SAARELAISTEN SONNIYHDISTYS
Siihen aikaan ei ollut vielä Suomenlahden selkäsaariin säännöllistä eikä säännötöntä matkustajahöyrylaivaliikettä. Ainoa määräaikainen kulkija oli pieni kannellinen purjeilla kulkeva postivene, jonka kuljettajaa saarelaisten kesken kutsuttiin Perjantaiksi, vaikka hänellä oikea nimikin oli, nimittäin Posti-Heikki. Perjantai-nimensä hän oli saanut kahdesta syystä — ensiksikin, koska postintulopäivä oli perjantai, ja toiseksi, koska senniminen ihminen oli maailmassa ollut ennenkin, pakana tosin ja musta, jota kumpaakaan ei ollut Posti-Heikki, vielä vähemmän ihmissyöjä.
Myöskään ei häntä nimitetty Perjantaiksi sen vuoksi, että hän olisi ollut jonkinlainen alempi mies, toisen käskettävä. Pois se! Hän oli postiveneen ainoa omistaja ja ainoa mies. Mitään Robinsonia siinä ei ollut. Häntä kutsuttiin Perjantaiksi vain siitä syystä, että posti tuli perjantaina — tai sen ainakin piti tulla — ja että se oli saarelaisten mieluisin päivä.
Postintulopäivää nimitettiin myös perjantaiksi ja oli niitä vuodessa noin kolmekymmentä ja sattuivat milloin minkin almanakkapäivän kohdalle.
Eräänä perjantaina tuli posti lauantaina, illan suussa noin kuuden tienoissa, saunakellojen soidessa.
Saunakelloiksi kutsuttiin siinä saaressa niitä kirkonkellojen soittoja, jotka toimitettiin lauantai-iltoina kello kuuden ajoissa. Silloin oli mukava lopettaa työt, vetää seinäkellot ja katsoa, paljonko ne ovat jäljessä tai edellä saunakelloista, joita soitettiin papin kultaisen taskukellon mukaan. Miehet pistivät silloin tupakaksi ja odottelivat saunaan-pääsyä. Saunakellot soivat kauniimmin kuin muut kellot, ja niillä on siinä saaressa sama nimi ja maine tänäkin päivänä.
Silloin, kun saaressa ruvettiin sonniyhdistystä hommaamaan, oli, kuten sanottu, perjantai lauantaina ja se johtui siitä, että edellisenä päivänä oli postiveneellä ollut kova myötätuuli viedä mantereelle postia, se on tyhjää postilaukkua — ellei nyt oteta lukuun niitä paria kirjettä, jotka olivat osoitetut merimiehille ja joista ei iso musta postilaukku paljoakaan pullistunut. Ja kun tuli otetuksi kaupungista mukaan kamiina eli sellainen kirkas kaksi litraa vetävä puteli, joka purjeveneen kajuutassa tuottaa lämmintä, ja kun Perjantain mukaan, kuten tavallista, liittyi paluumatkalle kotiintulevia luotseja, niin ei viitsitty luovia, vaan jäätiin ankkuriin Lellerin alle, joka on pieni saari väylän varrella, matkan alkupuolella, sisäsaaristossa.
Postiveneen kajuuttaa ja siellä pidettyjä juominkeja ja koko tätä matkan keskeyttämistä ei olisi kannattanut ensinkään mainita, ellei mitään erikoisempaa silloin olisi tapahtunut. Ei ollut niinkään harvinaista, että postivene jäi ankkuriin paluumatkalla ja siinä olevat miehet menivät kajuuttaan ottamaan ryyppyjä. Tämä tapaus oli harvinainen siitä syystä, että sillä kertaa juotiin "Saarelaisten Sonniyhdistyksen" ensimmäiset maljat.
Ja kyllä sieltä mökä kuuluikin!
Siellä hurrattiin ja laulettiin.
Perjantai itse ei selvänä koskaan laulanut, koska hänellä ei ollut, korvaa eikä ääntä, mutta hän humaltui pian ja silloin hän lauloi luotsien säestämänä.
Tuol Rio de Janeiron satamas on ilo irti joka yö — — — — —
ja monta muuta hyvää laulua, ja välillä hihkaistiin: "Eläköön 'Saarelaisten Sonniyhdistys'!"
Kajuutan luukku oli lykätty liian kuumuuden vuoksi auki, ja pitkin yötä pysähtyivät läheisen Lehmänsaaren rannalla olevat nuottamiehet kuuntelemaan, että "mitä ihmeen mökää tuolla saarelaispostiveneessä oikein pidetään!" mutta mistä he olisivat sen tietäneet! Eihän sitä joka kesä sonniyhdistyksiä perusteta saarelaisten keskuuteen! Riittää, kunhan se tapahtuu kerran tuhannessa vuodessa!
Aamulla varhain, kun aurinko nousi, nostettiin ankkuri ja jatkettiin luovimista ja päästiin kotiin, kuten sanottu, juuri saunakellojen soidessa.
Postivene oli jo luotsisillassa.
Paljon kansaa, kuten tavallista, ja paljon koiria oli kokoontunut sillalle postivenettä vastaanottamaan.
Viskatessaan postilaukkua — joka sisälsi Pappilan ja Vallesmannilan sanomalehdet ja muutamia kirjeitä — luotsisillalle julisti Perjantai kansalle, kun saapuvilla ollut luotsivanhin oli kysynyt: "No — mitäs mantereelle kuuluu?"
— Sitä vain, että huomenna se perustetaan Sonniseura tähän saareen!
— Sonniseura! Mitäs sä mies haastat?
— Niin, niin. Sonniseura — sonniseura.
— Sinäk' sen sitten meinaat perustaa?
— Mikäs seurojen perustaja minä olisin! Toiset miehet ne ovat, jotka niitä perustavat! Huomenna se tulee masinalla tänne…
Perjantai kääntyi mukanaan tulleihin luotseihin ja kysyi näiltä:
— Mikskäs se herra itseään oikein sanoikaan — siellä kaupungin rannassa, vähää ennen meidän lähtöä? Eikös teistä kukaan muista? Ei se maisteri ollut? Akkaroomi — vai mikä holvetti se oli? Sanokaa, jos teistä kuka muistaa!
— Sonni-inssenyöri se oli, sanoi Pekon Matti, yksi mukanaolleista luotseista, joka osasi kieliä ja milloin ei ihan paikalleen osannut, keksi nopeaan itse sopivan ja oikean sanan.
Illalla myöhemmin oli kokoontunut miehiä tavallisiin rantakäräjiin — juteltiin siitä sonni-inssenyöristä, joka oli luvannut tulla seuraavana päivänä, sunnuntai-aamuna, saareen höyrylaivalla. Hän oli nimittäin tottumaton liikkumaan merellä eikä voinut uskoa henkeään muutamien lautojen ja kankaiden, nimittäin postiveneen ja sen purjeiden huostaan. Hän oli niinkutsuttu maamies. Hän oli saanut maakunnan rikkaalta maamiesseuralta matka-apurahan, ja valtion laiva, hieno tullilaiva, oli saatu hänen kyyditsijäkseen kaukaisen meren saareen ja sieltä takaisin.
Postimies Perjantai tuli myös rantaan, vietyään ensin postilaukun asianomaiseen paikkaan, kylvettyään ja käytyään pappilassa, sillä hän oli saanut inssenyöriltä kuulutuskirjeen huomisesta Sonniseuran perustamiskokouksesta. Se kirje hänen oli vietävä omakätisesti saaren papille, jolle hänen piti lausua pari varoittavaa sanaa, ettei kuulutus missään tapauksessa jäisi lukematta ja että pappi omasta puolestaan kuulutuksen luettuaan lausuisi muutamia sanoja Sonniseuran tärkeydestä ja kehoittaisi saarelaisia mieslukuisasti saapumaan kokoukseen, joka pidetään Kirkkotarhan ulkopuolella olevalla kentällä ja epäsuotuisan sään sattuessa kunnantuvalla.
Vasta Perjantain tullessa rantaan keskustelu Sonniseurasta oikeaan vauhtiin pääsikin. Lausuttiin arveluja puoleen ja toiseen ja ahdisteltiin tuhansilla mutkikkailla kysymyksillä matkamiehiä, Perjantaita ja hänen mukanaan mantereelta palanneita luotseja, sillä hehän olivat sen inssenyörin nähneet ja hänen kanssaan jutuissa olleet ja siis jotain tiesivät ja olivat velvollisia kertomaan. Tahdottiin tietää, mitä se Sonniseura oikeastaan tarkoittaa.
— Hö! Mitä tarkoittaa! Tietysti sitä, että karjatalous (se sana oli jäänyt Perjantain mieleen) saadaan täällä kukoistamaan.
— Karjatalous!
— Niin niin. Karjatalous! Karjatalous. Mikäs muu! Ei suinkaan niitä sonneja ja sonniseuroja ja sonni-inssenyörejä muuhun tarvita. Niin se tuumi se inssenyöri itse kaupungin möljällä eilen (postimies vältti, mikäli mahdollista, lausua sanaa perjantai), että "Karjatalous" ja että "Nyt sen on muututtava elämän toiseksi ulkosaarelaisillekin. Epävarma retkeily merillä lakkaa ja ruvetaan elämään karjanhoidolla. Niin! Joka taloon suuri karja norjalaisia rotulehmiä, jotka lypsävät saavillisen maitoa päivässä, ja että lehmät saataisiin sellaisia, on ensin saatava sonnit hyviä, ja ennenkuin sonnit saadaan sellaisia, täytyy olla Sonniseura. Niin! Noin ikään se sanoi. Norjalaista rotukarjaa! Niin!"
— Hö! Norjalaisia rotulaivoja mieluumminkin! sanoi joku ivallisesti.
— Rotukarjaa, rotukarjaa! väitti Perjantai. Toiset mukana olleet vakuuttivat Perjantain puhuvan totta.
— Totta! Voithan sinä totta haastaa, mutta millä helkutin keinolla se Sonniseura saa matkaan sellaisia asioita? Ymmärräksä sitä selittää — hä?
Perjantai ei ymmärtänyt, mutta vanha luotsi, se Pekon Matti, joka oli kulkenut maailman kaikilla merillä ja nähnyt yhtä ja toista ja oli sitäpaitsi yksi niistä, jotka jo ennakolta olivat nähneet sen inssenyörin ja kuulleet jo sen puhetta, otti sananvuoron — ei sen puolesta, että hän olisi ollut Sonniseuran vaikutuksesta enemmän selvillä kuin muut, vaan muuten, tapansa mukaan, viisaana ja kaikkitietävänä ja kaikkea epäilevänä miehenä, ja selitti asian tällä tavalla:
— Tämä inssenyöri, joka nyt aamulla saapuu — niin — ja Sonniseura, jonka hän tänne perustaa — niin — että millä tavalla? — Milläkö tavalla?! Apteekin rohtojen avulla — ei millään muulla tavalla. Ei hänkään mikään ihmetohtori ole, joka voisi kansalle ihmetöitä näyttää. Ei! Kaikki on menevä luonnollisessa järjestyksessä ja apteekin rohtojen avulla. Vaikka mitä voi saada aikaan, jos osaa ostaa oikeaa rohtoa apteekista — eikä niitä kaikkia rohtoja kaikille penikoille annetakaan. Pilaisivat itsensä ja niillä voi millä pilata, millä parantaa. Kerran minä — tuota noin — — Rio de Janeirossa — sielläkös se nyt oli vai missä — siellä se oli — minä olin silloin "Huait Sitissä" matruusina, vuonna kuusi seitsemättä — ja olin maissa kolme viikkoa ja kuulin siellä eräältä oppineelta mieheltä, rohvessyöriltä — en nyt muista paraikaa sen nimeä — että siellä — Riossa nimittäin, Rio Janeirossa — ja missä hyvänsä siinä maassa on tapana ostaa apteekista erästä rohtoa — sanoi se sen nimenkin — jota jos ottaa suuhunsa pippurin suuruisen papanan ja lainaa sen kolme tuntia ennen hautajaisia ja sitten katselee haudalla ympärilleen juuri sillä hetkellä, kun pappi siunaa ruumista, niin näkee sen vainajan ennen kuolleiden omaisten haamut valkeissa puvuissa, niin isot kuin pienetkin, seisomassa muun surukansan joukossa…
— Ol' vait! Ja eihän tämä kuulu asiaankaan!
— Vai ei! Vai ei kuulu? Minähän tahdoinkin sanoa, että apteekin rohtoja kuka osaa oikein käyttää, tekee mitä hyvänsä, ja niin se on tämän Sonniseurankin kanssa, puhutaan mitä hyvänsä — ja selittäkää asia paremmin jos voitte!
* * * * *
Seuraavana aamuna tuli tullilaiva.
Ääneti, huutamatta ja kiljumatta se hiipi satamaan ja asettui aallonmurtajaan, jonka kivisiin paaluihin kiinnitti köytensä. Tämä tapahtui noin tuntia ennen jumalanpalvelusta, vähää ennen aamukellojen soittoa.
Saarelaisia kerääntyi aallonmurtajalle, mutta inssenyöriä ei nähty. Laivamiehiltä kuultiin että inssenyöri on ollut matkalla kovasti merikipeä ja makaa nyt alhaalla ja on pyytänyt herättämään itsensä vasta sitten, kun kirkonkellot ilmaisevat jumalanpalveluksen päättyneeksi. Hän tahtoo levätä rauhassa, että jaksaa pitää esitelmänsä. — — —
Kirkon mustanharmaata kiviaitaa vasten nojaillen istui maassa tai kivillä muutamia vanhoja miehiä. Lautamies oli siinä ja vanha luotsi Pekon Matti ja Perjantai ja monta muuta, yhteensä seitsemän miestä, odottamassa kokouksen alkua. Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli siihen vielä kirkosta vanha suntio — pappi ja lukkari käveli ohi — ja Hempan Itta, ikämies, pienikokoinen ja hiukan vajajärkinen, rippikoulun käymätön ja lukutaidoton raukka, joka kävi joka pyhä kirkossa ja oli läsnä kaikkialla, missä miehiä oli koolla, paitsi kylän kinkereillä eli lukusissa. Eikä Hempan Itta aina ääneti ollut. Ei! Hän otti osaa keskusteluun! Hän ei tosin kyennyt seuraamaan asian kulkua, mutta kun syntyi väittelyn lomassa sopiva vaitiolo, sanoi Itta siihen silloin omat painavat sanansa korostaen joka sanaa erikseen: "Minä vain sanon, että rohveetta Joonaan merkki! Muuta merkkiä ei tarvita!" Puheenaiheena oli tällä kertaa Sonniseura tai oikeastaan saaren nykyiset lehmät ja sitten ne tulevaiset. Nykyisiä lehmiä moitittiin. Miten vaivaisia ne ovatkaan ja antavat vähän maitoa ja paljon työtä piikaväelle, etenkin syksymmällä, kun ne rupeavat kulkemaan vuorilla sieniä etsimässä ja yöpyvät sinne ja naiset saavat hameenhelmat kainalossa juosta ja kiivetä vuorelta vuorelle niitä etsimässä puoleen yöhön, usein sittenkin löytämättä, kun ne ovat illan hämärtyessä laskeutuneet pehmeille sammalvuoteille tiheissä vaivaiskuusikoissa, sellaisissa, joita korkeilla vuorilla kasvaa, makuulle, eikä edes niiden kellot kuulu… Syötä niitä kesät talvet navetassa! Alku- ja keskikesästä, kun sieniä ei vielä ole, tekevät ne navetasta päästyään aamupäivin kävelyretkiä metsään kuin kesävieraat ja saapuvat illemmalla Liivalle, sataman hietarannalle makaamaan. Siinä ne lojuvat kuumalla hiekalla koko iltapäivän ja märehtivät. "Olisi niillä edes vihreät silmälasit päässä, että näkisivät maan ruohonpäisenä, kuin mantereenkin lehmät!" — tuumittiin ja iloittiin tulevaisuudesta, joka muuttaa kokonaan asiat.
— Muuta merkkiä ei ole annettu kuin tämä: Rohveetta Joonaan merkki! sanoi siihen Ittakin.
Vähän ajan perästä saapui esitelmänpitäjä, nuori, tarmokas herra salkku kainalossa.
Miehiä oli silloin koolla noin kaksikymmentä.
Vieras tervehti kädestä kaikkia ja astui sitten viitisen askelta kauemma ja aloitti puheensa.
Alun hän puhui vapaasti, mutta kaiken muun papereista, joita hänellä oli paksu nippu käsissään.
Hän sanoi aluksi:
— Kun minä tänä aamuna lähestyin tätä teidän kaunista saartanne, jonka jylhät vuoret kohosivat merestä hetki hetkeltä korkeammiksi ja korkeammiksi samalla kuin Suomen manner ja rannikkosaaristo takanani pohjoisessa vaipui aaltoihin, katosi pohjoisen saarteen taa, johtui mieleeni ihana kesä, jonka pari vuotta sitten vietin Norjan vehmailla tuntureilla ihaillen sitä korkealle kehittynyttä ja tuottavaa karjataloutta, joka mehevän vuoristoheinän turvin ja tieteen uusimpien menetelmien ohjaamana on kohonnut sille korkealle asteelle — Norjan toiseksi pääelinkeinoksi merenkulun rinnalle — sanoin minä silloin itselleni: Suomen Norja! Sinä ihana korkeavuorinen saari! Sinunkin vehmaan vuoristoheinäsi turvin ja käyttämällä tieteen uusimpia saavutuksia karjanjalostuksessa ja maidonkäsittelyssä ja muista maista saatuja kokemuksia, olet sinä tulevan karjataloutesi kautta kohoava siitä lapsipuolen asemasta, missä sinä manterelaisten serkkujesi, maamiesten, rinnalla tänään vielä seisot…
Esitelmä kesti kaksi tuntia.
Sitten siirryttiin käytännöllisiin asioihin: Valittiin kuusimiehinen komitea laatimaan "Saarelaisten Sonniyhdistykselle" sääntöjä ja ryhtymään muihin perustaviin toimiin. Luennoitsija itse kokosi sitten paperinsa, toivotti yhdistykselle loistavaa tulevaisuutta ja menestystä, kohotti eläköön-huudon, johon tottumaton ja sivistymätön rahvas ei osannut eikä ennättänyt yhtyä, heilutti hattuaan kuulijoilleen ja meni laivalle, joka hetkistä myöhemmin hiipi satamasta yhtä ääneti kuin oli tullutkin, pani sataman suulla koneensa täyteen käyntiin ja katosi tunnin kuluessa savuineen päivineen pohjoisen saarteen taa, onnellisemmille rannoille, missä on jo vanhoja sonniyhdistyksiä ja muuta hyvää. — — —
Entä saarelaisten sonniyhdistys?
Niin — siitä ei nykyjään kukaan tiedä mitään, sillä kaikki ne komitean jäsenet — lautamies, Perjantai, Pekon Matti, Hempan Itta ja muut ovat aikoja sitten siirtyneet sinne
miss' on sanatonna suu.