SAARELAIS-SUSANNA
Tämä Susanna erosi monessa suhteessa oikeasta. Ensiksikään ei hän ollut kaunis kasvoiltaan kuin raamatun Susanna — muulta ruumiiltaan kyllä — juteltiin, ja toiseksi oli hän niin kiukkuinen, ettei kukaan uskaltanut hänen kanssaan väittelyyn asti keskustella, mieliksi vain koetettiin jutella, mikäli yleensä juteltiin, sillä Susanna oli itse aina äänessä, ja kovassa äänessä olikin. Hänen puheensa kuului aina yli kylän, kun hän portillaan seisoen puhutteli ohikulkijoita.
Kolmanneksi erosi hän raamatun Susannasta siinä, että hän oli nuori leski ja että hänen nimensä kyläläisten kesken ei ollut Susanna vaan Perämiehen-Sanna, koska hänen miesvainajansa oli ollut perämies, nimittäin kailetista pudonnut perämies eli toisin sanoen purjelaivan perämies, joka on tipahtanut kajuuttaan kattoikkunan eli kailetin läpi, eikä oikeaa tietä, siis mies, jolla oli perämiehen taito ja kokemus, mutta ei perämiehen papereita.
Yhtäläisyyttä taas oli, että tämänkin Susannan nuoreen olentoon oli ihastunut kaksi vanhaa miestä, molemmat entisiä merimiehiä, jotka asuivat vastapäätä Susannan taloa, noin kahdensadan askeleen päässä, ja näkivät molemmat ikkunoistaan Susannan pihan ja tähystelivät, molemmat niinikään, vanhoilla näköputkillaan Susannaa, joka askarteli pihallaan. Matka ei ollut pitkä, mutta he tahtoivat nähdä tarkkaan — mitenkä Susannan silmät toisinaan leimahtelivat ja toisinaan hymyilivät ja suu käy, kun hän portillaan seisoen puhuttelee ohikulkijoita. Ja mitenkä Susannan korkea rinta aaltoilee, kun hän suuttuneena jotakin haukkuu, huutaen niin että kylä ja vuoret kaikuvat ja — eräiden koiranleukojen levittämän ilkeämielisen huhun mukaan — tyynen lauantai-iltaisen merenkin pinta rupeaa hiljalleen väreilemään. Tai mitenkä hän jollekin, joka taas oli pysähtynyt hänen portilleen kuuntelemaan, kuvaili jotain hauskaa tapausta ja ratkesi sitten niin makeaan nauruun, että se tarttui tähysteleviin miehiinkin. Näissä hommissa ollen on heitä totta totisesti nimitettävä miehiksi, eivät he mitään tutisevia taateja olleet muutenkaan, pois se! Kuusikymmenvuotiaita vasta! He rähähtivät myös nauramaan, kolahduttivat vahingossa näköputkeaan ikkunan pieleen, huomasivat toisensa, loivat toisiinsa vihaisen, petomaisen silmäyksen — sitä varten oli pää pistettävä ulos ikkunasta ja katseltava seinän suuntaan, toisen vasemmalle ja toisen oikealle — mutta eivät virkkaneet sanaakaan, vetäytyivät vain jälleen sisään ja sulkivat ikkunansa ja katselivat Susannaa paljain silmin ikkunan läpi, kunnes taas Susanna sattui olemaan tavallista paremmin näkyvissä, keskellä pihaansa, tai saunansa portailla — sillä tämäkin Susanna valmistautui kylpyyn. Lämmin heinäkuun päivä heloitti niin armaasti hänen paljailta käsivarsiltaan, olkapäiltään, hiuksistaan ja nenältään ja ohikulkeva tuulenpuuska heilutteli hänen sinertävää karttuunihamettaan, niin että ihan hykähytteli molempia tähystelijöitä, ja innoissaan he unohtivat toinen toisensa ja varovaisesti avasivat taas ikkunansa, pistivät ulos näköputkensa, nojasivat sen ikkunan pieleen ja painoivat silmänsä putken päähän.
Susannan pihalla tapahtui aina jotain, milloin surullista milloin iloista, ja kun hänen porttinsa ohi kulki kylän valtatie, oli siinä aina kulkijoita, tänään enimmäkseen heinänkantajia. Simin Anna-Loviisa oli juuri pysähtynyt Susannan puheille. Anna-Loviisa nojasi raskaan heinätaakkansa Susannan sikopahnan katonräystääseen, lepäsi hiukan ja kuunteli Susannan puhetta.
— Kun nääthän varastivat airot haapiosta…
— Herra hoija varjeli Kenenkä haapiosta!
— Meijän haapiosta! Omasta valkamasta! Mennä yönä — eksä ymmärrä! Kun ei näät ole miestä talossa, niin sellaista se on! Kaiken varastavat! Toissa yönä veivät kirveen puukatoksesta, sen edellisenä haapion pestin rannasta. Kaiken vievät ja rosvoavat! Kohta ei jää paitaa päälle!
— Niin niin. Mies se talossa pitäisi olla!
— Ja kaikki, nääthän, jää tekemättä: Halot hakkaamatta ensi talveksi, katot paikkaamatta — aitoja ei korjaa kukaan — ei mistään tule mitään — että ihan tässä tulee hulluksi…
Pihalla juoksenteli vieras hyljekoiranpentu, valkea, mustaläiskäinen.
Jostain oli se pujahtanut pihalle ja juoksenteli iloisena.
— Eivätkä nääthän hoija kotonaan koiranpenikoitaankaan — pahalaiset — en paremmin sano…
Susanna säpsähti ja virkkoi, ennenkuin uskalsi lyödä koiraa, epäilevästi katsoen Anna-Loviisaan:
— Mut ei suinkaan tämä ole teijän koira?
— Ei ole. Eihän meillä ole koiraa eikä koiranpenikkaa, kun ei ole pyyntimiestäkään. Eksä sitä tiedä? Tiedäthän sinä sen. Samahan se on minulla mikä sinullakin — tämä elämä — lesken elämä.
— Ajattelin vain, että jos sinun poikasi kasvattaa jo koiraa…
— Mihin tämä nyt vielä pystyy! Syömään ja vaatteita kuluttamaan!
— Minä vain ajattelin, että tämä on teijän penikka ja että se tuli sinun kanssasi. Mistä ne pääsevätkin tänne — kaiken maailman kissat ja koirat ja koiranpenikat. Ei kellään tässä maailmassa ole niin suurta ristiä niistä kuin mulla. Yhtenään saa tukkeilla aitoja ja aittojen kivijalkoja, etteivät vain pääsisi pihaan, mutta kyllä ne tiensä löytävät! Joka jumalainen hetki saa olla varuillaan ja joka päivä siivota pihaa niiden jäljiltä! Voi voi tätä elämää! Että mitä se Jumalakin ajatelle, kun tällaisen ristin antaa ihmisille!
Susanna pitikin pihansa puhtaana: hän kerrankin tukisti vanhinta poikaansa siitä syystä, että tämä oli sylkenyt pihalle, aivan omien portaitten eteen! Voi niitä poikalapsia, voi voi voi! Tupakoivat ja syleksivät jo kehdosta lähtien!!
Koiranpenikka oli saatava ulos pihasta.
Susanna koetti ensin käsiään yhteen läiskyttelemällä ja huutelemalla: "Hääts-huuts! Hääts-huuts!" ajaa sitä, mutta penikka käsitti sen leikiksi, hyppi ja yritteli neulamaisilla hampaillaan siepata kiinni Susannan harottavista sormista. Susannan oli turvauduttava parempiin keinoihin. Puukatoksesta hän sieppasi toista syltä pitkän karsitun kuusen oksan polttorisukasasta ja alkoi sillä hutia penikkaa, joka saikin heti alussa iskun risun päästä ja vingahti ja alkoi juosta Susannan edellä karkuun. Ristiin rastiin juoksentelivat he ympäri pihaa. Susanna huitoi kuusenoksallaan. Suhahtaen halkaisi risu ilmaa ja osui maahan, sillä penikka osasi jo varoa. Susanna löi ja sähähti: "hyys!" ja toisen kerran ja taas kuului "hääs!" ja isku iskulta: "Hyys, hääs — hyys, hääs!…"
Ihmisiä kerääntyi portin taa katselemaan. Lähinnä olevat kyllä näkivät, mitä Susanna ajaa, mutta edempänä olijat eivät nähneet, ja nämä sekä näköputkella katselijat, nuo kaksi vanhaa merikarhua, luulivat, että Susannan pihaan on tullut kärme, jota hän koettaa tappaa. Kerrankos se kärme pihaan tulee, siistiinkin pihaan. Jotkut luulivat, että siellä on vähäinen sonni, joka uhkaa puskea Susannan kuoliaaksi, ja kyselivät likempänä olijoilta: "Mikä siellä oikein on?" mutta ne, jotka seisoivat aitaa vasten ja näkivät, nauroivat vain, eivätkä viitsineet vastata.
Pelolla seurasi Simo ja pelolla Martti, nimittäin molemmat merimiehet, ikkunastaan Susannan hommaa. He olivat varmoja, että siellä on kärme, joka voi purra Susannan paljasta nilkkaa ja — henki pois! — On sitä niinkin käynyt! Voi surkeus!!
Sekä Simo että Martti koettivat päästä parempaan asentoon, ylemmä, selvemmin nähdäkseen, mutta tulivat yht'aikaa kolahduttaneeksi näköputkensa ikkunanpieleen, kuulivat kolahduksen naapurista päin, epäilivät toistensa hommaa, pistivät päänsä ulos ikkunasta, kohtasivat toinen toisensa ivalliset, leimuavat katseet, vetäytyivät takaisin ja sulkivat ikkunansa.
— Hiton tuhma mies tuo Simo! — tuumasi Martti.
— Saatanan pöllö mieheksi tuo Martti — vanha mies! — tuumasi Simo.
Väkijoukosta joku huusi Susannalle:
— Mitäs sinä sitä koiranpenikkaa jahtaat? Meinaaksä ajaa sitä ulos pihasta vai mitä sinä meinaat? Jos sinä meinaat sitä ulos ajaa, niin pitäisihän olla joku reikä auki, mistä se ulos pääsee! Avaa helkkarissa edes portti auki ensin! Eihän se voi, koiranpentu, hypätä yli aidan, eikä osaa avata porttia, kun se on vielä niin nuori.
— Suus kiinni sinä siellä! Tämä on minun asiani eikä sinun! huusi
Susanna. Avasi kuitenkin portin auki ja sai koiran ajetuksi ulos.
Vinkuen ja ontuen juoksi penikka kotiinsa päin. Joukosta kuului taas
ääni:
— Mitäs sä nyt teit, Susanna, kun löit raajarikoksi tuon koiranpenikan! Sinä et tainnut tietääkään, kenenkä se on koira? Taitaa tulla siitä kallis lysti sinulle. Se oli vallesmannin koiranpentu, tiedäksä sitä?!
— Oli vaikka killismannin — mitäs se minuun kuuluu! Pitäkööt koiransa kotonaan! Pankoon vallesmanni penikkansa piironkinsa päälle lasikuvun alle, älköönkä laskeko sitä likaamaan toisten ihmisten pihoja — hölmö!…
Väkijoukosta huusi vielä joku, tarkoittaen Susannan jokapäiväisiä koiranjahteja: "Se on sitten aina valmis kuin lukkari sotaan!" ja väkijoukko nauroi.
Menijöille huusi Susanna:
— Niin! Naurakaa vain, jos lystäätte! Kolmatta kertaa oli jo tänäänkin täällä pahojaan tekemässä, ja jos vielä neljännen kerran tulee, lyön siltä luut poikki, vaikka olisi sitten papin koira!
Portin ulkopuolelle ei jäänyt muita kuin eräs pieni tyttönen, joka siinä sormi suussa seisoi ja ihmetteli. Hänet huomasi Susanna, muutti ääntään, hymyili iloisesti ja alkoi puhella yli aidan lapselle: "Tääll' näin — pien laps! Hu'! Pien laps — hu!…" — — —
Lauantai kääntyi yhä iltaan päin. Heinätaakkojen kantajat muuttuivat vähitellen veden kantajiksi. Sauna-aika läheni. Korennoissa kannettiin tyhjiä vesisaaveja lähteelle, kylän yhteiselle vedenottopaikalle kirkon luo, ja täysinäisiä taas kylään päin. Päivänpaisteessa helmeileviä vesipisaroita tippui saavin uurteista, ja saunoista kohosi savu ylös korkeuteen. Kirkon kellotapulin luukut aukenivat, ja lauantaikellot alkoivat kumahdella, "saunakellot", kuten Susanna niitä nimitti.
— Herra Jumala! Kello jo kuusi, ja minä seison ja juoruan tässä ihan jouten, sanoi Susanna kahdelle vaimolle, jotka korentoineen ja saaveineen olivat pysähtyneet kuulemaan Susannalta uutisia ja kertomaan hänelle omiaan.
Vaimot menivät viimeinkin, ja Susanna hommautui itsekin hakemaan saunavettä. Kumpikaan hänen pojistaan ei ollut kotona, missä lienevät olleet rannassa paaroja onkimassa — eikä niistä tässä olisi ollut apuakaan. Jo miehensä eläessä oli Susanna tottunut hakemaan vettä käsikärryillä. Hän asetti saavin kärryille ja lykkäsi lähteelle. Kujan sora ritisi ja ratisi niin mukavasti pyörien alla.
Tätä vedenhakumatkaa ei olisi tässä kertomuksessa kannattanut ensinkään mainita, ellei se olisi ollut seurauksiltaan toisenlainen kuin tuhannet muut. Se oli tapaus, joka vei Susannan rauhallisesti, ilman melua, uusiin naimisiin. Se tapahtui näin:
Sekä Simo että Martti, nuo vanhat merikarhut, seurasivat maltittomina Susannan hommia. He näkivät, kuinka Susanna lykkäsi kärrinsä portista ja alkoi mennä lähteelle päin. He näkivät Susannan tanakan vartalon, kauniit lanteet, heilahtelevat karttuunihelmat, paljaat käsivarret, jotka laskeutuivat vinosti pyöreistä, lihavista olkapäistä alas kärrinaisoihin, joita vaalearystyiset sormet puristivat, ja ruskean niskan he näkivät ja kastanjanruskeat hiukset. Sekä Simon että Martin sielu ja sydän värähteli. Heissä kytevä halu Susannaan yltyi kuin tulipalo. Kumpikaan ei muistanut toistaan avatessaan taaskin ikkunansa ja työntäessään ulos näköputkensa, jolla voi seurata Susannan pienintäkin liikettä.
— Olisi oikeastaan mentävä Susanna-parkaa auttamaan vedenhaussa, huokasi Simo, ja samoin huokasi Marttikin.
Näköputki kolisi, kun sitä hätäisesti vedettiin ikkunasta pois.
Sen kuuli Simo, ja sen kuuli Martti. Simo pisti päänsä ikkunasta nähdäkseen, mitä se naapuri siellä kolistelee, ja taas kohtasivat he toistensa katseen — monennenko kerran jo tänä yhtenä päivänä — mitä sitten koko kesänä — niin — iloisen Susannan koko leskeysaikana.
Simo ymmärsi, että nyt on leikki kaukana! Nyt on asia ratkaistava! Ja niin ajatteli Martti myös.
Molemmat panivat näköputkensa kiireesti telineelleen, kohentelivat kaatioitaan, suoristivat kauluksiaan, pistivät kiiltävänokkaisen lakin päähänsä, harjasivat partansa, panivat piipun hampaisiinsa ja lähtivät kohti Susannan porttia, katselemaan lähempääkin, miltä se näyttää.
Simo oli joutuisampi ja ennätti perille ennen Marttia — eikä Simo Marttia niin hulluna pitänytkään, että hän lähtisi leskien perään — hulluna hän piti vain itseään ja häpesi ja tunsi polviensa huojuvan, sydämensä pamppailevan ja verisuonien täyttyvän ohimoillaan ja otsallaan.
Susanna oli ennättänyt jo lähteeltä takaisin ja lykkäsi kärrejään portista pihaan juuri sinä hetkenä, jolloin Simo sivuutti hänet takaapäin.
Simosta tuntui mahdottomalta saada sanaakaan suustaan, ja hän olikin jo vähällä kävellä ohi rantaan asti ja nousta toista tietä takaisin kotiin. Hän oli antaa mennä koko asian sikseen, mutta kun kuuli takaapäin askeleita ja katsoi sinne ja näki noin kolmenkymmenen sylen päässä Martin lähestyvän Susannan porttia piippu niinikään hampaissa, kädet syvällä kaatioiden taskuissa, hartiat hiukan kumarassa, savuuttaen piippuaan kuin englantilainen manuvaari ja kasvot niin jumalattoman totisina, niin että Simo ymmärsi, että jos hän menee ohi, ei ohi mene Martti, mutta jos hän ei mene ohi, menee Martti, ja hän pyörsi takaisin ja sanoi Susannalle niin päättävästi ja kauniisti kuin voi:
— Kuulehan, Susanna!
— No?
— Ajattelin, että kun tässä kerran olen ja kun tässä ei muitakaan näy olevan, että maltas kun vähän autan sinua — nostamaan tuon saavin — sisään saunaan.
Hänen äänensä värisi ja vapisi, ja hän häpesi heikkouttaan ja sitä, että tuli mitään sanottua, mutta niin se kävi. Oli kai niin sallittu!
Simo tarttui saavin oikeaan korvaan ja Susanna vasempaan ja niin he puikahtivat saunan ovesta sisään juuri sillä hetkellä, jolloin Martti sivuutti portin. Martti nauroi ohi mennessään ilkeällä äänellä:
— Hähhähhähhäh… — — —
Susanna ja Simo elivät onnellisina kuolemaansa asti eli siksi, kunnes heitä etsi se, joka tekee lopun ilosta ja erottaa ystävät toisistaan.