SUURI JA RIKAS HERRA
Viime vuosisadan loppukymmenellä oli saaren Pohjoisrivin loiston päällikkönä venäläinen mies, joka antoi kutsua itseään kapteeniksi. Hänen nimensä oli Ivan Patnof — tai jotain sinnepäin. Vaikka meren selkäsaaret olivatkin Suomen rajain sisäpuolella, oli venäläisten entisinä aikoina onnistunut pakkoluovututtaa siellä maata ja rakentaa sinne omat merimerkkinsä ja loistonsa ja siitä johtui, että suomalaisella saarella oli venäläinen Ivan Patnof loistonpäällikkönä.
Tullessaan saareen hän oli jo valkopartainen ja valkotukkainen vanha ja lihava ukko. — Ei! Ukoksi häntä ei saanut sanoa! Kerrankin hän uhkasi manata vallesmannin oikeuteen vastaamaan solvauksesta, vallesmanni kun oli eräissä joulukemuissa leikillään sanonut: "No — mitäs ukko Patnofille kuuluu?" — Mitä kaikkea olisi seurannutkaan, ellei miehissä ja naisissa olisi saatu selvitetyksi, että sana ukko suomenkielessä merkitsee suurta kunnioitusta, suurinta ihmiselle, ja muinaisina aikoina oli se Jumalan nimi!
Valkotukkainen ja valkopartainen herra — niin — "herra" on oikea sana! Hän itse piti siitä sanasta, vaikka hän äänsikin sen virolaisittain "ärra". Jokaiselle vieraalle ihmiselle — nimittäin ihmiselle, jota hän edes jossain määrin piti vertaisenaan, esitteli hän itsensä näin: "Ma olen kapten Patnof, Ivan Patnof — suur ärra ja rikka".
Se oli olevinaan viroa.
Hän ei nimittäin osannut puhua muuta kuin venättä ja viroa. Kun saarelaiset osaavat viroa, kävi kaikki hyvin.
Suuren ja rikkaan herran, kapteeni Patnofin entisyyttä peitti saarelaisten silmiltä sankka sumupilvi, jonka läpi ei näkynyt eikä kuulunut mitään. Retkillään Narvassa, Tallinnassa ynnä muissa Viron kaupungeissa koettivat saarelaiset kukin parhaansa mukaan urkkia tietoja uudesta loistonpäälliköstään — sillä virontaitonsa on hänen täytynyt hankkia oleskelemalla Virossa. Mitään varmoja tietoja hänen entisyydestään, rikkaudestaan ja suuruudestaan ei saatu.
Rantakäräjillä, hautajaisissa, häissä ynnä muissa sopivissa tilaisuuksissa, joissa miehiä oli koolla, asiaa tutkittiin aina perin juurin ja lausuttiin syvämietteisiä arveluja puoleen ja toiseen. Niinpä kerrankin, Patnofin kymmenentenä saarelaiskesänä, oli rannassa eräänä aamuna miehiä koolla — oli lukkari, suntio ja luotsivanhinkin — ja puhe aivan itsestään luisui sopivassa järjestyksessä ensin viime yön tuuliin, meren nousuun aamuyöstä, tuulen kääntymiseen länteen aamulla, sumun tuloon kellon käydessä kahdeksaa, ja kun sitten miesten vielä puhuessa sumukellon kumeat lyönnit alkoivat kuulua Pohjoisriviltä, siirtyi puhe kellon soittajiin ja heidän päämieheensä, suureen ja rikkaaseen herraan, kapteeni Patnofiin. Suunsa avasi tästä asiasta jotain sanoakseen lukkari. Hänen vakavat, suumällin höystämät sanansa kuuluivat:
— Niin. Onhan siitä jo usein puhuttu — tästäkin Patnofista, mutta ei taideta tässä siitä miehestä tietää sen enempää kuin hänen tullessaan tänne.
— No. Älähän huoli. Sanoihan tämä Simin Kalle tietävänsä — saaneensa Tallinnassa tietää — että ainakin se on totta, että mies on suuri herra. Mikä lie suuri sotaherra, amiraali vai mikä.
Sen sanoi suntio, ja siihen tokaisi Simin Kalle hiukan suutahtaneena ja puhaltaen savun ylös ilmaan:
— Milloin minä olen häntä amiraaliksi sanonut! Häh! "Kapteeniksi kuului kutsututtaneen itseään ennen Virossakin", sanoin minä ja että "virolaiset selän takana pilkalla kutsuivat häntä amiraaliksi".
— No? Niin minä sanoin, ja muistavat sen kaikki, niin monta kuin tässä miehiä on. Ja sitä mieltä minä olen, mitä virolaisetkin, että mikä lienee entinen lotjakippari koko Patnof — joltain jokilotjalta Venäjän maalta.
— Voishan se olla suurempikin herra!
— Vois! "Amiraali" — niin, niin!
— Amiraali tai muu — tuomittu jostain syystä Siperiaan — ruunun rahojen kavaltamisesta tai muusta — ja armahdettu ja lähetetty loistonpäälliköksi tänne. Olihan se ennen tätä Patnofia Antsov-vainajakin ollut aatelismies ja eversti, tuomittu Siperiaan, mutta keisari armahti.
— Sanottiin niin, mutta kukaan ei siitäkään tiennyt mitään!
— Mikä amiraali tämä on! Lotjakippari! Se on oikein! Lotjakippari! Näkeehän sen jo päältäkin, mikä se on! kuului useammalta suunnalta kuorossa ja yksitellen.
Miehet olisivat kuitenkin suoneet, että Patnof olisi ollut vähintään amiraali, parooni, tai kreivi, joka jonain päivänä ilmaisee oikean arvonsa ja todellisen rikkautensa ja lahjoittaa saaren köyhälle kirkolle urut ja kynttiläkruunun ja rakennuttaa aallonmurtajan sataman suulle.
Eräänä kesänä sattui tapaus, joka näytti, että Ivan Patnof on ainakin rikas.
Kerran kesässä kävi saaressa isolla höyrylaivalla venäläinen loistojen tarkastaja — häntäkin kutsuttiin amiraaliksi, ja kuka tietää, vaikka olisikin ollut amiraali.
Niin.
Tarkastuksen päätyttyä istui pari loistonvartijaa, Matin Vikki ja Terva-Heikki, kasarmin kalkkikivisillä portailla ja he juttelivat näinikään:
Heikki: Kumpikohan on suurempi herra — smatritel vai amiraali?
Vikki: Smatritel varmaan…
Heikki: Niin minustakin tuntuu. Pitäisi kysyä siltä itseltään.
Pojat olivat nimittäin kuulleet päällikköään tarkastuksen aikana kutsuttavan smatriteliksi.
Tarkastus oli ollut tavallista onnellisempi Patnofille. Hän oli nimittäin saanut paljon korjauksia teetettäväkseen, lopultakin, hänkin!
Kun siihen aikaan kaksi loistonpäällikköä kohtasi toisensa, olikin aina ensi kysymys: "Onko sinulla ollut paljon korjauksia?" joka taas oli samaa kuin "Onko sinulla ollut paljon sivutuloja?" — siis ihan samaa kuin esimerkiksi kysymys: "Kuinka hurisee?"
Tarkastava "amiraali" oli huomannut, että Patnofilla on kaunis rouva ja kaksi täysi-ikäistä kaunista tytärtä. Niinhän voi käydä! Päivällisillä oli rouva tarjonnut mainiot ruokaryypyt, ja paisti oli ollut verratonta. Illalla oli syöty uudestaan, juotu viiniä ja tanssittu — talossa oli piano, ja milloin soitti rouva ja milloin tyttäret, ja "amiraali", se tarkastaja-amiraali, tanssitti aina niitä, jotka eivät sillä kertaa soittaneet, ja ukko Patnof itse nautti kaikesta, ja varsinkin siitä, että hänen rouvansa ja tyttärensä osaavat käyttäytyä niin sivistyneesti. Hehän olivat olleet saarella vain kesin — talvet Tallinnassa, paitsi nyt parina viime talvena, kun tytärten koulunkäynti oli päättynyt. Rouva uhkailikin jälleen palata talviksi kaupunkiin "tytärten tulevaisuuden vuoksi" ja säilyäkseen itsekin sivistyneiden piirien tasalla. Amiraali tunnusti illan kuluessa suoraan (rouva Patnofille nimittäin), että hän on osunut sivistyneimpään loistonpäällikköperheeseen Suomenlahdella. Muut ovat täydellisesti sulautuneet kalastajaperheisiin — sivistyksestä ei enää jäljellä muuta kuin joku tummunut taulu seinällä, jota ei ainakaan yhteen sukupolveen ole kukaan katsellut, ja joitakin vanhoja huonekaluja ja astioita. Kaikki muu on kadonnut.
"Korjauksia" eli remontteja, niinkuin oikea ammattisana kuului, oli
Patnof saanut paljon.
Kaikkiin rakennuksiin oli tehtävä uudet peltikatot, koska entiset olivat perinpohjin rikki ruostuneet.
Ikkunoihin oli hankittava uudet kehykset, koska entiset olivat mädäntyneet — lasit miltei tippuivat maahan.
Samoin oli uusittava kaikki ovet.
Muutamissa huoneissa havaittiin permantopalkit mädäntyneiksi — uusi permanto oli siis tehtävä.
Kaikki oli lisäksi uudestaan maalattava öljyvärillä hyvin ja moneen kertaan.
Patnofin oli laadittava kustannusarvio, ja niitä hän laati kaksi, — toisen hallituksen vahvistettavaksi ja toisen armollisen mamma Patnofin vahvistettavaksi. Viimemainitusta kustannusarviosta piti selvetä, paljonko Patnofit saavat "lisätuloja", "talvirahoja" pienen virkapalkan jatkoksi, jos rikkinäiset peltikatot paikataan ja kitataan, samoin vanhat ikkunakehykset, ovet ynnä muut, ja kaikki maalataan öljyvärillä, mutta öljynä ei käytetä vernissaa, vaan lamppuöljyä, jota loistoilla on runsaasti — mutta mitään ei uusita.
Senvuotiset "korjaukset" olivat siis Patnofille erittäin suotuisat. Kyllä olikin jo lähes vuosikymmenen ajan, kuin kiusaa tehden, säästetty korjauksia hänen loistollaan. Nyt tuli sekä rahaa että tavaraa!
Hän oli ottanut itse urakalla tehdäkseen kaikki korjaukset ja nostanut valtiolta ennakolta kustannussumman ja valitteli työn aikana virkakirjeissään piiripäällikölleen, "amiraalille", raaka-aineiden, etenkin kattopeltin, kallistumista ja ennusteli tulevansa kärsimään suuria vahinkoja, ehkäpä joutuvansa vararikkoonkin, mutta että "Maan hyväksi uhraan mielelläni sekä pennini että voimani — ja vaikka vielä kunnianikin!"
Pitkin talvea saivat loistonvartijat tehdä puusepäntöitä — höylätä uusia ikkunakehyksiä ja uusia ovia — olihan heillä talvisin vapaata aikaa ja vakinainen vuosipalkka.
Loistonpäällikön käytettävänä oli myöskin jahti, noin kymmenen tonnin purjealus. Keväällä aikaisin pantiin se vesille. Kaikki uudet ikkunakehykset ja uudet ovet ahdettiin jahtiin, ja hyvän itätuulen puhaltaessa purjehti Patnof Tallinnaan. Kaksi loistonvartijaa, hänen omia miehiään, oli hänellä matruuseina. Sitä tietähän se tulikin selville, että Patnof oli todellakin rikas: Tallinnaan vietyä tavaraa ei myyty, niinkuin olisi odottanut, vaan se vietiin rakenteilla olevaan Patnofin omaan taloon.
* * * * *
Suuri ja rikas herra Patnof käveli loiston ihanilla nurmikoilla liikaa lihonneen vanhuksen laapottavin askelin ja hengittäen raskaasti ja pysähtyen silloin tällöin lepuuttamaan keuhkojaan ja kurkkuaan — oikeastaan kai sydäntään — ja ihailemaan miestensä työtä. Siellä nämä ryömivät katolla ja levittivät kittiä rikkinäisiin kohtiin ja toiset siveltimellä vahvaa tumman ruskeaa petroleumiin sekoitettua punamultaväriä kaiken turhuuden yli. Kuinka ihanalta näyttikään katto sen jälkeen!
Hänen "salinsa" oli sisustettu itämaiseen tapaan: Joukko matalia, pehmeitä, upottavia, vaatteella päällystettyjä tuoleja ja leposohvia, joille oli levitetty hänen armonsa ja tyttäriensä pehmeästä ja paksusta lampunsydänlangasta tekemiä koruvirkkauksia, ja vasemmalla jumalankuva, jonka edessä paloi ikuinen tuli, pieni riippuva puuöljylamppu. — Tämän lampun eteen kokoontui perhe aina säännöllisesti aamuin ja illoin ja juhlapäivinä. Mutta väliin, kun suuri herra kesäisin läksi armonsa ja tytärtensä kanssa pitemmälle kävelyretkelle, etenkin syyskesin sieniä keräämään metsistä, kokoontui tämän tulen eteen loiston nuorimmat vartijat koirankuriaan pitämään, asettuivat hurskain naamoin siihen piiriin, tekivät ristinmerkkejä — vatsaan, otsaan, oikeaan, vasempaan, se on: maahan, taivaaseen, länteen ja itään — ja lauloivat venäläisellä messuäänellä — matkien suuren herransa kumeaa venäläistä bassoa, mikä näiltä äänenmurrostaan sairastavilta saarelaisnuorukaisilta onnistui miten kuten:
"Naskali katkes naskali katkes — vooi te poian pierkeleet!"
Suuri herra teki nimittäin mielellään joskus kenkäsepän töitä: laittoi uusia anturoita ja kantoja omiin ja perheensä kenkiin, ja tästä supatteli loiston suomalainen väki, levittäen sitä halventavaa huhua kyläänkin, että heidän päämiehensä ja herransa on muka entinen suutari, jostain Moskovasta, Pietarista tai Tallinnasta!
Voi voi!
Maailman pahuutta ei voi kyllin valittaa!
Kuka sen voi sanoa, että Patnof olisi entinen kenkäseppä!
Tekihän hän muutakin käsityötä pitkän ja toimettoman aikansa tappamiseksi:
Loistolla oli täydellinen paja — ahjosta ja alasimesta rautasorviin, viilapenkkiin, ruuvikiertimiin ja hienoimpiin viiloihin asti, ja teki Patnof myös rautasepän töitä ja taitava niissä olikin — oli valmistanut itselleen muun muassa hienon ja tarkkakäyntisen hyljepyssynkin. Lisäksi oli täydellinen puusepän työhuone ja maalarin paja maalimyllyineen ja kaikkineen, ja Patnof oli itse ylin mestari joka pajassa! Sisällä omassa kamarissaan, työpöytänsä ääressä hän pitkien talvi- ja syysiltojensa ratoksi sahaili kapealla vannesahallaan venäläisistä kuvalehdistä saamiensa mallien mukaan konstikkaita koruesineitä mahongista ja muista laivarikkopuista: koreita taulujen kehyksiä, kirjoituspöytäkoristeita, paperiveitsiä, käsityörasioita armolleen ja tyttärilleen, piippuhyllyjä ynnä muuta itselleen — niitähän näkyi kaikkialla ja niitä näyteltiin vieraille, jotka niitä ihailivat ja ihmettelivät. Itse hän tinasi ja paikkasi keittiökuparinsa ja takoi uusia, itse korjasi loiston lamput ja kaikki. Miten hän olisi saanut aikansa kulumaan! Se oli sulaa panettelua, että hän olisi muka ollut entinen suutari. Hyi! Aina viskataan ihmisen entisyyden mainetta pilaamaan se, mikä näyttää halvimmalta ja musertavimmalta! Kukaan ei etsi sieltä parasta! Se on maailman ikuinen tapa! Niiden ukon askartelujen järkevin selitys olisi ollut se, että saaren yksinäisyys vain yksinkertaisesti kutsui esiin suuressa herrassa uinuvat ammoisten esivanhempien lahjat ja taipumukset, mutta mitä tiesivät tuhmat saarelaiset perinnöllisyydestä! Ei niin mitään! Suutari muka! Hyi!!
Kerran siitä hänelle vihjailikin Terva-Heikki, eräs hänen miehistään, tokaisten panettelun muodossa:
— Sanovat herraa entiseksi — entiseksi — maaväen kapteeniksi…
— Entiseksi! Mitä sanovat! Hä? — Kaikilla on entisyys. Tsaarillakin on entisyys — tai ainakin tsaarin esi-isällä — kaikilla on entisyys — kenellä talonpoika — kenellä suutari —. Tsaarinkin esi-isä oli talonpoika!! Ainoastaan Jumalalla ei ole entisyyttä! Ihmisellä on! — "Entinen maaväen kapteeni?!" Hä! Arka olet! Et uskalla sanoa: "Entinen suutari" — niinkuin nuo muut sanovat! Sinä nappisilmä viekastelija — kyllä sinulle näytän — kylään ajan!
Patnof mennä laapusteli pehmein vanhuksen askelin sisään omalle puolelleen ja vielä mennessään huokaili venäjäksi: "Kaikilla on entisyys — Jumalalla ei. Kaikilla on entisyys — Jumalalla ei."
* * * * *
Kerran talvella tuli taaskin kysymys siitä, kuka saarella todellakin on herra ja kuka ei. Pappilassa oli joulukutsut. Saaren vallasväki oli koolla.
Illan kuluessa nousi kysymys siitä, kuka on saaren suurin herra tai herra yleensä. Patnof oli niin kysynyt ja itse myös vastannut: "Suurin herra olen minä itse", mistä syntyi hälinää ja naurua, sillä varsinkin papin hyväksi kuului monta ääntä, ja joku arveli, että suurin herra saarella olisi vallesmanni, ja joku taas, että se olisi tullivanhin, koska tällä on sanottavaa laivarikkoasioissa, jotka koskivat niin läheltä saarelaisten toimeentuloa. Silloin koroitti äänensä suuri ja rikas herra Patnof ja sanoi:
— Vallesmannilla on vain yksi ihminen komennettavanaan — ruununperämies nimittäin. Pieni herra on vallesmanni — ylen pieni! Kirkkoherra on suurempi — kahta ihmistä komentaa, lukkaria ja suntiota! Mutta minä! Kahtatoista miestä komennan! Suurherra olen! Suurherra ja rikas! Suurin herra saarella.
— Jaa, jaa, mutta minun komennukseni alaisena on koko saaren väki, sinäkin tusinoinesi, sanoi vallesmanni, mutta hän oli jo niin pahasti humalassa, ettei enää kyennyt itseään puolustamaan ja väitettään perustelemaan.
— Paljonko sinulla, mies, on ruunun remontteja vuodessa? Minulla on
tuhansien markkojen remontteja vuodessa! Sellainen herra minä olen!
Sinulla ei ole remontteja! Niin! Eikä sinulla ole kuin yksi ihminen!
(Patnof sylkäisi vihaisesti.) En sano enempää!
Patnof kutsuttiin harvoin näihin yhteisiin kemuihin. Se, että häntäkin, vieraan maan miestä, joku sentään muisti, tuotti hänelle iloa, ja kun illan kuluessa oli jo ennätetty ryypätä pari lasia teetä, johon oli sekoitettu hyvää konjakkia, oli tästä kaikesta seurauksena sellainen ylenpalttinen riemu, ettei Patnof sitä voinut enää hillitä eikä muistanut päätöksiään, joita oli tehnyt kotoa lähtiessään, että nimittäin seuraan jouduttuaan ei puhuisi mitään, ei ainakaan kehuisi suuria sivutulojaan, "remonttitulojaan". — Itse mielestään hän ei ollut humalassa, muuten vain iloinen, muuten vain iloinen — niin, niin. — Eihän voi vaatia, että mies, joka viettää pitkän ja pimeän syksyn yksinäisellä loistolla ja äkkiä joutuu iloiseen seuraan, murjottaisi nurkassaan miettimässä, mitä päätöksiä on tullut tehdyksi kotona! Muuten vain iloinen — niin, niin — ja hän uskoi sen, mutta sitten, kun hän huomasi riitelevänsä vallesmannin kanssa remonttituloista, ja varsinkin, kun vallesmanni oli huutanut hänelle: "Varas sinä olet! Ruunun varas!" älysi hän puhuneensa liikaa, meni eteiseen, pui nyrkillään otsaansa ja sanoi: "Ivan Ivanovits Patnof! Sinä olet humalassa! Sinä olet tuhma kuin saapas!" ja itki ja oli aikeissa lähteä pois yön pimeyteen kävelläkseen kohti puoliautiota, kolkosti kumajavaa kotiaan — lähteä talvimustalle merelle jahdillaan, purjehtia läpi hyisen meren ja lumisen pimeyden Tallinnaan — kuudentoista tunnin matka vain! — Tallinnaan! — Tallinnaan! — sivistyneiden ihmisten pariin — jättää loisto vartijavanhimman hoitoon — niin — pois täältä! — pakanoiden ja hylkyjen maailmasta! — Oh — sa Jumal! — — — kun saapui siihen talon emäntä ja sai hänet palaamaan jälleen toisten seuraan.
* * * * *
Kesä oli saapunut.
Meri heilui ja välkehti kuolevissa ummikkaissa.
Taivas ja meri yhtyivät kaukana sinertäväksi autereeksi ja sen yläpuolella, etelässä ja pohjoisessa, näkymättömien mantereiden päällä, kohosi punertavia poutapilviä. Ne nousivat utumaisen autereen takaa kuin kaukainen auringon valaisema lumihuippuinen vuoristo.
Aurinko oli korkeimmillaan. Se lämmitti kuumaksi nurmen, jolla apilat kukkivat ja tuoksuivat.
Itse vanha loistonpäällikkö, Patnof nimittäin, kävelee liivisillään, ja iso näköputki on hänen käsissään. Hänellä on ohuet kengät jalassaan, ja hän tuntee kuuman nurmen lämmittävän jalkapohjiaan, varsinkin kun on pysähtynyt ison pelastusasema-saraimen nurkalle. "Kun olisi aina kesä, aina perhe koolla, aina hyvä ruoka, pehmeä vuode ja näin tyyni — ja näkymättömissä kaikki muu maailma tarkastajineen ja muine epämiellyttävine vieraineen, niin kelpaisi elää ja soisi jäävänsä kuolemattomaksi, koska tämä on taivas", ajatteli hän.
Autereen vuoksi ei näköputkesta aluksi ollut mitään apua. Vanha tottumus oli pakottanut ottamaan sen käsille. Hän tallusteli usein ulkona, ja aina hänellä oli näköputki kainalossa.
Se oli hänen tapansa.
Pian hän sai katseltavaakin.
Lounaassa alkoi saarre kirkastua. Patnof nojasi näköputkensa saraimen nurkkaan ja alkoi tähystellä. Kahdentoista meripenikulman päässä on sillä suunnalla pieni saari, luoto paremminkin, ja siinä loistotorni ja loistonpäällikön ja -vartijain asunto — muuta ei saarelle sopinutkaan. Saaren luona näytti olevan ankkurissa höyrylaiva.
Patnofin kädet alkoivat vavista ja herpaantua. Hän ojensi näköputken lähellä olevalle Terva-Heikille ja sanoi: "Katsohan sinäkin — nuoremmaksesi — eiköhän siellä ole laiva ankkurissa."
Heikki katseli.
— Totta on. Masina siellä on — ruunun masina. Eikä tämä mikään muu ole kuin "Sextantti". Amiraali on tarkastamassa. Kohta se on täälläkin — vielä se ennättää tänään tännekin.
Patnof ymmärsi sen ilmankin.
Hän kiitti sydämessään Jumalaa, että utu aukeni siltä suunnalta edes siksi aikaa, että ennätti nähdä, mikä häntä odotti.
Hänen oli istuttava kivelle. Jalat eivät kannattaneet.
Hän ei jaksanut lepäämättä kävellä niitä sataa askelta, jotka hänellä oli asunnolleen. Hänen oli levättävä kauan.
Veri tunkeutui päähän ja mielikuvitus ja muisti ryöpytti esille kaikenlaisia kauheuksia.
Katot, joilta huono maali on mennyt syysmyrskyjen ja talvilumien mukana, ja vanhat kattopellit nauroivat nyt siellä ruosteisina ja kirjavina ja värisivät päivän polttaman ilman alla.
Ikkunat, joiden valkea maali painuu siellä ja täällä puun mädätessä, huutavat syyttäjinä. Tarvitsee vain sormellaan pistellä sinne ja tänne ja kaikki luhistuu.
Loiston suuren tulen lampunsydänvarasto huusi pahimmin: Miten innokkaasti ovatkaan hänen armonsa ja kaksi tytärtään käyttäneet niitä hyväkseen, purkaneet niitä ja virkanneet ja kutoneet niiden valkeasta, pehmeästä pumpulilangasta suunnattoman määrän pöytäliinoja, ikkunaverhoja, vuodepeittoja ynnä muuta ja lisäksi myyneet samaa lankaa kymmeniä, ehkä satoja keriä saarelaisemännille saadakseen talvirahoja. — — —
Ja niin edespäin — kaikenlaista muuta.
Lähellä seisovan Terva-Heikin vuoksi hän koetti istua niin rauhallisen näköisenä kuin suinkin ja sanoi noustessaan ja lähtiessään asunnolleen:
— Pidähän, Heikki, silmällä sitä laivaa. Jos se lähtee tulemaan tänne päin, niin käy sanomassa minulle ja pane toisten miesten kanssa vene vesille, että olemme heti valmiit soutamaan laivalle.
Sisään päästyään hän otti ryypyn konjakkia — hän tunsi siitä virkistyvänsä.
Puolen tunnin kuluttua ilmoitti Heikki, että laiva on nostanut ankkurinsa ja kulkee täyttä vauhtia tänne päin — on siis noin tunnin kuluttua täällä.
Siitä tunnista tulikin Patnofin vaikein tunti.
Koko sinä aikana, minkä hän oli ollut loistonpäällikkönä, hän oli pitänyt tapanaan kuluttaa tarkastuslaivan lähestyessä viimeiset vapaat hetket rukoiluun. Hän asettui silloin aina kammarinsa nurkassa olevan jumalankuvan eteen, teki ristinmerkkejä, kumarteli ja rukoili ja vaikeimmissa tapauksissa laskeutui alas permannolle polvilleen ja huusi Jumalalleen: "Anna tämän kerran vielä mennä ohi onnellisesti!" Niin hän menetteli aina siihen asti, kunnes joku hänen miehistään koputti ovelle ja sanoi: "Laiva käy ankkuriin. Meidän olisi nyt mentävä", jolloin hän nousi ja läksi, läksi kuin mestauslavalle.
Se oli hänen tapansa aina.
Nytkin hän asettui nurkkaansa.
Korkealla hänen edessään näkyi jumalallinen olento, jolla oli kaksi sormea pystyssä. Rauhallinen tuli paloi kuvan edessä. Näitä katsellessaan hän oli usein ennen saavuttanut rauhan. Nyt kävi päinvastoin. Hän ei ennättänyt tehdä edes ristinmerkkiä. Heti kun hän kohotti silmänsä, pelästyi hän, sillä hän luki katseesta, joka häneen tuijotti: "Tähän asti olen sinua armahtanut — nyt en enää!" — Patnof poistui selkä edellä huoneestaan. Hän värisi kiireestä kantapäähän. Paljain päin ja liivisillään hän juoksi, mikäli kykeni, ulos ja pitkin viettävää nurmikkoa itärannan soralla makaavan laivahylyn taa ja lyyhistyi sinne puolittain polvilleen ja puolittain kasvoilleen ja rukoili koko sen tunnin ajan, mikä tarkastuslaivalta kului tänne tuloon.
"Kuka hyvänsä lienetkin", huusi hän ja takoi vanhaa kurttuista otsaansa kuumaan soraan, "tiedän vain, että Sinä olet olemassa, sillä ilman Sinua ei olisi ainoaakaan ajatusta eikä tekoa olemassa! Mitään hyvää tai pahaa ei tapahdu Sinun tietämättäsi! Ei mitään! Ei mitään! Minä luovutan taloni Tallinnassa köyhille! Minä annan kaikki rahani Sinun Pyhälle kirkollesi! Minä lupaan Sinulle mitä ikinä vaadit! Minä menen munkiksi luostariin, jos vielä kerran minut pelastat! Ota minulta kaikki — ota minulta vaikka sieluni ja ruumiini, mutta auta ja armahda minua vielä tämä kerta — kuka lienetkin — kuka lienetkin — auta ja armahda — auta ja armahda — vain tämän ainoan kerran!" — — —
Niin hän huusi kokonaisen tunnin ja joutui lopulta sellaiseen hurmioon, että hän itki — kyyneleet tippuivat hänen silmistään, eikä hän enää huutanut, itki vain ja painoi päätään kuumaan soraan.
Tunti oli kulunut.
"Sextantti" oli saapunut saaren pohjoispään eteen ja ankkuroinut.
Loiston vartijat olivat pukeutuneet kiiltävänappisiin virkapukuihinsa ja juoksentelivat ristiin rastiin pitkin loiston aluetta ja huutelivat päämiestään. Lopulta he löysivät hänet kuoliaana vanhan laivahylyn takaa — puolittain sen kupeen alta makaamasta.
"Sextantista" haettiin laivalääkäri.
Hän vakuutti, että vanha Patnof, suuri herra ja rikas, oli kuollut sydänhalvaukseen.
Ei mitään muuta!
Ympärillä seisojista ei kukaan tiennyt, että Patnofin viimeisin tajuttu ja kuultu tapaus — Patnofin viimeisin maallinen kokemus — oli se, että hän äkkiä kuuli ankkuriketjun helinää ja ukkosmaisen äänen, joka syntyi siitä, että laivan koneet ankkuriin käydessä äkkiä pantiin käyntiin takaperin. Hänestä tuntui kuin laivan ankkuriketju olisi pudonnut hänen päänsä ja rintansa läpi — sitten seurasi täydellinen hiljaisuus — ei mitään kuulunut tai tuntunut enää — kaikki katosi olemattomiin — ajatuskin.