MUIJA-PARKA
Markun nuorella emännällä Marketalla on vaatehuoneessa mustaksi maalatuilla soreilla rautasilauksilla koristeltu ja lujitettu sininen iso kirstu, perintönä äidiltä tyttärelle kulkenut jo monta sukupolvea.
Siinä säilytetään silkkejä ja muita kalliimpia vaatekappaleita, kokonaisia morsiuspukujakin, muinaiskuosisia, isoäitien äitien aikuisia, joita ei ole vuosikymmeniin käytetty.
Kerran tai pari kesässä avaa Marketta kirstun helähtelevän, ison rautalukon ja ottaa silkit ja puvut esille, tuulettaa niitä, laittaa ne jälleen hyvään järjestykseen paikoilleen ja asettaa uusia koiruohoja väliin.
Marketan seitsenvuotias tytär oli äitinsä mukana, kun taas tuo arkku avattiin — on ollut mukana aina, pienestä asti, siitä asti, kun on ruvennut kävelemään ja puhumaan, ja tulee niin aina olemaan, kunnes saa kirstun haltuunsa naimisiin mennessään, jolloin se ja monet muut kirstut ja vaatesäkit juhlakulkueessa, pelimannin soittaessa viululla Porin marssia ja hyljepyssyjen ja pistoolien paukkuessa kannetaan tyttären uuteen kotiin.
Tytär on omin päin avannut kirstun vasemmassa päässä olevan kapean, kannellisen laatikon sillä aikaa kun äiti on viemässä silkkejä ja pukuja vaatenuorille pihalle tuulettumaan.
Tytär on löytänyt laatikosta joukon mustia, hopeisia sormuksia: sellaisia, joiden isoon kantaan on leikattu kukka-aiheinen koriste ja sormus itse uurrettu kuin käärmeen pinta tai linnun nilkka. Toisien kannassa on omituisia merkkejä ja piirroksia, mitä merkinnevät, Jumala hänen tiennee. Taikasormuksia ja mitä lienevät, menneiden sukupolvien jo ammoin kadonneiden koristuksia!
Äidin tullessa jälleen sisään huudahti tytär:
— Katsohan äiti! Mustia sormuksia!
— Niin, hyvä lapsi. Ne ovat hopeisia. Katsohan! Hopean merkit sisällä kaikissa!
Äiti valikoi joukosta pienen, sileän, hyvin ohueksi kuluneen, niinikään mustan sormuksen, näytti sitä tyttärelleen ja sanoi:
— Katsohan! Siinä on äidin isoäitivainajan vihkisormus! Muija-paran vihkisormus — niin.
— Muija-paran?
— Niin. Ihmiset ovat hyvin pahoja ja ilkeitä. Keksivät jos jonkinlaisia tuhmia lisänimiä syyttömille ihmisille ja veneillekin — mille vain, mikä joutuu niiden hampaisiin. Sinun äitisi isoäidille keksivät sellaisen lisänimen. Kutsuivat häntä Muija-paraksi — vaikka hän oli sairas, nuoresta asti kipeä — kuolemaansa asti, ja äitisi isoisän jaalalle saman nimen. Voi voi! Siellä ne nyt ovat tuomarinsa edessä niin pilkkaajat kuin pilkatutkin!
Seitsenvuotiaalle oli turhaa ruveta selittämään asiaa tarkemmin, mutta pidellessään vanhaa mustaksi muuttunutta sileää hopeasormusta hyppysissään, hyväillessään sitä ja sovitellessaan sitä omaan sormeensa johon se oli liian pieni, kävi hän ajatuksissaan läpi koko historian, minkä oli edesmenneiltä sukupolvilta kuullut. — — —
Miehen nimi oli Aapram, Hinun Aapram.
Hän oli suuri kooltaan ja voimakas. Hänellä oli siniset silmät ja ruskea parta. Hän oli hiljainen ja vaitelias, kulki omissa ajatuksissaan ja oli ahkera pyyntimies, kesällä kalassa ja talvella hylkeenpyynnissä.
Hän oli jo lähes kolmikymmenvuotias, kun vasta johtui ajattelemaan tyttöjä.
Jo kymmenen vuoden kuluessa olivat saaren vanhat naiset tehneet suunnitelmiaan Hinun Aapramin tulevasta naimakaupasta — että hänen tuleva morsiamensa muka on oleva suurikokoinen ja voimakas tyttö, samanlainen kuin Aaprami itsekin. He odottelivat kuin omaa asiaansa ainakin, milloin saisivat kujien varsilta ja pihoilta nähdä Hinun Aapramin hääsaaton, komeimman koko saaressa niin saattojoukon paljouteen, morsiusparin kauneuteen kuin myötäjäisten runsauteenkin katsoen.
Maailmassa käy usein päinvastoin kuin toivotaan ja luullaan. Hinun Aapram ei rakastunut saaren komeimpaan ja rikkaimpaan tyttöön, päinvastoin alkoi vuosi vuodelta yhä varmemmalta näyttää, että hän lienee sitä lajia, josta vanhatpojat tulevat. Sen päätelmän lausui eräänä kevättalvena Mestarin Amalia, ompelijan vaimo, verkonparsijaisissa, Anttulassa kerran.
Kiertoteitse tulivat nämä erilaiset ja toisilleen vastakkaiset arvelut Aapraminkin korviin, ja niitä kuullessaan hän hymähti rauhallisesti, niinkuin hänen tapansa oli. Hän antoi muijien paapattaa omaa paapatustaan ja tuumi tyynenä omia tuumailujaan ja uskoi toisinaan itsekin, että Jumala kaikessa viisaudessaan on jättänytkin hänen osalleen naispuolisen luomatta.
Luotu se oli kuitenkin, vaikkei hän sitä nähnyt, ennenkuin eräänä pääsiäissunnuntaina kirkossa, messun aikana. Silloin urkujen soidessa ja lukkarin laulaessa "O Jumalan karitsa…" osuivat hänen silmänsä ensi kerran pieneen ja hentoon keijukaiseen, Eeron Julin ainoaan tyttäreen Elsaan, joka istui naisten puolella iso kukikas silkkihuivi hartioillaan, kastanjanruskea tukka sykeröllä niskassa, kasvoiltaan totisena ja kauniina kuin neitsyt Maaria kuvaraamatussa. He katselivat kauan toisiinsa, ja siitä hetkestä asti ei Hinun Aapram saanut ajatuksistaan pois Elsaa. Hän tuli entistäänkin harvapuheisemmaksi. Myhäili vain itsekseen ja katseli, kun hänelle puhuttiin, mutta ei kuunnellut, sillä hän ajatteli Elsaa, ja jos puhujalla oli hyvin tärkeää asiaa, jos hän tuli esimerkiksi esittämään lähtöä hylkeenpyyntiin — kevätpyyntiin pyssyillä, sillä Aapram oli kaikkien haluama pyyntiveikka, niin talvella koirapyynnissä kuin keväällä pyssypyynnissä — sai hän herättää Aapramin ärjäisemällä hänelle: "Oleksä hölmö vai mikä sinuun on tullut, kun sinulle saa haastaa asiaa päiväkauden etkä sinä vastaa toiselle sanaakaan!" jolloin Aapram vastasi että "Älä puhu päiväkautta! Sano asiasi parilla sanalla — kolmella korkeintaan, että jaksan kuunnella ja ymmärtää", jolloinka toinen korkealla äänellä kysyi:
— Läheksä hylkeenpyyntiin?
— Sinun kanssasko?
— Minun, minun,
— Milloin?
— No vaikka heti.
— Lähenhän minä.
Pyyntimatkalia oli Aapramilla Elsa aina mielessä. Toverinsa kanssa hän milloin souti tai purjehti sulia, milloin veti kevyttä pientä haapiota pitkin isoja, kilometrien laajuisia jäätelejä ja ajatteli aina Elsaa, öisin teltissä maatessaankin ja olisi halunnut jutella aina toisen kanssa Elsasta, mutta toveri puhui paljon ja aina vain hylkeistä, hyljepyssyistä, hyljekoirista, jäistä, ilmoista ja kaikesta muusta taivaankannen alla, mutta ei tytöistä, sillä hän ei ollut rakastunut.
Mutta Aapram oli — hän oli kuin sairas.
Hän halveksi toisinaan toveriaan, jonka kanssa ei voinut jutella oikeaa asiaa!
Kerran, heidän retkensä toisen viikon lopulla eräänä sunnuntaipäivänä, he pysähtyivät ison telin ääreen, kiinnittivät haapionsa teliin, nousivat "maihin", keittivät hylkeenlihaa ja söivät vahvan päivällisen ja tuumivat asioita.
Kevät oli jo pitkällä.
Jäät olivat vähenneet päivä päivältä ja hylkeet myös.
Korkealta ahtojääröykkiöltä, joka oli sen telin länsisyrjällä, oli Aapram näköputkellaan tähystellyt kaikkiin suuntiin löytämättä mistään läheisiltä jäiltä mustaa pilkkua, hyljettä.
Päivä paistoi pilvettömältä taivaalta.
Meri värehti kirkkaan sinisenä alkavassa länsituulessa.
Virta kuljetti heitä kohti kotisaarta, jonka korkeat vuoret kangastelivat tumman sinisinä kaukana idässä, missä näkyi vain sulaa vettä ja muutamia purjelaivoja, jotka luoviskelivat siellä ja odottelivat pääsyä määräpaikkoihinsa. Haminaan ja Viipuriin ja mikä minnekin.
Heidän pieni haapionsa oli täynnä hylkeitä. Se kantoi enää tuskin muuta kuin ne hylkeet, mitä siinä jo oli, ja pyssyt ja miehet. Tuskin kämmenen leveyttä oli sen parras vedenpinnan yläpuolella. Tuuli näytti kiihtyvän, ja oli varmaa, että purjehtiessa vesi käy yli partaan, oli sitten peränpitäjä kuinka varovainen hyvänsä. Siitä he olivat varmat ja keventääkseen haapionsa kuormaa he viskelivät hylkeet jäälle ja alkoivat syötyään ruokkia niitä isoilla terävillä puukoillaan — nylkivät rasvakerroksen nahan mukana hylkeistä pois ja lykkäsivät lihat mereen — yhden toisensa perästä, vain parhaat paikat he lihoista leikkelivät irti tuomisiksi kotiin ja latoivat rasvat haapion pohjalle, nostivat illan suussa purjeensa ja ohjasivat kohti kotia.
* * * * *
Myöhään keväällä eräänä iltana kohtasi Aapram kylän yhteisellä lähteellä, kirkon luona Elsan, joka oli vettä noutamassa.
Veden haku lähteeltä oli naisten työtä, mutta kun Aapramilla oli kotonaan vain vanha äitinsä, joka ei enää kyennyt paljon mihinkään, oli Aapramin autettava äitiään naisten töissä, ja hän kantoi muun muassa sangolla veden lähteeltä kotiin niinkuin naiset muissa taloissa.
Aapram ammensi ensin Elsan sangon vettä täyteen ja sitten omansa.
Hyljeretkillään ja pitkin kevättä oli Aapram miettinyt valmiiksi pitkät keskustelut Elsan kanssa, kun hänet kahden kesken tapaisi, ja nyt, kun tilaisuus siihen tuli — näin odottamatta ja valmistelematta — ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen, he katselivat vain toisiaan ja hymyilivät. Aapram tunsi itsensä levottomaksi. Hän hengitti nopeaan ja sydän löi rauhattomasti, ja päästä tuntuivat kaikki ajatukset paenneen — hän ei löytänyt mitään sanottavaa. Hän ihmetteli itsekin, kun lopultakin kuuli itsensä puhuvan. Sanat kuuluivat:
— Tule illalla kirkon portille — Elsa — kello kymmenen!
— Kirkon portille?
— Niin.
— Mitä varten?
— Muuten vain — juteltaisiin.
— Eihän meillä ole mitään juteltavaa! Juttele nyt, jos sulla mitä on!
— Ei nyt. Ei se nyt sovi.
— No, kun ei sovi, niin ei sovi. — Minä menen illalla muuanne.
— Minne?
— Mitäs se sinuun kuuluu!
— Sinä olet vihainen — pahalla päällä…
— Niin olen. Minä olen aina pahalla päällä!
— Aina?
— Niin.
Elsan silmistä luki Aapram toista: Ne hymyilivät ja hänen suunsa nauroi.
He kohtasivat sinä iltana toisensa kirkon portilla, menivät kirkkotarhaan, jossa vanhat sireenit kukkivat ja tuoksuivat, ja istuivat kauan kirkon portailla, usein senkin jälkeen ja useimmiten ääneti.
Toisinaan oli Elsa tosissaan pahalla päällä, eikä voinut sovinnolla keskustella mistään asiasta ja nousi lopulta kiivaana ylös, meni matkoihinsa ja jätti Aapramin yksin istumaan. Ne olivat Aapramille raskaita iltoja. Kauan istui hän sellaisina iltoina yksin ja päätti, ettei koskaan enää puhuttelisi Elsaa. Tämä päätös pysyi kerrankin voimassa kokonaisen viikon, kunnes hän taas oli eräänä iltana lähteellä vettä ammentamassa ja oli juuri saanut molemmat sankonsa täyteen ja aikoi lähteä pois, kun hän nosti silmänsä ja näki Elsan tulevan omalta suunnaltaan, toista kujaa myöten. — Jo kaukaa Elsa nauroi hänelle ja lähemmäksi tultuaan sanoi:
— Mikset sinä niin moneen aikaan ole hakenut minua mukaasi?
— Sinähän et tahdo!
— Minäkö! Minun on ollut ikävä sinua.
Usein, vuosia myöhemmin, ollessaan jo Elsan kanssa naimisissa, ihmetteli Aapram itsekseen erikoisesti kahta seikkaa:
Ensiksikin, että miksi hänen osakseen oli sallittu Elsa, tuo pieni hento keijukainen, joka oli kivulloinen ja heikkorakenteinen, ei kyennyt edes verkoilla käymään, oli sairastellut jo pienestä pitäen, maannut vuoteen omana väliin viikkomääriä ja oli köyhä, kun suuria, komeita, terveitä ja rikkaitakin tyttöjä olisi hänen laiselleen ollut tulossa kuinka monta hyvänsä, ja toiseksi, miksi hän oli ihastunut alusta alkaen Elsaan, joka oli niin kiukkuinen ja oikukas — totta puhuen riitainen! — Erään kerran Vironmatkalla eräässä virolaisessa kortsissa eli kapakassa, Lonttovassa, toiset miehet humalan noustessa päihin häntä siitä moittivat ja suorastaan vaativat selitystä, mutta Hinun Aapram, vaitelias ja hidaspuheinen mies, ei ennättänyt seurata heidän nopeaan tulevia monia kysymyksiään eikä kyennyt vastaamaan mitään — eihän hän edes itselleen sitä ollut koskaan voinut selittää, vaikka joskus asiaa mietiskeli ja ihmetteli. Vanhin joukosta, Iso-Ville, koetteli parhaansa mukaan vastata Aapramin puolesta, koska oli sukulainen, Aapramin setä, ja puhui jotakin Aapramin lempeästä luonnonlaadusta ja sääliväisestä mielestä kaikkia kärsiviä ja kivulloisia kohtaan ja sallimuksesta, joka antaa ristin kullekin kannettavaksi, miellytti se sitten kantajaa tai ei. Aapram antoi miesten jutella ja tyynenä tuumi itsekseen: "Jos onni on risti, kantaa sen mielellään ja jos sallimus antaa sellaisen onnen, niin siunattu olkoon silloin sallimus!" —
Jo heti naimisiin mentyään ja vähän ennen sitäkin ja varsinkin sitten, kun Elsa ja hänen pikku muijansa niinkuin hän Elsaansa leikillä nimitti kotioloissa, alkoi yhä pahemmin sairastella, rupesi Aapram tosissaan miettimään keinoja, joilla parantaisi tulojaan, sillä kalastus tuotti vain sen, että he juuri ja juuri leivissä pysyivät. Ei jäänyt säästöön penniäkään lääkkeiden hankkimiseen, vielä vähemmän millä hommaisi rakkaan muija-parkansa mantereelle hakemaan parantajan apua. Hän tiesi vanhastaan, että se, jolla on jaala tai sitä isompi alus, hankkii purjehtimalla itselleen ja perheelleen paremman toimeentulon kuin kalastaja.
Aapram päätti rakentaa itselleen jaalan.
Se vei vuosia, mutta se oli ainoa keino.
Syksyllä, heti kalastuksen päätyttyä, alkoi hän käydä metsässä aamupimeästä iltapimeään hakkaamassa ja veistämässä jaalatarpeita: anturapuun, kaarijuurikkaita, polvia ynnä muuta. Hän veisteli kaikki valmiiksi metsässä, että olisivat keveämmät talvella vetää kelkalla kotiin. Naapurit olivat hänelle avuliaita. Joukko nuoria miehiä tarjoutui sahoineen talkoisiin sahaamaan metsässä kaikki laita- ja muut laudat. Lumen tultua vedettiin niinikään tavara talkoilla kotiin. Sama ilo jatkui keväällä jaalaa laidoitettaessa ja seuraavana keväänä kaaritettaessa, kantta tilkitessä ja muissa isommissa töissä. Kolmantena keväänä oli jaalan runko valmis veteen lykättäväksi. Päivän noususta on Aapram häärinyt sen ympärillä: laitellut tervatuista pintalaudoista liukkaan telakan jaalan juosta veteen ja kiertänyt ympäri kylää pyytämässä naapureita vielä kerran kerääntymään hänen jaalansa ympärille, lykkäämään sitä mereen. Kello läheni kahtatoista, jolloin mereenajon piti tapahtua.
Kaikki oli valmiina Aapramin puolesta.
Hän kävelee piippunysä suussa ja kädet housuntaskuissa ja ihailee jaalansa kauniita muotoja puolelta ja toiselta.
Kuin kulta ja uusi mahonki hohtivat sen tervatut honkalaidat.
Tummanruskeina paistoivat vahvojen tammivaarnojen päät, joilla laitalaudat oli lyöty kaariin kiinni. Ne olivat päihinsä imeneet enemmän tervaa kuin sileät laitalautojen pinnat, siitä syystä olivat ne tummanruskeita.
Aapram vetelee nysästään kiihkeänä savuja.
Hän tietää, että taistelu, jota hän on viimekuluneet vuodet käynyt, lähenee päätöstään, ja hän on voittanut.
Niin!
Voittanut!
Se on oikea sana!
Vielä muutama päivä jaalan takiloimiseen satamassa, ja hän on valmis lähtemään meren vapaille ulapoille ansaitsemaan rahaa enemmän kuin kalastajat! Saraimessaan hänellä on talvella valmistetut purjeet — vanhoista tosin pienentelemällä ja uudestaan leikkaamalla tehdyt — laivarikoista vuosien kuluessa saamistaan vanhoista purjeista. Kyllä ne niin hyvät ovat, että niillä purjehtii monta kesää ja sittenpähän on aikaa hankkia uusia, vähän kerrallaan, niinkuin kaikki muutkin. Samassa saraimessa ovat myös lokit ja köydet — kaikki säästöä vuosien takaa, löytöjä milloin minkinlaisesta merenajosta.
Saraimen seinustalla odottavat valmiiksi höylätyt, raudoitetut ja hylkeen rasvalla öljytyt mastot ja muut purjepuut.
Kaikki on valmista!
Ei muuta kuin paikoilleen asettelee.
Hän riemuitsi ajatellessaan, mikä ilo tulee hänen muija-paralleen, kun hänellä on vastaisina aikoina enemmän ja parempaa keitettävää ja paistettavaa ja parempia vaatteita kuin ennen ja hän pääsee omalla jaalalla hakemaan parantajan apua ja elää vanhaksi!
Niin!
Me elämme vanhoiksi, muija-parka! huusivat hänen ajatuksensa.
Väkeä alkaa kerääntyä paikalle, mutta Aapram sitä töin tuskin huomaa.
Hommaan hän liittyy kyllä mukaan, innokkaimpana ja joukon johtajana, mutta vain ruumiillisesti hän on mukana työssä — ajatukset liitelevät muilla mailla, onnekkailla ilon ja riemun teillä, siinä valtakunnassa, joka ei ole tästä maailmasta, ja siellä kuulee hän — tuo muutenkin vaitelias mies, mielikuvitusihminen, vain yhden riemukkaan huudon: "Me elämme vielä vanhoiksi, muija-parka!" eikä huutaja ole kukaan muu kuin hän itse, ja hänen ulkonainen Aapraminsa rientää puolelta toiselle järjestelemään ja entistäänkin harvapuheisempana sanoo sanan tai pari, jotka joka kerta tulevat koneellisesti, saapuvat kuuluville kuin sieluttomasta koneesta konsanaan.
Miehiä ja poikia kuhisee jaalan ympärillä kuin muurahaisia ja kylän kaikki hyljekoirat ovat kerääntyneet siihen myös, kuten aina, ja tappelevat.
Jaala lasketaan kallistumaan vasemmalle kyljelleen tervatuille teloille ja liukkaaksi voideltu lylypuusta tehty siivitta asetetaan kupeen ja telojen väliin.
Keulan edessä on pari miestä asettamassa paikoilleen niin sanottua väkeväämattia, noin parin jalan pituista vahvaa tammipölkkyä, jonka sisällä on sellainen kone, että kun pölkyn kupeessa olevasta veivistä kiertää, nousee sen sisältä voimakas rauta ulos yhä pitemmälle ja pitemmälle ja pitemmälle. Tämänlaisten väkevämattien tehtävänä on nostaa hartioillaan ylös suuria painoja, alusten keuloja ynnä muuta tai myös, kuten tällä kertaa, lykätä alus liikkeelle teloillaan. Matin alapää nojataan keulan edessä olevaan kiveen ja sen sisältä tuleva väkirauta aluksen keulaan. Väkevämatti puolestaan on valmis.
Kupeen alle asetetaan pitkän, vahvan kuusisen rangan pää ja pölkkyjä alle, lähelle päätä. Siitä tulee voimakas vipu, jolla jaalaa heilutellaan ja narrataan liikkeelle. Neljä viisi miestä on jo valmiina sillä nytkyttämään lähtijää.
Kaikki on valmiina ja paikoillaan.
Miehet asettavat hartiansa jaalan keularyntäitä vasten ja nojaavat jalkansa teloihin tai kiviin ja alkavat kaikki huutaa ja työntävät väkevänmatin avuksi minkä jaksavat, ja kupeen alla olevan vivun yläpää heiluu kiivaasti ylös ja alas. Alus nytkyy ja urahtaen luisuu tuuman, urahtaa vielä kerran, ja kolmannella alkavat miehet yhdestä kurkusta huutaa: "Kovast, kovast, kovast…", niin että korvia huumaa. Sen kuulee jaalakin, tutisee, jytisee ja vavahtelee ja alkaa luisua kohti vettä, vauhdin ja "Kovast, kovast"-huutojen yhä kiihtyessä. Huuto huumaa väkijoukkoa ja koiria, jotka alkavat yleisen tappelun niinkuin aina. Jo koskettaa jaalan anturapuun peräkanta vettä. Isoja väriläikkiä leviää tyyneen veden pintaan anturan mukana veteen joutuneista tervapisaroista. Telat jytisevät ja pauhahtaen kiitää jaala veteen. Aapramin tunteet kuohuvat yli reunojensa. Hän on selvillä, että se silmänräpäys on tullut — on juuri ohi kiitämäisillään, jolloin uuden aluksen nimi on huudettava, mutta ennenkuin hän ennättää päästä ajatustensa isännäksi, huutaa hän ilmoille sen sanan, joka on koko ajan ollut hänen ajatuksissaan. Hänen piti huutaa aluksen nimeksi "Meretär", mutta hän huusikin, raskaasti huoaten: "Muija-parka".
Kaikki katsoivat kummissaan Aapramiin.
Vanha Kokin Jussi menee Aapramin eteen ja sanoo:
— Mitäs sä mies oikein meinaat?
— Mitäs minä meinaan? Enhän minä mitä meinaa!
— No olisit sä nyt voinut huutaa paremman nimen aluksellesi kuin "Muija-parka" — saamari vie — en paremmin sano! Hullukos sinä olet! Eihän tuo ole mikään veneen nimi! — — —
Jaala kellui kauniina tyynessä vedessä, kiinnitettynä köyteen.
Rannalla nuoret miehet ahtoivat ankkuria ja ketjua haapioon, viedäkseen ne jaalaan ja hinatakseen aluksen satamaan ja ankkuroidakseen sen sinne.
Ketjun parhaillaan helistellessä tuli alas rantaan Aapramin vanha äiti hätääntyneen näköisenä.
Hän lähestyi Aapramia ja puheli hänelle hiljaa:
— Kuulehan, Aapram! Sinulle on tapahtunut suuri onnettomuus: Elsa on meidät jättänyt.
— Mitä haastat!
— Sitä vain, että Elsa on nyt jättänyt meidät — kuollut. Voi, voi!
Tule sisään pian.
Elsa makasi vuoteellaan hengettömänä — autuas hymy kasvoillaan.
Heidän puolivuotias tyttärensä oli herännyt kätkyeessään, jossa nauroi ja potki peitettään.
Aapram istuutui ikkunanaluspenkille, lähelle Elsan kuolinvuodetta, ja istui siinä sen illan ja seuraavan yön ja seuraavan päivän ja niin aina hautajaisvalmisteluihin asti, syömättä ja juomatta ja nukkumatta. — — —
Pieni hautaussaattue, edellä kuusi omaista, jotka kantoivat valkeaa ruumisarkkua, ja sitten Aapramin setä, joka kantoi valkeaa ristiä, sitten Aapram vanhoine äiteineen ja sen jälkeen muutamia läheisiä sukulaisia — kaikki mustissa puvuissa, kulki Aapramin kotoa kylästä kohti kirkkotarhaa. Sinne ja tänne oli kerääntynyt uteliaita ihmisiä, ja niin voivat olla ihmiset kummallisia, että kuultiin siellä ja täällä kuiskittavan jotain "muija-parasta" — tarkoittaen sillä sekä häntä, jota kannettiin kirkkotarhaan, että takiloimatonta jaalaa, joka odotti ankkuroituna satamassa. — — —
Kuukaudet tulivat ja menivät, ja kesä kului, mutta entiselleen ei tullut Hinun Aapram. Hän ei voinut unohtaa Elsaansa eikä välittänyt jaalasta, jota kansa tosissaan hoki "Muija-paraksi" — nuo tunnottomat ihmiset, joilla ei ollut aavistustakaan, mistä syystä hän tuli sotkeutuneeksi sanoissa silloin, kun hänen oli huudettava jaalansa nimi.
Syksyllä hän möi jaalansa kaikkine irtaimistoineen. Hänelle oli yhdentekevää, elikö hän nyt kalastajana vai purjehtijana, kun Elsaa ei enää ollut olemassa.
* * * * *
Äiti hyväili vanhaa ajan mustuttamaa hopeaista vihkisormusta ja saneli tyttärelleen:
— Kun sinä tulet suureksi, juttelen minä sinulle kaiken, mitä tästä tiedän, nyt et sinä vielä ymmärrä. Kerran saat sinä itsellesi nämä kaikki, nämä sormuksetkin. Sen sinulle vain nyt jo sanon, että kaiken muun saat hukata, mutta älä tätä sormusta. Sitä seuraa onni köyhyydessäkin.