vuosikymmenten kuluessa on siihen monikin nahka pingoitettu ja moni naula isketty, eri kohtiin eri keväinä. Nykyajan kansa ei kärsi tuvissaan niin kovaa hylkeenrasvan hajua ja pingoittaa senvuoksi hylkeennahat ulkoseiniin.
Piha on nurmettunut.
Kaikki käytävät ovat kadonneet.
Kaivon kansi on ränsistynyt.
Pihan keskellä kasvava yli puolisatavuotias omenapuu on sammaloitunut ja kukkii keväisin niinkuin ennenkin, mutta eivät omenanvarkaat ole sitä enää lähestyneet pitkiin aikoihin, sillä sen omenat, pienet, vaaleat, punaposkiset hedelmät, ovat vuosi vuodelta alkaneet maistua yhä pahemmilta. Sen nuoruus on mennyttä.
Talossa elivät entisinä hyvinä aikoina, niinkuin sanottu, saaren sepät sukupolvesta sukupolveen. He olivat voimakkaita ja suurikokoisia miehiä, ja rohkeita he olivat, vaikka olivatkin seppiä. Eräs heidän esi-isistään oli ollut mantereella sepän opissa, ja tämä jätti taidon pojilleen, ja poika taas pojilleen, sillä suku oli omituinen siitä, että siihen syntyi vain poikalapsia, paitsi viimeisille, Mikolle ja Topille, joille ei syntynyt minkäänlaista lasta. Siitähän se suvun sammuminen johtuikin.
Näistä kahdesta miehestä, Jaakon Mikosta ja Jaakon Topista, tämä kertomus on tehty, tai oikeastaan yhdestä heidän elämänsä tapauksesta, eräästä laivarikosta, joka Topilta vei hengen ja Mikolta jalan. Mikkoa nimitettiin siitä lähtien Puusedäksi. Kun hänen veljensä kuoli lapsettomana eikä sisaria ollut, ei kukaan omaisista nimittänyt Mikkoa Puusedäksi, vieraat vain, hyvät kylänmiehet ja naapurit nimittivät häntä hänen puujalkansa vuoksi Puusedäksi, koska pitivät hänestä. Hän oli kuin koko kylän ja koko saaren yhteinen setä, sillä hän oli kutsunut aina ennen lapsia luokseen ja sanonut: "Pien laps, hu'! Tul antaan kättä sedälle! Setä antaa viispenniä!" — Ja kun lapsista kasvoi aikaihmisiä, muistivat he tämän ja nimittivät häntä yhä sedäksi tai oikeastaan Puusedäksi, ja hänestä on tämä kertomuskin saanut nimensä, ei sen puolesta, että tässä ei muista kerrottaisi, vaan siksi, että joku nimihän tälläkin kertomuksella pitää olla.
On kesäinen sunnuntaipäivä Puusedän eli Jaakon Mikon eli Mikko
Jaakkolan ja hänen puolisonsa Annastiinan vielä eläessä.
Annastiina keittää kalasoppaa päivälliseksi. Padassa kiehuu kuorittuja perunoita.
Aamulla on käyty kokemassa siikaverkkoja ja saatu monta lihavaa siikaa. Niistäkös tulee hyvä kalasoppa! Uusia perunoita, oman lehmän maitoa, vähän sipulia, hiukan suolaa ja pippuria ja neljä tuoretta siikaa ja hiukan voita. Siitä tulee maukas keitto, ja kun Mikko tietää, että Annastiina vasta eilen, lauantaina, leipoi, tupruttelee Mikko maltittomana piippuaan ajatellessaan tiedossa olevan päivällisen ihanuutta. Tuoreista siioista keitetty liemi ja sen kanssa miltei lämmintä hapanleipää! Voiko syntinen ihminen tämän maallisen vaelluksensa aikana suurempaa autuutta toivoa!
Jo varhain aamulla oli Mikko muijineen käynyt kokemassa siikaverkkojaan. Puujalkaisena ei hän voinut harjoittaa purjehdusta eikä suurkalastusta, niinkuin suvun entiset miehet olivat tehneet sepäntoimensa ohella. Hän kalasteli muijansa kanssa siikoja rannoilta ja takoi raudat kaikkiin jaaloihin ja jahteihin, korjasi kelloja ja lukkoja, takoi kirveitä, tinasi kattiloita ja teki kaikkea, mitä saarelaissepän on tehtävä, ja hyvin kaiken tekikin — tarkkakäyntiset hyljepyssyt ja hyväonniset hyljeraudat siihen luettuina.
Siianpyynnissä kävi Mikko omalla vanhalla haapiollaan Annastiinan kanssa yhdessä — Annastiina souti keulassa ja Mikko huopasi perällä. Meno- ja paluumatkoilla he eivät puhuneet koskaan mitään, mutta perillä, verkkojen luona, tapahtui aina kommelluksia, joista Mikko sai aiheen torua Annastiinaa. Niin tänäkin aamuna. Annastiina huopasi pitkin lähellä veden pintaa näkyvää verkonpaulaa, mutta kun maalta kävi kova tuuli, oli hänen vaikea pysytellä oikeassa suunnassa, tai haapio kulki milloin liian kovasti ja milloin liian hiljaa. Verkkoja nimittäin ei nostettu ylös — koettiin vain, katsottiin, onko niissä kaloja, ja niitä oli. Mikko, joka haapion perällä istui ja haapion kulkiessa kohotti paulaa ja käsiään vuorottelemalla siirtyi verkon ulkopäätä kohti, ärähti pahasti, kun haapio erään vihurin painamana alkoi ajautua verkon päälle. Mikko oli lopettanut paulan lappamisen ja sanonut näinikään: "Eksä osaa soutaa, hä! Miksä lasket haapion verkon päälle — hä!" Annastiina oli hätääntynyt ja ruvennut kiivaasti soutamaan, jolloin haapion keula oli tärähtänyt kivelle, ja Mikko oli vanhalla kimakalla äänellään huutanut: "Nääthää huonopiikaa — sout kivell'! Eksä osaa huovata — hä!" jolloin Annastiina oli ruvennut huopaamaan, mutta ei haapio ollut sittenkään irtaantunut kiveltä, ei ennenkuin Annastiina Mikon komentamana oli mennyt perälle, jolloin he molemmat näkivät ensimmäisen siian, joka pyristeli verkossa ihan sillä kohtaa. Mikko olisi kai sinäkin aamuna nokitellut Annastiinalle enemmänkin, ellei sitä siikaa olisi saatu ja monta muuta siikaa siitä verkosta ja toisista verkoista lisää.
Nyt kun ihanan siikakeiton lemu tuntui sieraimissa ja hyvä tupakka paloi piipussa, oli viimeinenkin kiukku asettunut. Nyt hänen oli hyvä olla, ja vielä paremmalta tuntui elämä päivällisen jälkeen, kun hän oikaisi itsensä vuoteeseensa ruokalevolle ja katseli orsia ja liituvedellä valaistuja kattopalkkeja ja kuunteli Annastiinan askartelua, kunnes kaikki muuttui uniksi. Mutta pitipäs tulla harmia sinäkin päivänä, keskellä suloisinta pyhäpäivä-iltaa!
Pitipäs tulla!
Saaressa oli niihin aikoihin eräs kesävieras, kirkonkylän vallasväen tuttavia tai sukulaisia. Hän oli kirkkomiesten kanssa tullut tutustumaan saaren toiseenkin kylään, ja hänen mukanaan tuli Jaakon Mikon taloon harmi — pilaamaan kauniin sunnuntai-iltapäivän.
"On sillä Vihollisella nääthän keinonsa! Lähetäpäs mantereelta asti mies liikkeelle pilaamaan yksinkertaisen ja ymmärtämättömän saarelaisen pyhäiltaa!" oli Mikko huoannut vieraan lopultakin mentyä matkoihinsa.
Tämä "lähetetty mies" oli tullut kylään jo siinä kahden korvissa iltapäivällä ja hän oli käynyt monessa talossa ennenkuin osui Jaakkolaan, minne jäikin pariksi tunniksi, koska siellä oli niin paljon katseltavaa: jo piha ja sitä ympäröivät vanhanaikaiset rakennukset, laivarikoista saatujen haaksien nimilaudat aitanovien yläpuolella ynnä muu, ja ennen kaikkea tupa ja sen seinällä olevat vanhat kuvat.
Toisen ääreen jäikin vieras seisomaan heti sisään tultuaan ja hyvää päivää sanottuaan. Vieras näyttikin olevan sitä mieltä, että talo, ja luultavasti koko kylä, ehkä koko saarikin, on vain hyvin kiintoisa ulkomuseo ja ihmiset museoon kuuluvia nähtävyyksiä! Kaiken aikaa näytti vieras tekevän muistiinpanoja. Hän oli pysähtynyt toisen taulun ääreen — se ei oikeastaan ollut mikään kuva, vaikka olikin lasin takana ja kehyksissä. Olihan vain vanha ruskettunut asiapaperi, painettua tekstiä täynnä, paitsi keskellä näkyvä käsinkirjoitettu nimi: Tobias Jacola, ja alle piirretyt käsinkirjoitetut vieraat nimet ja leimat.
— Mielenkiintoinen asiapaperi! Peräti mielenkiintoinen! — huudahti vieras, joka näytti osaavan lukea siihen painettua tekstiä. — Teidän poikanne kunniakirja?
— Veljen…
— Jaaha — jaaha. Hengenpelastuksesta — koko laivaväen pelastuksesta!
Tätähän seuraa myös kultamitali?
— Niin… Kyllähän se mitalikin on…
Ja sitten alkoi tutkinta. — Vieras kyseli ja kyseli.
Mikko, se Puusetä, on istunut koko ajan sivupenkillä kyynärpäät polvilla, tupakoi ja vastailee vieraalle lyhyesti ja kierrellen, ja samalla itsekseen muistelee koko tapausta:
Mitä eräänä syksynä tapahtui parikymmentä vuotta sitten.
* * * * *
Yöpimeässä ja lumipyryssä oli norjalainen parkkilaiva ajanut kiinni
Purjeniemeen, lähelle kylää.
Aamulla oli kokoontunut koko saaren väki kalliolle katselemaan, eikä mitään voitu tehdä.
Laiva oli kääntynyt jyrkkää rantakalliota vasten syrjittäin, ja kuului myrskyn pauhinasta silloin tällöin raskaita ja syviä jymähdyksiä, kun laiva aallokon heittelemänä aina viskautui kalliota vasten.
Sen irtoköli eli rai oli jo aikoja sitten irtaantunut ja kellui aalloilla, samoin peräsin, ja parhaillaan repivät hyökyaallot varpetta, kajuuttaa ja kanssia.
Laivan miehistö oli kiivennyt niin ylös takilaan, etteivät kuohut voineet sitä ainakaan toistaiseksi niellä.
Joka silmänräpäyksenä vyöryi vesi yli kannen, ja vaahto kuohui korkealle, puoliväliin saalinkeja. Keskilaivan kohdalla oli rantakalliossa terävä kärki, joka oli murtautunut laivan kupeesta sisään. Suuri, ammottava reikä oli laivassa sillä kohdalla, ja aina kun laiva kallistui aallokon mukana mereen päin, syöksyi aukosta ulos vettä koskena. Laiva oli vettä täynnä. Kaikki olivat varmoja siitä, että viimeistään kahden tunnin kuluttua laiva hajoaa, taittuu ensin keskeltä poikki, ja miehet, joka ainoa, vaipuvat syvyyteen. Ei kukaan voi uida maalle jääkylmässä vedessä sellaisessa aallokossa eikä voi nousta sileää kalliota myöten maalle, vaikka uida jaksaisikin.
Saarelaisten kesken vallitsi synkkä äänettömyys, mutta sitten kun lautamiesvainaja oli sanonut, että "Nyt sen pitää lopun tapahtua tunnin sisällä — ei tämä alus kestä kauemmin — kohta se hajoaa", poistuivat naiset ylemmä kalliolle metsän rajaan, toiset metsään asti, sillä he, piikaväki, eivät tahtoneet katsella elävien ihmisten joutumista pauhaavan veden varaan ja murskautumista laivan pirstaleiden seassa.
Samana hetkenä, jolloin lautamiesvainaja oli niinikään sanonut, oli Mikko kyhnäissyt Topi-veikkovainajataan käsivarteen ja huutanut hänen korvaansa:
— Eikhän lähetä koettamaan haapiolla apuun tuonne laivaan, jos saadaan muutamia hyviä miehiä mukaan!
Johon Topi oli vastannut:
— Mennään vaan — eihän tämä meidän henkemme ole sen kalliimpi kuin noiden norjalaistenkaan, eikä tämä asia näin katsellenkaan näytä paranevan!
Sitten he olivat saaneet neljä saaren parasta miestä mukaansa ja lähteneet.
Se oli hyvä haapio! Ei sellaista haapiota ole ennen nähty eikä sen perästä!
Se nousi aallokossa kuin korkki, ja sai se olla aikamoinen hyöky ja hönkä, joka kykeni sylkemään sen partaan yli! — Pari kertaa se kuitenkin täyttyi, mutta sankoja oli mukana, ja vesi ajettiin jälleen sinne, mihin sen Luoja määräsi sanoessaan aikojen alussa: "Asettukoot vedet niin, että kuiva näkyy!"
Päästiin kuin päästiinkin laivan luo, keulapuolen ja maan väliin. — Valvottiin aina laineiden väliaikaa, ja silloin mentiin sinne maan ja keulapuolen väliin ja kaapattiin laivasta mies tai pari haapioon, ja taas soudettiin pahempien hyökyjen ajaksi ulomma odottamaan ja ajamaan vettä haapiosta.
Viimein ei näkynyt laivassa muita kuin sen päämies. Silloin nähtiin, että rannallaolijat viittoivat ja huusivat meille jotain, mutta eihän me kuultu mitä. Perästä saatiin tietää, että maallaolijat, jotka asian paremmin näkivät, olivat huomanneet, että laiva hajoaa siinä paikassa, taittuu keskeltä poikki ja pirstoutuu, ja olivat meille koettaneet huutaa: "Älkää tulko lähelle!" — mutta eihän me innoissamme mitään muuta tarkattu kuin että laivan päämieskin on pelastettava — eikä totta tosiaan mitään kuultu, vaikka mitä olisivat huutaneet. Kun taas tuli rauhallisempi väliaika, huusi Topi-veikko-vainaja: "No nyt pojat!" — ja me sousimme laivan suojaan ja sieppasimme päämiehen väylingiltä haapioon. — Samalla nousi veikko-vainaja haapion keulassa seisoalleen ja huusi: "Ja nyt maalle, ennenkuin hyöky tulee!" — Hän, se vainaja, oli sepinyt pitkän haapion pestiköyden, ja samalla kuin minä ohjasin haapion kalliota kohti, siihen, missä se oli loivinta, veli-veikko heitti pestin kalliolla seisojille, joiden piti siepata se kiinni ja vetää haapio miehineen päivineen kuin hain kidasta aina kuivalle kalliolle asti. Mutta heitto ei tuulessa onnistunut ensi kerralla — toisella vasta, ja huikean "kovast, kovast, kovast"-huudon raikuessa veti kansa meidät maalle. Mutta juuri sinä silmänräpäyksenä kuului merestä kamala pauhu. Itse päähyöky, sata kilometriä Suomenlahtea vyöryttyään ja voimiaan kooten, se sieltä tuli. Kuului ryskettä ja pauhua, ja jyrisi kuin ukonilmalla. Ja kun minä, joka istuin perällä ja olin ohjannut, hätääntyneenä vilkaisin taakseni, näin laivan taittuvan juuri sillä hetkellä keskeltä poikki — peräpuoli laivaa kaatui mereenpäin ja keulapuoli maallepäin. Näin vain ilmassa koko keulatakilan kaatuvan meitä kohti. Olisin huutanut veli-Topille, joka vielä seisoi haapion keulassa, "väistä", mutta en saanut sanaa suustani. Tuijotin vain takilaan, joka mastoineen, raakoineen ja purjeineen kaatui meitä kohti kuin Jumalan ilma. En saanut sormeanikaan liikkeelle. Joka jäsen oli hervoton. En edes hengittänyt! Näin vain, että nyt se tulee — loppu nimittäin, niin minulle kuin muillekin. Veli-Topin löi masto — märssytanko — kuoliaaksi, ja minun vasen jalkani jäi murskaantuneena haapion pohjan ja saalingin väliin. Muille ei tapahtunut mitään. Lopulta minut saatiin irti ja veli-Topin ruumis. Laivan päämies luki heti siinä kalliolla minun kouraani kaksikymmentä puntaa rahaa, ja lupasi lähettää veli-vainajalle mitalin ja kunniakirjan ja kiitti itkien meitä ja Jumalaa omasta ja miestensä ihmeellisestä pelastumisesta.
* * * * *
Vieras kyselee ja utelee, kunnes koko sankariteko, paitsi Mikon osuus, on käyty kohta kohdalta läpi.
Emäntä on istunut lähelle ikkunaa hänkin ja lausunut sanasen silloin ja tällöin — täydentäen parhaansa mukaan Mikon useissa kohdin hyvinkin vaillinaista kertomusta.
Kumpikaan, isäntä yhtä vähän kuin emäntäkään, ei ole koko aikana katsonut kyselijää suoraan silmiin.
Syntyy pitkä vaitiolo. Sen ajalla Mikko imee kiivaasti piippuaan ja ajattelee, niin että leukapielet tutisevat — ajattelee näinikään:
Kyselee vainajien tekoja! — Mitä muka teki ja mistä sai kultamitalin ja kunniakirjan! — Tahtoo nähdä sitä kultaista mitaliakin nauhoineen! — Saatana hänen ties, missä se on — jossain kirstunkolossa! — Ei näe ja kysele edessään olevasta elävästä ihmisestä mitään — että missä sitä ollaan menetetty vasen jalka? — esimerkiksi — tai muuta. — Jo olet tuhma! — Jo olet tuhma ja sokea mieheksesi!
Emäntä myös, huojutellen ruumistaan ja tuijottaen ikkunalla kukkivaan turkinpalsamiin, miettii samaa:
Kyselisit paremminkin, missä tuo Mikko-parka on jalkansa menettänyt ja että eikös ole vaikeaa saarelaisen elää puujalkaisena? — Panisin minä paikalla kahvit tulelle, jos sitä ymmärtäisit kysellä, ja olenpa varma, että Mikko löytäisi kaapistaan rommiputelin! On sillä! On sillä sikarejakin! On sillä! — — —
Vieras on ennättänyt siirtyä toisen taulun ääreen, tavaillen siinä kuvan alla olevaa kirjoitusta, joka on englanninkielinen, ja sanoo:
— Tämä taitaa olla meritaistelu?
— Mikä… ska lie — vanhentunut ja pölyyntynyt…
— Onkohan tämä jostain laivarikosta?
— Laivarikosta!! Ö'!
— Niin, niin! Älkää pahastuko! Meinaan, että kun ei tämänlaisia juuri näe muualla Suomessa… Tai ehkä tämä on jonkun merimiehen tuoma?
— Mikä lie — mistä lie — jotain vanhojen peruja…
* * * * *
Sankari-veljesten muistoa ei ole enää mikään kertomassa. Puuristit heidän haudoiltaan ovat aikoja sitten lahonneet — eikä niissä uutenakaan mitään muuta ollut kuin heidän puumerkkinsä ja vuosiluku — niinkuin kaikkien muidenkin saarelaisten hautaristeissä siihen aikaan. — Vuosi vuodelta mätänevä ja sammalta katoillaan kasvattava sukutalo, pääskysten asuma kesäisin, on enää ainoa, joka johtaa edes mieleenkään "Puusedän" ja hänen veljensä Topin, jotka ovat joskus maailmassa saaressa eläneet ja eläneet kuin miehet!