LANKUT TAI HENKI!!!
Toos-Jutta oli sikäli merkillinen mies, että hän oli Liiva-Simon lanko.
Mitään muuta ylpeilyn syytä hänellä ei ollutkaan, mutta olihan siinä jo paljon.
Toos-Jutta ylvästeli tällä lankoudellaan sekä Suomessa että Virossa.
"Minä olen Rantalan Juhannes, tai niinkuin ne omassa keskuudessa kutsuvat Toos-Jutta, Liiva-Simon lanko", esitteli Jutta itsensä.
Hän ei ollut itse tehnyt mitään, josta kannattaisi laulun laatia, mutta joutui vasten tahtoaan ja ilman omaa ansiotaan tai mahdollisuuttaan kerran sankariksi tapaukseen, josta vielä kauan kertoillaan.
Se tapahtui eräänä kesänä, jolla ei ole — enemmän kuin muillakaan saarelaiskesillä — vuosilukua, vaan jota nimitetään siihen aikaan tapahtuneen merkittävimmän laivarikon mukaan turskalaivakesäksi.
Sinä kesänä nimittäin hajosi Maahelliin turskalaiva.
Kun turskalaivalla ei kuitenkaan ole sen suurempaa osuutta Jutan elämässä, jätämme sen sikseen ja siirrymme Jutan lankkujuttuun, joka on siksi tärkeä tapaus, että on suorastaan ihme, ettei kesä saanut siitä nimeään, ja sen se olisi saanutkin, ellei turskalaivaa olisi tullut.
Turskalaivakesä, eli Toos-Jutan Iankkukesä, oli kulunut vasta heinäkuun toiselle viikolle.
Valoisten öitten vuoksi ei varsinainen ajoverkkokalastus ollut vielä alkanut, mutta yksi ja toinen oli jo käynyt kokeilemassa ja sattunut jo saamaankin, ja kun tuoreen hailin hinta oli korkealla ja Jutan rahakukkaro tyhjänä, läksi Jutta mainitun viikon perjantai-iltana — paha enne! — poikansa ja vävynsä kanssa ajoverkoille.
Puhalsi itätuuli.
Päivän painuessa pilvettömältä taivaalta alas luoteen alle laski Jutta verkkonsa mereen kuuden sylen kohonuorien varaan riippumaan ja ajautumaan virtain mukana.
Tämä tapahtui maan takana, noin kolme meripenikulmaa Hempan-apajalta länteen.
Heikko virta kuljetti moottoria ja verkkoja ensin pohjoiseen ja sitten lounaaseen.
Moottori keinui aika ajoin hyvinkin rajusti aallokossa ja riuhtoili köyttä, jolla se oli kiinnitetty verkkojataan.
Toos-Jutalla ei nimittäin enää ollutkaan mikään vanhanaikainen purjeilla ja airoilla kulkeva haapio, vaan moottori.
Venhe eli alus oli kyllä entinen vanha verkkohaapio, mutta ei sitä enää ainakaan Jutan itsensä kuullen kukaan hirvennyt kutsua millään entisellä nimellä — ei edes verkkopaatiksi ollut sitä lupa sanoa.
Se oli nyt perästä keulaan ja pohjapuusta partaisiin ja vaivaisen maston nokkaan asti moottori.
Masto oli totisesti vain aavistus siitä, mitä sen olisi pitänyt olla. Se oli kevyt ja lyhyt, ja pidettiin siinä veneen kulkiessa pientä purjepahaista, ei lisäämässä vauhtia, sillä se oli hyvä muutenkin, vaan estämässä liikaa heilumista, niinkuin esimerkiksi suurissa höyrylaivoissa.
Yöllä, miesten vetäessä suloisia unia keulapuolen yli viritetyn purjekankaisen varjon alla, paloi mastossa lyhty, jonka punertava tuli heilui kuin kirkas vaskilappu vihreän harmaata yötaivasta ja merta vasten ja katosi toisinaan kokonaan näkyvistä painuessaan jonkin isomman aallon taakse.
Jutta luotti siihen, että laivojen keulavahdit kyllä näkevät hänen merkkitulensa ja ymmärtävät sitä karttaa.
Verkkojen matalalle ajautumisesta, vaikka virtakin paranisi, ei taas ollut pelkoa ainakaan neljään tuntiin, ja silloin olisi jo päivän nousu niin lähellä, että verkot olisi vedettävä.
Joku oli väittänyt kerran rantakäräjillä Jutan itsensä kuullen, että "Toos-Jutan moottori kuuluu pahasti reistailevan — ahaa, siinähän tämä on itsekin…" ja siitä asti — kiusallakin — kuljetti Toos-Jutta moottorissaan vain yhtä airoa, täyttä airoparia ei milloinkaan, vieläpä hän ylvästeli jo kadottaneensa koko soututaidon.
Purje, niinkuin sanottu, oli vain osa siitä, mitä sen olisi pitänyt olla, mutta airo oli tavallinen tukeva haapion airo. Mitä varten Jutta kuljetti mukanaan tuota yhtäkään airoa, jäi monellekin arvoitukseksi. Jutalla oli omat vanhat juonensa, isiltä perityt vaistomaiset pelkonsa ja varomisensa. Hän enemmän tai vähemmän tiedottomasti käsitti, että sattuipa milloin hyvänsä niin käymään, että toisen verkot ajautuvat kiinni hänen verkkoihinsa, niin onhan sitten edes airontyvi, millä antaa syypäälle, sillä moottorin veivi, ja niin myös jakoavain, ei kumpikaan tuntunut olevan mukava lyömäase, eivät ylety minnekään. Se oli ehdottomasti viisas ajatus, yksi viisaimpia, mitä Jutan aivoissa oli koskaan syntynyt. Haapio — nimittäin Jutan moottori — käyttäytyi yhä rajummin aaltoilevassa meressä kuin kiinnikytketty villi elukka: se heitti väliin ylös ilmaan takakoipensa, nimittäin kaksi märkyydestä kiiltävää potkurin räpylää, väliin taas vanhanaikuisen etupuolensa, pääsemättä kytkimestään, jolla se oli kiinni verkkojadan päässä. Toisinaan tuli kohti vyöryvä kertalaine puhisten ja sihisten ja ryöpyttäen suolaista vaahtoa yli veneen. Keulan yli vedetty öljytetty varjovaate pärisi lakkaamatta tuulessa, ja vesi ropsahteli ja rapisi sen päälle putoillessaan ja virtaili solisten takaisin mereen. Varjon alla peitteisiin kääriytyneenä nukkui Toos-Jutta tovereineen sikeimmässä unessaan. He eivät heränneet, vaikka veneen heittelehtiessä väliin töhräsivät nyrkeillään, kyynärpäillään tai olkapäillään toistaan suoraan kasvoihin. Heidän unensa oli oikeaa merimiehen unta, sillä kaiken aikaa he kuulivat, mitä meri tekee.
Alhaalla mustanvihreässä syvyydessä uivat hailit ajaen takaa saalistaan, pikku äyriäisiä, ja joutuivat Toos-Jutan verkkoihin.
Meri, tuuli, äyriäiset ja ja hailit valvoivat, kaikki muu nukkui.
Uneliaalta näytti myös tuo kalpea heinäkuun kuu, joka oli päässyt korkeimmilleen ja alkoi hiljakseen siirtyä länttä kohti ja olisi muutenkin valoisan yön tehnyt jutalle täysin kalattomaksi, ellei myrskyävä meren pinta olisi luonut syvyyksiin salaista pimentoa, jossa hiljakseen huojuvat verkot eivät näkyneet hailien tarkkoihin silmiin.
Myrskyten ja meuraten kuluivat yön nopeat hetket. Miehet heittelehtivät riuhtovassa vuoteessaan toisiaan vastaan, mutta eivät olleet siitä millänsäkään. Koettivat vain parantaa asentoaan ja nukkuivat. Toos-Jutta itse onnistui nojaamaan molemmat jalkansa konetta ja makuukojua erottavaan lautaan ja päänsä erääseen kaareen ja saamaan käteensä nuoran pätkän, joka riippui piitassa ja alussa heilui joutilaana ja piiskasi hänen kasvojaan. Näin oli hän saavuttanut tukevan asennon ja nukkui rauhallisemmin kuin ruhtinas höyhenvuoteellaan.
Pian tapahtui kuitenkin jotakin, joka muutti olot kokonaan.
Toos-Jutan päivisin valvova osa nukkui mitä sikeimmässä unessa nyt yöllä, mutta päivisin nukkuva osa valvoi ja piti vahtia. Se alkoi kuulla jotakin kaukaista jytinää, joka tuli läpi veneen laitojen ja läpi meren, ja se alkoi seurata tämän jytinän kehittymistä.
Idästä, meren takaa, oli noussut näkyviin suuri höyrylaiva ja sen pyörivä, lohenpunainen evä ja koneisto ja tärisevä jättiläisrunko synnyttivät tuon jytinän, joka levisi kauas läpi ilman ja meren.
Höyrylaivalla oli ankara lankkukuorma, niin ankara, että koko laiva oli korkean, komentosillan tasalle ulottuvan kansikuorman vuoksi kupeellaan, aivan kaatumaisillaan, varsinkin isompien kertalaineiden sitä heilautellessa. Jos ainoakaan sellainen vyöryvä mäki olisi tullut sivulta, olisi laiva pannut paikalla anturansa ja lohenpunaiset pohjalevynsä kuivamaan. Se vaara näytti nytkin olevan lähellä joka hetki.
Jytinä selveni selvenemistään ja — omituista kyllä — äkkiä lakkasi kokonaan.
Sillä hetkellä Jutan valvova ja vartioiva osa ryhtyi hälyytystoimiin, joka tapahtui siinä muodossa, että Jutta oli näkevinään seuraavanlaista unta:
Toos-Jutalla oli olevinaan kotona, saarella, lapsenristiäiset tai jotain sentapaista, paljon ihmisiä ja hälinää. Naiset kantoivat kahvia pöytään. Jutta itse istui vieraineen pöydässä — Jutta pöydän päässä, jaellen sokeroituun kahviin viinaa. Pöydässä istui myös eräs virolainen, joka juuri ihastuksissaan ääneen huokasi "Oh sa Jumal!" minkä johdosta Jutta oli alkavinaan kertoa jotain juttua toisille, kun Jutan vaimo hätääntyneen näköisenä tuli toisesta huoneesta, nyhkäisi Juttaa olkapäästä ja sanoi, "Jutta, joudu pian! Kartanolla on varkaita!" jolloin Jutta nousi pöydästä ja selitti toisille: "Istukaa, hyvät vieraat! Kyllä minä tulen ja juttelen tarinani loppuun, kunhan ensin ajan ne roistot pois pihalta!" Hän käveli ovelle ja työnsi sen auki. Mutta sen sijaan, että olisi löytänyt itsensä pihalta varkaita ajamasta, löysikin Jutta itsensä heti hereillään veneestään, pilkisti ulos varjon alta ja näki kesämyrskyssä möyryävän meren ja siinä aivan lähellä paikallaan seisovan mahtavan höyrylaivan, joka valtavalla kohinalla puski pitkästä, savutorven edessä olevasta pillistään liikaa voimaansa ulos ja huojui aalloissa. Laiva oli niin lähellä, että voi erottaa sen kannella ja komentosillalla olevat miehet. Niillä näytti olevan kaikilla jotain kiirettä ja touhua. Jutta herätti paikalla toverinsa, joille sanoi:
— Katsokaapas! Se vihollinen on varmaankin ajanut verkkojen kohonuoraan, jonka on kehinyt häntänsä ympärille, ja nuoran perässä luultavasti verkotkin, koska ei pääse paikaltaan. Pankaapas moottori käymään, niin ajetaan sen luo, noustaan komennolle ja annetaan päämiestä airontyvellä päin kuonoa niin että kyllä tietää toisen kerran varoa, missä on verkkotulet: mastotuli ja sapalyhti! Pahalaisen oinaat, mitä ovatkin tehneet!!
Toos-Jutan vävy ja poika ryömivät näkyviin keulasta, ja hieroen silmiään silmäili vävy merta yltympäriinsä, pysähtyi lopulta ja sanoi:
— Tuollahan meidän sapalyhty on kokonaan toisella suunnalla! Ei laiva verkkoihin ole ajanut — ja mitä nämä nyt yhdet verkot ja verkkoköydet hänen tiellään olisivat! Hämähäkin kinoa härän tiellä!
— No mitäs se siinä sitten tohisee?
— Jaa — sitä minä en tiedä.
Samassa kuului laivasta päin sellainen jytinä ja jyrinä, että miehet verkkoveneessä säpsähtivät.
Laiva oli avannut ketjut auki ja antoi kansikuorman luisua mereen.
Jyrisi kuin ukkonen.
Samassa nousi laiva kohdalleen, pani koneensa jälleen pyörimään ja alkoi painua länsilounaaseen. Meressä ui iso röykkiö — kuin luoto — suuria, puhtaita, jalorotuisia honkalankkuja.
Ne nähtyään ja paikalla ymmärrettyään tilanteen Jutta sanoi:
— No nyt antoi Jumala meille leipää seitsemäksi vuodeksi! Ei muuta kuin ruvetaan ajamaan tavaraa moottorilla maalle. Jääkööt verkot nyt siksi aikaa tänne.
— Oleksä hölmö! ärjäisi Jutan sekä vävy että poika kuin samasta suusta, ja vävy jatkoi:
— Eihän nyt näitä verkkoja jätetä, vaikka nuo lankut olisivat pelkkää kultaa.
— No vedetään verkot sitten helkkarin kiireesti, ennenkuin muut ennättävät tulla.
— Vaipa nää nyt ennättävät. Ei tämä yöllä mihinkään näy.
Verkot vedettiin ja saatiin paljon kaloja.
Olisi ollut parempi, jos tällä kertaa ei kaloja olisi ollut, mutta eihän niitä siellä meren selällä voinut ravistella poiskaan verkoista.
Sitten ajettiin lankkulautan luo.
Iso se olikin.
Sen varjopuolella laine tuskin tuntuikaan. Niin sen luo tuli kuin pienen saaren rantaan.
Miehet sitoivat veneensä lankkusaaren rantaan kiinni ja kävivät maihin.
Niin siinä kävelikin kuin oikealla saarella — se erotus vain, että tämä heilui ja huojui meren mukana — oli oikeasta maaperästä irti.
Kun kaikki lankut näyttivät yhtä hyviltä, rupesivat miehet valikoimatta panemaan niitä veneeseensä.
Venettä kuormattiin lautan suojapuolella, ja kun saaliin aiheuttama innostus oli suuri, ei muistettu ottaa huomioon eräitä tärkeitä seikkoja.
Ensiksikin, että meressä käy kohtalaisen iso laine.
Toiseksi, että vene ei nyt ole laineessa, vaan lautan suojassa.
Ja kolmanneksi, että kun keulasta täytyi lankkujen tieltä ottaa pois varjo, jonka alla miehet nukkuivat ja joka kovalla ilmalla kulkiessa varjosti konetta merivedeltä, jäi kone nyt alttiiksi meren kuohuille, joka taas voi muuttaa kulun sangen epävarmaksi.
Tämän viimeksimainitun miehet kyllä jossakin ajatustensa peräkamarissa aavistivat, mutta väittelivät omaa itseäänkin vastaan, että "Kun siihen keulan puolelle pannaan lankkuja, varjostavat ne konetta, sen minkä se varjoa tarvii", ja "Heittävänhän tuo tuntuu tuulikin", päätti asian Jutta.
Lopulta oli vene kuormattu.
Oli jo usein arveltu riittävän, mutta aina oli joku kolmesta sanonut: "Pannaan vielä muutama lankku. Siinä ne menevät, missä muutkin", ja oli kuorma niin lisääntynyt lisääntymistään, että tuskin kämmenen korkeudelta oli keskiveneessä ylälaitaa enää näkyvissä.
Vene tyrkättiin irti lankkusaaresta ja airon avulla käännettiin keula menemään ohi lankkusaaren pohjoispään kotia kohti.
Päivä nousi juuri silloin ja meni heti pilveen.
Tuntia myöhemmin rupesi satamaan ja silloin oli Jutta kumppaneineen ja moottoreineen noin kilometrin tai pari lautasta länteenpäin ajelehtimassa tuulen mukana länttä kohti.
Kävi nimittäin niin, että kun vene oli irroitettu lautasta ja vävy asettunut perää pitämään ja Jutta poikineen kyykistynyt koneen ääreen pannakseen sen käymään, ei se totellut ryypyistä eikä veivittämisestä huolimatta.
Suhahteli vain, mutta ei antanut ainoaakaan paukkua. "Suhu suhhuu suhu", pani moottori, ja miehet hikoilivat.
Jo oli tullut vävykin keulaan koneen luo.
Lopulta kone pyörähti muutaman kerran aika rytinällä ja lakkasi uudestaan.
Sillä aikaa tehtiin tärkeä huomio.
Vauhtipyörä, mentyään vinhasti ympäri kymmenkunta kertaa, puhalsi ympärilleen ja ylös ilmaan vesisuihkun.
Huomattiin, että veneen pohjalla on paljon vettä.
Sitten huomattiin, että pumpun suu ja männän varsi varpekannella, perällä, oli unohtunut lankkujen alle.
Ruvettiin raivaamaan pumppua vapaaksi, mutta kun vene heilui ja lankut olivat raskaita ja vaikeita käsitellä heiluvassa veneessä, löi Jutta aivan omakätisesti erään lankun päällä koneen ainoan sytyttäjänastan poikki.
— Siin' on sinulle! huusivat Jutan vävy ja poika Jutalle.
Nyt oltiin kokonaan tuuliajolla ja mentiin tunti tunnilta poispäin kotisaaresta, pitkin aavaa merenselkää, kohti vielä aavempia Valtiasmeren ulapoita.
Pumppu oli saatu selväksi, mutta vettä tuli sisään kaatuvista kertalaineista, joita ohjaamattomalla veneellä ei voitu välttää ja jotka villeinä kuohuivat yli veneen, enemmän kuin laineiden väliajoilla ennätettiin pumputa tai muuten pois ajaa ja vene painui noin tuuman tunnissa aina syvemmälle ja syvemmälle…
Yhdellä airolla ei ollut paljon merkitystä näin kovassa tuulessa. Siihen kulutettu voima nähtiin pian voitavan käyttää viisaammin veden pois ajamiseen.
Luovimiseen ei myöskään voitu turvautua purjeen mitättömyyden vuoksi.
Lankuistaan ei taas Toos-Jutta olisi raatsinut mitenkään luopua.
Hän odotti tuulen kääntymistä tai tyyntymistä.
Sitä hän odotti ja päätti kestää viimeiseen asti hukkaamatta ainoaakaan lankkua. — — —
Saaressa oli jo aikoja sitten huomattu laivan kaataneen kansikuormansa mereen, sillä jahti toisensa perästä purjehti lankkupaikalle.
Jahteja oli siellä jo kymmenkunta ja samanverran moottoreita.
Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiotaan Juttaan, eikä hän sitä toivonutkaan.
Hän odotti vain tuulen kääntymistä tai muuta ihmettä, seisoen veneensä perässä helmari vasemmassa kourassa ja oikealla vedellen pumppua männästä.
Satoi kuin saavista kaataen.
Miehet olivat pukeutuneet öljyvaatteisiinsa.
Vettä tuli sekä taivaasta että merestä.
Aika ajoin sai Jutta kunnon ryöpyn merestä, ja suolainen vesi virtasi hänen valkeasta parrastaan, kulmakarvoistaan ja pitkin hänen perunankuorenvärisiä kasvojaan.
Yksi ja toinen jahti jo luovi paluumatkalla.
Samoin jättivät lautan moottoriveneet, joiden sätkytys kuului Jutan korviin asti.
Yksi jahti oli vielä lautan luona ja — ihme ja kumma! — kun se nosti purjeensa, ohjasi se suoraan Juttaa kohti.
Tunsihan Jutta jo kaukaa tulijan vanhasta harmaasta peräpurjeesta, jonka halki keskeltä kulki kaista uutta kangasta, paikka, sillä purje oli siitä viime syksynä kerran kovassa ilmassa puomin katketessa revennyt halki.
Ei se kukaan muu ollut kuin Jutan pahin vihamies Jyrin Kaape, joka siellä "Vellamollaan" lasketteli täysin purjein myötäistä Jutan moottoria kohti.
Kuka ystävä ja oikea naapuri ja kylänmies tai kunnon ristitty mikä hyvänsä tulisi noin julkeasti ja hävyttömästi urkkimaan toisen asioita! Ei sitä kukaan muu tee kuin itse paholainen ja mahomettilainen — musta kansa!
Kaape näkyi itse istuvan perässä ohjausratin sarvissa.
Yksi miehistä seisoi kajuuttaan nojaten, kädet lyhyen öljytakin taskuissa.
Pari miestä seisoi keulassa kädet niinikään taskuihin työnnettyinä.
Jutta varasi ryöpyn haukkumasanoja ja herjauksia Kaapelle, kunhan se vaan ennättää huudon kuuluviin, mutta kun Kaape antoi jahtinsa mahtavassa kaaressa kiertää ympäri Jutan veneen perän taitse ja kun jahti palavin ja pamisevin purjein ja paukkuvin jalustinlokein ja vauhtiaan vähentäen juoksi päin tuulta Jutan veneen oikealla puolella, ei hän muuta huutanut kuin:
— En minä ole sinun apuasi pyytänyt!
Kaape ei vastannut sanaakaan, ja sehän se sekoitti Jutankin hyvät aikomukset.
Kaape kohottautui seisomaan hoitaen ohjausrattia oikealla kädellään ja piippunysäänsä vasemmalla ja antoi silmänsä terävänä, mittailevana ja arvostelevana lipua Jutan lankkukuormalla ja lopulta pysähtyä Juttaan, jolle sanoi:
— Sinulla on tavallisen vähän lankkuja, Jutta. Vähän sinulla on lankkuja, mutta jos luovut niistä, vien sinut ja nuo toiset maalle. — Tännehän sinä uppoat kuitenkin.
— No — ei tässä vielä upota.
— Uppoat sinä saakuri vie kuin uppoatkin! Eiköhän se henki lie
Toos-Jutallekin kalliimpi kuin muutama tusina lankkuja!
Jutan poika ja vävy hokivat puoliääneen, että lankuista on luovuttava ja annettava ne Kaapelle sillä ehdolla, että vie veneen ja miehet maalle. Jutta myöntyi ja huusi Kaapelle:
— Sama se! En minä niin köyhä ole, että näiden lankkujen tähden puutteeseen joudun. Onhan noita lankkuja! Saathan ne jos niiden vaivainen olet, mutta siitä hyvästä sinun on hinattava tämä moottori ja miehet jahtisi perällä kotiin. Ota lankut ja anna hinausköysi!
— Moottori! Aja kotiisi itse moottoreinesi! Jos minä kerran sinut pelastan, ovat minun sekä lankut että moottori! — Ymmärräk' sä! Hä!!
— No, ota sitten vaikka henkikin, senkin merenryöväri.
— Merenryöväri!! Merenryöväri! Vai merenryövärin nimen tässä saa siitä hyvästä, että auttaa toista, vaikkei olisi pakko — ei mikään pakko! Pidä kitasi kiinni, tai annan airontyvellä, ettet enää koskaan leukojasi availe!
Köysi viskattiin Jutan moottorin keulaan ja toinen perään. Niillä kiinnitettiin moottori jahdin kupeelle. Jahdin keulapurjeet olivat vedetyt yläpuolelta kiinni, vastaan, ja jahti kellui piissä, kulkematta eteenpäin.
— No! Alkakaa antaa lankkuja tänne näin jahtiin! komensi Kaape.
Jutta miehineen rupesi antamaan ja Kaape miehineen ottamaan. Kiireesti tehtiin työtä, mutta vielä kiireemmin sitä olisi pitänyt tehdä, sillä kun moottorista annettiin ylös jahtiin viimeistä lankkua, täyttyi vene kokonaan vedellä ja riuhtaisi aallokon auttamana köydet poikki ja vajosi keula edellä syvyyteen. Jutta vävyineen ennätti kuin onnen kaupalla kiivetä jahtiin, mutta Jutan poika täytyi vähissä hengin onkia merestä. Hän oli ennättänyt jo vetää merivettä henkeensä eikä kannelle päästyään kyennyt omin voimin kajuuttaan kävelemään, vaan täytyi häntä kainaloista taluttaen auttaa. Kajuutassa pantiin hänet koijaan makaamaan, ja vähän ajan perästä toimitti Jyrin Kaape hänelle juotavaksi kuumaa teetä, palsamia ja viinaa selitellen:
— Enhän minä mikään pakana enkä mahomettilainen ole, vielä vähemmin merenryöväri! Autanhan minä pulaan joutunutta, ja pane se mieleesi!
* * * * *
Sinä päivänäkös oli hommaa!
Pitkin päivää kulki jahteja ja haapioita (ja moottoreja myöskin!) saaren ja sen lankkuapajan väliä.
Kylässä kuului pelkkä lankunläiske ja kolke, kun niitä maalle kannettiin ja viskeltiin ja järjesteltiin ristikkopinoille kuin lautatarhoissa ainakin.
Satamassa oli yhtä menemistä ja tulemista iltaan asti, ja minkä lähemmä iltaa päästiin, sen äänekkäämmäksi kävi puhe rannoilla.
Muutamissa valkamissa olivat akat kokoontuneet suuriin parviin haukkumaan toisiaan. Väitettiinpä, että Tepkan Matin rannassa jo tapeltiinkin täyttä vauhtia, ja sieltä päin se pahin melu kuuluikin. Mentiin katsomaan, mutta ei siellä ainakaan enää mitään varsinaista tappelua ollut, ellei oteta lukuun sitä, että sinne Tepkan Matin saraimen seinukselle, verkkopuiden alle, oli kokoontunut parikymmentä hyljekoiraa, jotka pitivät aika metakkaa. Valkeita hampaita, suuria mustatäpläisiä valkeita koiria ja koiran häntiä ja jalkoja vilkkui ja pyöri yhtenä vilinänä, ja ilmaa tärisytti sellainen rähäkkä, haukkuminen, kiljuminen, vingahtelu ja ulvahtelu, että ihmisääni ei siinä pauhinassa kuulunut mihinkään. Läheisellä rantatiellä tappeli myös puolentusinaa poikaa — kuusi seitsenvuotiasta — nimittäin Toos-Jutan pojan poika parin toverinsa kanssa kolmea Jyrin-Kaapelaista poikaa vastaan. Poikien ja koirien tappelu oli vain jonkinlaista jälkikaikua ja tartunnaista vaimojen välillä käydystä tappelusta. Vaimot olivat jo lopettaneet ja hajaantuneet kantamaan lankkuja pinoihin, lennätellen pitkin rantaa haapiolta haapiolle ja valkamalta valkamalle teräviä tai tylsiä haukkumasanoja ja ilkeämielisiä viittauksia tämän ja tuon entisyyteen.
— Onk' siitä niin pitkä aika, kun sinun miehesi linnassa istui! huusi vielä kerran vanha Toos-Jutan vaimo yhtä vanhalle Jyrin-Kaapen emännälle, ja tappelu oli alkaa uudestaan.
Tämä vilkas mielipiteiden vaihto valkamissa oli taaskin vain kaukaista kaikua tappelusta, jota käytiin merellä yhä pienentyvän lankkulautan ympärillä.
Tuuli oli hiljentynyt paljon, ja meri alkoi tasaantua tunti tunnilta. Silloin tällöin tuli vielä suuria ummikkaita, jotka rytisyttivät hajaantuvaa lankkukasaa. Siellä täällä ajelehti jo yksityisiä lankkuja ja lankkuryhmiä. Niiden seassa näkyi aironsirpaleita, sillä sangen usein kohosi airo ilmaan ja räiskähti yhteen toisen airon kanssa. Monet iskut sattuivat myös oikeaan maaliin, nimittäin läheisen haapion tunkeilevaan ohjaajaan.
Pian oli korjattu merestä viimeinenkin lankku, ja ilta läheni, ja tappelu vaimeni ja loppui kokonaan ensin merellä ja myöhemmin valkamissakin sitten, kun kaikki lankut olivat paikallaan pinoissa ja haapiot vedetyt ylös teloilleen, sarainten ovet kierretty lukkoon ja väki hajaantunut väsyneenä koteihinsa.
Vielä illan hämärissä ryhmittyi lähteeltä tulevia tai lehmiä kotiin hakevia naisia kujien risteyksiin päivittelemään, että on se ollut päivä tämäkin, ja pahimmin soimattiin Jyrin Kaapea, joka — "ainakin niin kerrotaan, mutta älä sano minun sanoneeni…" — oli upottanut Toos-Jutan moottorin ja huutanut Toos-Jutalle että "lankut tai henki!" käytyään illalla hakemassa viimeisiä lankkuja ja ryöstettyään Toos-Jutankin omat. — "Joutaisi joutua linnaan istumaan tästäkin — mokomakin merenryöväri!"
Vielä illalla myöhään istui Toos-Jutan vaimo Karuliina muutamien muiden emäntien kanssa naapurissa valittamassa surkeuttaan.
Hänestä tuntuu hyvältä keventää sydäntään purkamalla Jyrin Kaapesta ja hänen omaisistaan häväistysjutun toisensa jälkeen.
Hän on jo miltei leppynyt.
Oikeuden vaaka tuntuu vähitellen pyrkivän tasapainoon, ja hän oli miltei jo antaa anteeksi Jyrin Kaapelle.
— Ota lisää kahvia, Karuliina ja te muut myös! sanoo naapurin emäntä kaadettuaan täyteen kupit.
— Olisihan se jo neljä kuppia riittänyt! kursailee Karuliina kermaa kuppiinsa kaataessaan ja ryypiskellessään kahvia, ja hän jatkaa äsken aloittamaansa kuvausta Jyrin Kaapen tyttäristä. Hän on päässyt jo nuorimpaan tyttäreen Selmaan, joka on pari kuukautta ollut kaupungissa palvelijana ja oli nyt kotona jälleen:
— Isäänsähän nämä ovat tulleet Jyrin Kaapen tyttäretkin. — Ylpeitä teiskailijoita ja peiskailijoita ne ovat jokikinen ja vielä niistä tulee vaikka mitä — — — vaikka varkaita ja murhamiehiä — — — Niinkuin nyt tämä Selmakin!! — — — Sillä kun nääthän on viiet rimpsut hamehissaan ja hatut — — — (pyörittää päätään ja maiskuttaa suutaan) — — — Ne sitten pitää olla sitä ja ne pitää olla tätä, että voi voi voi! — — — Kyllä sitä on sitten kuultu siitä elävästä vaikka mitä! — — — Eihän nämä nyt vanhat ihmiset ole enää kaikkea näkemässä, mitä maailmassa tapahtuu, mutta kuuleehan ne sentään aina — kuuleehan ne vanhat paljonkin! — — — Että ei sitä kaikkea haastaakaan voi, mitä siitä elävästä nyt on kuultu! — — — Että se nyt vasta sitten elävä on!
Karuliina huomasi, että oikeuden vaaka alkaa jo kallistua Jyrin-Kaapen vahingoksi, ja hän oli jo hyvällä tuulella, hänen kävi surku jyrinkaapelaisia, häntä säälitti ja kadutti ja hän alkoi puhua tasapainon saavuttamiseksi jo hyvääkin Jyrin Kaapen perheestä mainitsemalla:
— Kuuluihan tuo paapattaneen rannassa jo Jyrin-Kaapen akkakin sille Kaapelle, että "Johan se on julki jumalatonta, että upottaa toisen moottorin ja ryöstää lankut!" — että "Olishan me tultu toimeen ilman näitä Toos-Jutan lankkujakin!" ja että "Eihän varastetulla ja ryövätyllä tavaralla siunausta ole — ollaanhan se jo koettu!" ja paljon muuta. Etteihän se koko pere sentään ihan samanlaista ole! Ei ole! Ei ole!
Lopuksi joivat emännät vielä lekkoakin, joka valmistetaan siten, että lautaselle tai kuppiin kaadetaan viinaa ja se sytytetään palamaan ja kun tuli on sammunut, on lekko, naisten viina, valmis juotavaksi. Se se on hyvää kahvin kanssa ja vahvistaa sydäntä ja koko tätä maallista tomumajaa.
Emäntien lähtiessä kotiinsa kumotteli jo sinertävän punertavalla idän taivaalla keltainen heinäkuun kuu, jolle koirat ulvoivat. Muuten oli kylä jo taas pitkästä aikaa ihan hiljainen.