V.

Pitkiä vuosia.

Katri käveli koko yön puhki. Hän oli ottanut tien siihen suuntaan, missä metsä näytti syvimmäksi ja erämaa rajattomaksi. Mitä tällä matkalla liikkui hänen sydämmessään, sitä ei kenkään ihminen tiedä. Mutta sen jälkeen kävi puhe, että sinä yönä olivat leppälintu ja laulurastas aivan ääneti Suomen saloissa. Tuntuipa huuhkajastakin ilma raskaaksi ja variksi.

Mutta Katrin silmissä paloi synkeä tuli, ja raivoisa uljuus loisti hänen korkeasta otsastaan, ja ryysyinen puku vaatetti niin kummallisen kamalasti tuon katkerasti onnettoman nuorta, hentoa ja kaunista vartaloa.

Siten kävi Katri kauan tietämättä, mihin tie vei. Se olikin hänestä yhdentekevä, sillä hän tahtoi kernaimmin vaeltaa aina maailman loppuun saakka, sanomattoman kauas Laukkalasta.

Mutta metsäpolku päättyi vihdoin metsäkylään, jonka nimi oli Rautio ja joka nyt jo on kasvanut koko seurakunnaksi.

Kun Katri saapui Rautioon, oli aurinko jo korkealla taivahalla ja paisti niin ystävällisesti ja rauhallisesti kylään, niinkuin ei mitään vaivaa, mitään onnettomuutta, mitään katkeraa löytyisi koko maailmassa.

Kun Katri kansan näki kylän päivänpaisteessa ja ihmisiä, jotka liikkuivat siellä rauhallisissa toimissaan, ei hän mennyt edemmäksi. Mitä oli hänellä tekemistä ihmisten asuntojen kanssa? Ja auringon lämmin ja rauha eiväthän ne olleet vaivojen tytärtä varten.

Hän istui isolle kivelle aidan vieressä, painoi yhden kätensä rintaa vastaan ja nojasi polttavan otsansa toiseen. Mutta tuskat kasvoi, ja väsymys karttui, ja ympäristö musteni leimuavilta silmiltä. Onnettomuuden lapsi, Katri raukka, oli mennyt tainuksiin.

Myöhemmin päivällä tapasi kylän väki hänen makaavan siellä. Kirkkomatkoilla Kalajokeen olivat he tulleet tuntemaan Laukkalan ja rikkaan talon ottotyttären ja paljon he kummastuivat, mikä nyt oli saattanut hänen niin kauas kodostaan ja semmoisissa kuluneissa vaatteissaan.

Silloin Katri heräsi taintumuksestaan, ja nuo hyvät ja lempeät ihmiset ottivat hoitaaksensa häntä, ja niinkuin lapsi antoi tyttöraukka viedä itsensä erääsen kylän taloon.

Pitkiä viikkokausia hoiti talonväki Katria sen kuumeen kestäessä, joka kohta sen jälkeen valloitti hänen. Kirkkomatkoillaan sai metsäkylän väki pian tietää, mikä oli ajannut Katrin kasvatustalostaan, ja kaikki he tulivat vielä lempeämmäksi häntä kohtaan. Mutta moni vanhus, joka oli nähnyt vähäisen maailmaa ja kokenut elämää, eivät ennustaneet mitään hyvää Laukkalan talolle siitä, mitä siellä oli tapahtunut.

Kun Katri tuli terveeksi, jäi hän taloon ja otti osaa talon toimiin. Tauti oli tehnyt hänen kalpeaksi, ja suru oli peittänyt hänen muotonsa, niin että se, joka näki vieläkin kauniin Katrin, tuli vähäsen kamalalle mielelle.

Ahkera oli hän töissään. Aluksi ja niin kauan kuin voimansa vielä olivat ylen heikot ulkotöihin toimi hän sisällä tuvassa. Ääneti istui hän varhain aamulla isojen yhteen katon hirteen sidottujen luomapuitten viereen ja loi loimet emännän kankaasen. Yksitoikkoisesti loinpuut pyörivät kertansa yhteen suuntaan ja sitten taas takaisin ja täyttyivät lankakerroksilla. Näytti kuin Katri olisi huolinut ainoastaan työstään eikä tiennyt, että muu talonväki meni tuvasta ja tuli sinne. Kun vanhukset illalla puhelivat työtä tehdessään, ja kun lapset leikkivät siellä sisällä ja pitivät lystiä, istui Katri yhtä ääneti ja yhtä ahkerasti sen kankaan vieressä, jota hän pian rupesi kutomaan.

Ei Katri milloinkaan puhunut sanaakaan Laukkalasta, eikä hyvä talonväki myöskään kysynyt häneltä paljon. Ei löytynyt yhtään, joka olisi ollut paha onnettomuutta kohtaan.

Muutamana lauantaina kaikki Raution väki lähti matkalle Kalajokeen ehtiäksensä tulevana sunnuntaina hyvään aikaan kirkkoon. Sen talon emäntä, missä Katri palveli, kysyi häneltä, eikö hänkin tulisi mukaan kirkkoon, mutta Katri ei tahtonut nähdä Laukkalaa ja sanoi, että hän jäisi kotiin. Sunnuntaina oli hiljaista ja autiota metsäkylässä, ja vielä hiljaisempaa oli tuvassa, missä Katri istui pöydän vieressä, jolla talon iso piplia oli kiini pantuna. Hiljaan laskeui lämmin päivänpaiste lattialle, hiljaista oli myöskin ulkona, avatun aukon takana. Katri oli muinoin usein lukenut virsikirjaa ja pitänyt Jumalan sanaa rakkaana. Nyt avasi hän raskaan kirjan katkeralla mielellä ja luki sanat:

"Kylväjä meni ulos siementänsä kylvämään, ja hänen kylväissänsä lankesivat muutamat tien oheen ja se tallattiin, ja taivaan linnut söivät sen."

Ja hän luki seuraavat värsyt raskaalla sydämellä ja tuli siten tähän värssyyn:

"Mutta jotka tien oheen, ovat ne, jotka kuulevat; sitte tulee perkele ja ottaa sanan heidän sydämmistänsä, ettei he uskoisi ja vapaaksi pääsisi."

Ja häntä kauhistutti nämät sanat. Niin oli myöskin Jumalan hyvyys turhaan mennyt, joka niin runsaasti oli langennut hänen tielleen, ja sana oli otettu hänen sydämestänsä, ettei hän uskoisi ja tulisi pelastetuksi, ja katkerana Jumalata ja ihmisiä kohtaan pani hän lohduttavain sanain kirjan kiini eikä avannut sitä enää niin kauan kuin hän oli Rautiossa.

Siten asui rauhattomuus Katrin mielessä, sillä hän ei milloinkaan unohtanut muinoista kasvatuskotoaan, joka nyt tuntui hänestä hänen omaksi haudakseen. Ja kaksi pitkää vuotta kului työssä ja äänettömyydessä. Katri ei ollut kuullut mitään Laukkalasta, mutta näytti siltä kuin hän alituisesti odotti, että jotakin piti tapahtuman. Joskus leveni joku huhu Laukkalasta metsäkylään, mutta tästä ei yksinäinen Katri mitään tiennyt. Sillä aikaa piti toki Niilon häät Elsan kanssa vietettämän, ja pitoihin olivat metsäkylän varalliset talolliset myöskin käsketyt. Sentähden puhuttiin tästä paljon, ja talon emäntä valmisteli matkaan.

Kun Katri vihdoin ei voinut olla tietoa saamatta näistä korkea-äänisistä huhuista, oli niinkuin kipu hänen sydämessänsä olisi kaivanut itsensä yhä syvemmäksi hänen sieluunsa, ja hän tuli synkeämmäksi ja vielä hiljaisemmaksi kuin hän oli ollut. Mutia ei hän valittanut eikä hän kellenkään sanonut kivustaan, vaan ainoasti pyysi emännältä päästäksensä paimentyttö Leenan sijaan nämät päivät metsään karjan kanssa.

Siellä korvessa tunsi hän niinkuin lievityksen mielessään, kun hän tiesi olevansa niin kaukana kuin suinkin ihmisten asunnoista. Hän tunsi itsensä olevan aution korven ja synkän metsäjärven ystävä, ja tässä syvässä äänettömyydessä ei hänen äänensä kaikunut niin vieraana kuin onnellisten rauhallisissa asunnoissa. Ja erämaitten ikivanhoihin säveleihin liitti hän sanoja, joita suru oli hänelle opettanut:

Kov' on tuonen hiljas toimi,
Raskas ero elämästä.
Yhden tiedän raskaammaksi,
Kuoloakin kovemmaksi:
Se on pilkka, häpy, turma,
Rakastettuin meille suomat,
Se on vihan viljo kylvö
Neidon nuoren sydämmehen.

Illan tullessa pimenivät taasen varjot hänen sydämmessään. Hiljaisuudessa ajoi hän karjan kotiin, meni ylös luhtiin ja laski levolle, mutta ei hän hetkeksikään uinahtanut ja hänen edessään oli aina Niilon lempeitten sinisilmien kuva. Ajatteliko hän Niiloa? Vihdoin nousi hän ylös ja istui luhdin portaille, ja aamun aurinko kohtasi hänet istuvan siinä.

Seitsemän vuotta oli Katri Rautiossa. Tänä aikana ei hän milloinkaan mennyt kirkkoon eikä Jumalaa milloinkaan muistanut. Hän oli niin katkerain ajatuksiensa vallassa, ettei Jumala voinut hänen sydämessään kohdata hyvää maata kylvöllensä, missä se olisi saanut kärsivällisyydessä kypsyä. Ja kaikkien mielestä Katri vuosien kuluessa tuli aina kummallisemmaksi ja synkkämielisemmäksi, mutta yhtä äänetön ja umpimielinen kuin ennen ja yhtä ahkera työssään. Eikä kenkään Rautiossa ollut nähnyt hänen nauravan tai itkevän niinä pitkinä vuosina, joina hän siellä oleskeli.