KIIS-HEMMAN VIIMEINEN PÄIVÄ
Kiis-Hemman oikea nimi oli Herman Kiiski, mutta sitä nimeä hän kuuli vain harvoin kylänluvuissa eli kinkereissä, joissa hän kävi säännöllisesti joka vuosi. — Oikeastaan hän siis kuuli alkuperäisen nimensä vain kerran vuodessa, sillä muut tilaisuudet, se on kihlakunnan käräjät, olivat vielä harvinaisempia, nimittäin Hemmaan itseensä nähden, sillä hän oli rauhallinen ihminen ja joutui käräjiin vain joskus ja silloinkin todistajana, varmana todistajana, jonka sanaan ja valaan voi luottaa.
Hänen vanha talonsa oli metsän reunassa, kylän äärimmäisenä, korkealla kivisellä paikalla, josta näkyi muu kylä harmaina kattoina ja kattojen takana meri ja saaren satama mastoineen.
Pihamaa oli niin kivinen, ettei siihen voinut edes muokata perunamaata. Kivien välissä kasvoi ohutta, mutta tiivistä nurmea ja kukkia — kissankelloja, pieniä vaivaisia valkoapilaita ja punertavia kissankäpäliä.
Pihan itäpäässä oli Hemman oma talo, vaaleanvihreäksi maalattu: ikkunalaudat, nurkkalaudat ja ovet olivat valkeat. Ikkunalasit olivat pienet, kuusi matalaa ruutua joka ikkunassa. Lasit lienevät olleet jo vuosikymmenien ikäiset, sillä ne välkähtelivät ulkoa katsoen kaikissa sateenkaaren väreissä.
Pihamaa oli pitkä ja kapea, noin neljäkymmentä askelta pitkä ja noin parikymmentä askelta leveä — länsipäästään tuskin kymmentä.
Metsää vasten, pihan pohjoisreunalla, oli pitkä aitta ja katosrivi. Uloimpana lännessä tässä rivissä oli ensin hevostalli, jossa ei neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut hevosta, entisinä aikoina vain, Hemman parhaalla iällä, jolloin hän harrasti niin sanottua vironajoa. Sitten oli navetta, jossa asusti lehmä Hemman äitivainajan aikoina. Nykyjään se niinkuin hevostallikin oli tyhjä. Hiukan erillään navetasta, samassa rivissä kuitenkin, oli sauna. Katot tässä rakennusrivissä olivat vanhoja sammaltuneita malkokattoja ja näyttivät nykyjään turpeista tehdyiltä, sillä niillä kasvoi siellä ja täällä heinää ja joku kuusentaimi — toivoton kasvupaikka kuuselle, tulevalle mastopuulle. Miltei keskiosassa aittariviä oli puukatos. Sen edessä oli iso kasa puolikuivia kuusenrankoja, joita Hemma oli edellisenä talvena kelkalla vedellyt omasta metsästään.
Näihin aikoihin oli Hemma saaren vanhin mies, lähemmä yhdeksänkymmentä, eikä ollut koko pitkän ikänsä aikana sairastanut mitään tautia, ei tietänyt, ei edes aavistanut, miltä tuntuu hampaansärky, päänkivistys, reumatismi tai muu.
Hemman ikätoverit olivat jo aikoja sitten kuolleet, mitkä kotonaan, mitkä merellä. Hemma käveli saarellaan yksin — nuorempi väki ei häntä ymmärtänyt.
Hemma oli vanhapoika.
Läheisin sukulainen oli sisarenpoika vaimoineen ja lapsineen. Nämä asuivat toisessa päässä taloa, ja Hemma yksinään toisessa. Jostain syystä, joka jäi Hemman eläessä selvittämättä, Hemma asui sukulaisistaan erossa — paikkasi itse vaatteensa, keitti ruokansa, ja toimitti muut askareensa. Kerran viikossa kävi kuitenkin sisarenpojan vaimo pesemässä Hemman permannot sekä pesi myös hänen pyykkinsä ja leipoi hänen leipänsä, ja taas tästä vastapalvelukseksi piti Hemma koko talon polttopuissa.
Kerran eräänä kirkkaana heinäkuun aamuna on Hemma noussut ylös jo auringon nousun aikana ja sahannut kuusen rangoista runsaan vaaksan pituisia pölkkyjä.
Häneltä on mennyt pitkä aika, ennenkuin hän on saanut rangan aina pukille — siinä olikin vähän monta konstia keksittävä, ennenkuin ranka pukille nousi! Paljon nopeammin se kohosi ennen rakennushirsi seinän korkeimmille kerroksille — entisinä aikoina! — Ensin rangan pää sahapukin sarvien väliin ja sitten vähän vähältä, tuuma tuumalta se kulki pienin nykäyksin yhä ylemmä ja ylemmä ja lopulta hervahti pitkin pituuttaan sahapukin kaikkien sarvien varaan. Koukkuisilla sormillaan hyväili Hemma rankaa pitkän aikaa ja koetteli, heiluuko se. "Ähä — sinä veitikka! Siihenpäs vain kellistyit, vaikka teit vastarintaa vanhemmallesi!" — Hemma oli tottunut vanhuudessaan puhelemaan ääneen yksin ollessaankin. Hänen kuulonsa oli mennyt melkein kokonaan. Täytyi kovasti huutaa, jos tahtoi puhutella Hemmaa. Tästä syystä ja kukaties kuinka monesta syystä, oli Hemma tottunut juttelemaan yksinään itsekseen. Hän puheli kuusenrangalle, sahapukille, sahalle, kirveelle ja kaikelle.
Ranka oli sahapukilla.
Ei tuntunut heiluvan yhtään.
Lujasti oli sarvien välissä. Hyvin näytti kaikki luonnistavan.
Vanha, kiiltäväteräinen halkosaha seisoi siinä vasemmalla veistopölkkyyn nojaten. Matkaa oli sen luo noin sylen verran, ja Hemma tarvitsi sinne mennäkseen nelisen askelta, mutta eihän ollut lähempänäkään paikkaa, mihin olisi voinut sahan mukavasti asettaa pystyyn, eikä sitä voinut maahan viskata — terä olisi särähtänyt kiviin ja soraan tai saanut heinistä kosteutta ja ruostunut.
Pitkä aika meni sahan hakuun.
Sitten hän vähä vielä hiveli sormillaan sahan terää. "Pihkaa on joutavaan tarttunut! Mistäs sitä nyt on tullut? — Ne ovat niin pihkaisia — nuo kuusenrangat — ja oksaisia — ja oksat kuin vaskivaarnoja. Siinäkin taas hammas kärjestään lytistynyt. Mikäs sen muu tekee kuin nuo joutavan kovat oksat. Täytyy katsoa tarkemmin mistä sahaa… Tarkemmin täytyy katsoa!"
Sahanterä asetetaan rungolle.
Sitä ennen on visusti katsottava, etteivät oksat taas petä — syövät vielä koko sahan, kun yhtenään täytyy viilata.
Tuosta noin!
Vähän liian pitkä pölkky — eivät taida sopia niin pitkät halot lieteen
— Polttakoot lyhemmiksi — ei tässä auta katsoa!
Hemma asettaa jalat tukevaan asentoon, sylkäisee ensin oikeaan kämmeneensä ja sitten vasempaan ja lykkää sahan liikkeelle.
Saha on tottunut Hemman liikkeisiin ja tahtiin. Täsmälleen yhden vaaksan lykkäys ja siraus ja sitten pitkä lepo — veto ja pienempi siraus ja taas lepo, ja joka vedolla ja lykkäyksellä tippuu Iastukasaan hyppysellinen sahajauhoa — oikeaa kellertävää ja kuusenpihalle lemuavaa sahajauhoa ja lopulta pölkky putoaa maahan. Saha nostetaan kauniisti veistopölkkyä vastaan pystyyn, sitten Hemmo menee takaisin sahapukin luo, jossa hän kumartuu ottamaan ylös pölkkyjä, katselee sen päässä olevaa sahanjälkeä, pyyhkii siitä pois irtonaisen sahajauhon ja kantaa pölkyn hyvään järjestykseen pinoon, lähelle veistopölkkyä — kohottautuu niin suoraksi kuin voi, silmäilee taivaalle, jossa sattui lentämään varis, ja huomaa samalla, että päivä on jo niin korkealla, että olisi murkinan aika. Hemma sahaa kuitenkin rangan loppuun, koska se on tavallista lyhyempi, ja lähtee vasta sitten aamiaiselle.
Kun hän kääntyy sahapukilta, osuu hänen silmänsä erääseen vanhaan viikatteen terään, joka on pistetty aitan nurkan väliin ja on ollut siinä jo vuosikymmeniä.
Hemma ottaa viikatteenterän hyppysiinsä ja katselee sitä.
Kylläpäs olet osannut ruostua sinäkin!
Ruoste se näet tuppaa itsensä joka paikkaan.
Ei siltä ole tallella mikään — saatikka nyt tämänlainen vanha viikatteenterä.
Kesä ja talvi, vilu ja helle, sade ja pouta, kylväminen ja niittäminen seuraavat toinen toistaan — vuosi vuodelta.
Ihmiset katoavat, mutta Jumalan luomakunta on aina sama.
Ihmisiä tulee ja ihmisiä menee — ja rakennukset harmaantuvat ja sammaltuvat ja painuvat maata kohti.
Pitikin sinun, vanhan viikatteen terän, siinä nurkan raossa olla köllötellä niin monet kymmenet talvet ja kesät ja tulla vielä kerran käsiini! Vielä kerran — niin niin.
Muistanhan minä sen heinäkuun päivän kuin tämän hetkeni, jolloinka sinunkin terälläsi päivä välkähti ja hamarallasi kuu kuumotti!
Viilsit heinää Ojamaan niityllä kuin partaveitsi ja Sannan, naapurin tytön hiuspalmikko heilahteli ja hameen helmat hulmahtelivat ja posket hohtivat ja minulla oli täysi työ pysyä hänen tasallaan niittäessäni kilpaa. Äh!
Itsekseen puhuessaan sanoi Hemmo aina vihaisesti — "äh!" kun hänelle johtui mieleen epämiellyttävä teko tai sana. Nyt hänelle oli johtunut mieleen se, että hän oli silloin illalla, vuosikymmeniä sitten, niityltä tultua puhutellut Sannaa ja kosinut ja saanut naurut palkakseen — naurut ja ylenkatseen — ylenkatseeksi ainakin Hemma selitti sen, että Sanna katseli häntä aina siitä asti ynseästi.
Tätä tapausta piti Hemma elämänsä tuhmimpana eikä enää koskaan kosinut ja jäi vanhaksi pojaksi.
Se oli pitkä historia!
Siihen sisältyi vuosikymmeniä — muutamiin sanoihin, joita ei voinut koskaan hävittää olemattomiin. Hemma kävi läpi nämä vuosikymmenet — pitkät vuosikymmenet, ja pisti vanhan viikatteen terän jälleen nurkan rakoon.
Melkein samaan nurkkaan oli lyöty vanha, ruostunut hyljerauta. Se oli syvällä puussa, mutta läksi ulos, ja sen kärki oli vielä kirkas, se osa kärkeä, mikä oli syvimmällä puussa. Merkillistä!
Mikä ajaa minun silmiini tänään vain niitä kappaleita, jotka johtavat mieleen piikaväen — vanhalle miehelle?
Paksun elämänkirjan lehtiä käännetään taaskin takaperin, alkuunpäin — vuosikymmen toisensa jälkeen — kuusikymmentä vuotta.
Ennen nuorena sanottiin: Viisi vuotta sitten! — ja se oli olevinaan jos jotain — paljon aikaa nimittäin. Kuinka köyhiä silloin oltiin! Nyt kääntelen minä vuosikymmeniä! Viisikymmentä vuotta! Kuusikymmentä vuotta! Minä olen rikas! — — —
Siihen aikaan tämä sama hyljerauta ja hyljepyssy mukanani olin menossa hylkeenpyyntiin — ja Sanna tuli kujalla ennen rantaa vastaani.
Nuoruuden hulluudessani en uskonut taikoihin — vielä enemmän olisi minun pitänyt varoa pahaa ennettä, kun se tuli Sannan muodossa vastaani. Sanna nauroi minulle, otti pyssyn olaltani — voimaa ja vikkelyyttä sillä pakanalla oli! — ja sanoi näinikään: "Mitäs sä meinaat Kiis-Hemma, kun menet pyhänä hylkeenpyyntiin!" — En näet ollut muistanut, että on sunnuntaiaamu. Nuoruuden hulluudessa ja pyynti-innossani en muistanut viikon päiviä. En viitsinyt takaisinkaan kääntyä.
Tulin jäälle, löysin hylkeen, lähestyin, ammuin.
Savu pöllähti ylös kirkkaaseen kevättalven ilmaan, mutta hylje katosi näkyvistäni, ja sen paikalla seisoi jäällä naisen haamu — Sannan muotoinen. — Kirkkaassa päivänpaisteessa minulle syntiin vajonneelle näytettiin taivaan näkyjä, ja minäkös sain jalat alleni!
Siihen löin sinut, hyljerauta, ja siinä olet saanut ruostua — vuosikymmeniä — ruostua ja katua kuin minä itsekin.
Mutta mitä katumista sinulla, elottomalla kappaleella on!
Ei sinulla mitään ole!
Olet vain vuoroin pimeässä ja vuoroin päivän paisteessa ja odotat loppuasi!
Toistahan tässä on minun!
Hemma kääntyi hitaasti aitan nurkalta asuntoaan kohti, loi silmänsä ylös huikaisevaan päivään ja alkoi kävellä köpötellä pitkin pihapolkua.
Hänen jalkansa oli kompastua pieneen pyöreään punertavaan kiveen, nyrkinkokoiseen, joka oli keskellä polkua.
— Mikä holvetti tuon on siihen raahannut — jalkoihin! ärähti Hemma, kumartui, otti kiven kouriinsa, koukkuisten sormiensa varaan ja kantoi sen pihan eteläsivulla olevaan kiviaitaan.
Aamiaisensa laittoi Hemma itse, kuten useimmat muutkin ateriansa.
Hän kävi rannasta hakemassa sisarensa pojalta, joka oli yöllä ollut verkoilla, tuoreita haileja, laittoi tulen lieteen, kuori perunat ja keitti hyvän kalakeiton, ja se tiedettiin koko saarella, ettei kukaan niin hyvää kalakeittoa osaakaan keittää kuin vanha Kiis-Hemma.
Aamiaista laittaessaan, syödessään ja aterian jälkeen tyytyväisenä röystäillessään ja polttaessaan piippuaan hän ajatteli vanhoja asioita, edesmenneiden ihmisten elämänvaiheita ja surullisia ja hauskoja tarinoita ja puheli ääneen ihmisten kanssa, joita ei vuosikymmeniin ole enää elävien joukossa nähty. Näin oli Hemma sinä aamupuhteena elänyt läpi pitkät ajat — pitkät vuosikymmenet — ja tästäkin kesästä kaikki viikot tuntuivat jo menneiltä. Hänestä alkoi tuntua kuin olisi jo syksy — syys- tai lokakuun aurinkoinen ja tyyni päivä, jälkikesä, ja totta totisesti häntä hiukan viluttikin.
Syksyä se merkitsee!
Sitä se merkitsee.
Ja niin Hemma etsi esille kuutinnahkaisen vanhan karvalakkansa, tarkasteli sitä joka puolelta ja puheli sille: "Kyllä sinä kestät vielä monta vuotta — kestät sinä!" ja painoi lakin päähänsä, hiuksettomaan päähänsä, joka siitä tuli hyvilleen, kun karvalakki sitä niin mukavasti lämmitti. Sitten hän taas painui ovesta ulos ja meni työpaikalleen, jossa mietiskeli, jutteli itsekseen, sahaisiko vielä vai rupeaisiko jo pilkkomaan.
Hän päätti ruveta pilkkomaan ja vei sahan korjuuseen, höllitti sen jännettä ja asetti sen sitten puukatoksen sisäseinälle omiin vaarnoihinsa riippumaan ja sanoi sille: "Olehan nyt siinä — taas — huomiseen asti! Jos Jumala ei anna sadetta huomiseksi, niin sitten taas sahataan! Sahataan, sahataan!"
Hemma tulee katoksesta päivänvaloon.
Silmiä huikaisee, mutta vilua on tuuli.
Talvea se tekee!
Hemma katselee ja kuuntelee.
Tuulee kovasti idästä.
Vaikkei Hemma enää kuule ihmisten puhetta, elleivät ne puhu likellä ja kovenna ääntään, luulee hän kuulevansa meren kohinan. Se kuuluu väliin kimakkana ja väliin römäkkänä, ja pihalla kasvava saarni suhisee.
Meri möyryää ja kohisee.
Hemma muistaa, että noin se kohisi ennenkin ja on niin ikuisesti kohissut.
Muistin läpi vaeltavat ne vuodet, jolloin hänellä oli jaala ja hän teki sillä pitkiä matkoja.
Meri kohisee ja pauhaa.
Paikalle, jossa Hemma seisoo, näkyy satama ja meri yli kylän harmaiden kattojen ja sataman ja meren välillä oleva aallonmurtaja. Siinä meren aallot särkyvät ja puhaltavat vihoissaan ylös monta syltä korkean vaahtopilven, joka hohtaa auringon paisteessa ja kaatuu yli aallonmurtajan alas satamaan. Siitä vasemmalle näkyy Kappelniemi ja sen metsikössä ovat Hemmalle tutun entisen kivirakennuksen rauniot, entisen Vallesmannilan rauniot.
Sielläkös oli ennen elämää!
Ihan ryöppyää kuin meren hyökyaallot Hemman muistissa sen ajan ja elämän kuvat: Loppumattomia tanssiaisia kivikartanossa ennen, siellä missä on nyt vain rauniot — punaista ja valkoista — tiilen ja kalkinmurskaa.
Tanssiaisia — juominkeja — kapteeneja — matruuseja — saaren tyttöjä ja poikia — viiniä ja olutta ja pelimanneja — he — he — Hemma itsehän oli siihen aikaan paras pelimanni — ja eräänäkin yönä vallesmanni salaa veti Matiksen kauniin Heleenan ikkunasta sisään alakerran kamariinsa — hehheh, heh — ihan naurattaa, kun ajattelee — — —
Toisinaan salakuljettajain — luntreijarien — tutkintoja — ruoskimisia —
Tervapamppu, tervapamppu!
Niin niin!
Ja Hemma itse oli siihen aikaan ruununperämies ja hänen oli oltava kaikessa vallesmannin apuna — —
Hemman suu värähtelee niitä muistellessa. Hän muuttaa mällin kiireesti toiseen suupieleen ja irvistää, sillä monta kipeää muistoa tulvii esille. — — —
Raunioina on nyt talo.
Joutaa ollakin!
Talvi tulee, talvi tulee.
Syys on saapunut, ja talvi tulee… — — —
"Ei! Eivät ne työt näin seisoen joudu!"
Hemma kävelee työpaikalleen, ottaa pölkyn pinosta ja asettelee sitä veistopölkylle pystyyn, halkilyötäväksi.
Ohi kulkee ihmisiä, jotka pysähtyvät, ja ihmettelevät, että mitä tuo Kiis-Hemma meinaa, kun on pannut karvahatun päähänsä kesähelteellä. Mutta eiväthän ne mitään ymmärrä, nuoret. Eräs niistä pysähtyykin, nuori punakka tyttö heinätaakka selässä Hemman pihan kiviaidan taa ja huutaa Hemmalle jotain karvahatusta ja heinäntekohelteestä, ja Hemma katselee tyttöä ja näkee sen suun käyvän kuin puhuessa, mutta kun ei mitään kuule, jättää hän asian sikseen ja ryhtyy työhönsä. "Jos sinulla on oikeaa asiaa, niin tule tänne likemmä haastamaan", sanoo hän kuitenkin, ja tyttö lähtee taakkoineen kävelemään kylään päin ja nauraa mennessään — mokomakin kikattaja!
Hemman on vaikea saada halaistavaa ja pilkottavaa kuusenpökkelöään seisomaan liikkumattomana paikallaan veistopölkyllä. Se tahtoo heilua puoleen ja toiseen, ja sitä saa kaksin kourin siirrellä ja asetella. Lopulta löytyy tukeva asento, ja Hemma tarttuu kirveensä varteen — sylkäisee ensin oikeaan käteensä ja sitten vasempaan, ja hitaasti alkaa kirves kohota — kohoaa ja kohoaa — hitaasti, mutta varmasti — sivu Hemman päälaen ja alkaa sieltä hyvää vauhtia kiitää kohti pölkkyä, jonka ruskeaa sydäntä kohti kirveen teränsuu on tähdätty. Mutta Hemma ei ole huomannut että hänen aamiaisella ollessaan on sisarenpojan vaimo viritellyt yli pihan pyykkinuoria, ja noin puolimatkassa vauhtiaan putoaa kirves kaulansa kohdalta pyykkinuoralle ja jää sinne, Hemma säpsähtää ja hellittämättä käsiään kirveen varresta nostaa silmänsä, katsoo ylös, näkee asian ja huudahtaa:
— Paholaisen nuorat!
Hän huomaa sisarenpoikansa vaimon saunan luona pyykkiä pesemässä ja huutaa sille: "Mitäs, sä tuhma, tähän olet, kirveen tielle, nuorias viritellyt! Tuleksä kiireesti korjaamaan ne pois! — Hyvä, ettei sattunut terän kohta nuoraan — olisi mennyt poikki!"
Pölkky toisensa perästä tulee pilkotuksi, ja pienet keittiöhalot, runsaan vaaksan pituiset, latoo Hemma kauniiseen pinoon, halko halolta, sikäli kun niitä veistopölkyltä silloin tällöin putoilee, päivänpaisteeseen kuivumaan.
Päivällisen syö Hemma sisarenpoikansa puolella. Mitkä lie olleet syntymäpäivät siellä — niitä nuorten hullutuksia — ja emäntä tarjosi päivälliset siitä syystä Hemma-enolle.
Ja oli siihen muukin syy:
Sisarenpojan nuori vaimo oli silloin aamupäivällä nauranut katketakseen sille, että eno löi kirveensä nuoraan, ja yritti sitä muistellessaan nauraa yhä vielä, mutta hillitsi itsensä. Hänellä oli tästä paha omatunto, ja hän tahtoi hyvittää Hemma-enoa tarjoamalla päivällisen ja pullakahvit, eikä Hemmalla niin mukavaa ja hyvää oloa ole ollutkaan vuosikausiin.
Päivällisen jälkeen hän juttelee ja tupakoi sisarensa pojan kanssa ja yrittää sitten lähteä omalle puolelleen ottaakseen pienen päivällisunen, niinkuin hänen tapansa oli — "Rämpii ruumista ja viluttaa — pahat ilmat siitä tulevat", sanoi hän, johon sisarenpoika sanoi: — Oikaise itsesi tuohon noin meidän vuoteeseen — eihän se siitä pahene.
Hemma istuutui vuoteen laidalle, lykkäsi pois jaloistaan puukengät ja kävi maata ja nukkui heti, ja talon muu väki hajaantui omiin töihinsä. — — —
Oli jo illan suu, ja kun Hemma-enon päivällisunet läpi vuosikymmenien olivat olleet vain noin tunnin pituisia, alkoi tämä pitkä päivällisuni toisia ihmetyttää, ja kun he menivät ottamaan lähempää selvää asiasta, havaitsivat he, että Hemma-eno oli jättänyt maallisen olonsa.