VI.
Laukkalassa.
Nuot samat seitsemän vuotta kuluivat hyvin rauhallisesti ja tasaista kulkuansa rikkaassa talossa. Vanhan, ankaran isännän kävi kaikki hyvin, karja menestyi, halla kartti hänen vainioitansa, kalansaalis joessa oli runsas, ja varallisuus karttui yhä enemmän Laukkalassa, mutta ei siellä löytynyt ketään, joka erityisessä määrässä olisi voinut nauttia elämän hyvyyttä, niinkuin ei siellä myöskään löytynyt sitä, jota murheet ja surut olisivat rasittaneet.
Siitä illasta, jolloin Katri oli lähtenyt talosta, oli vanha isäntä tullut yhä kareammaksi entistänsä ja Niilo aremmaksi ankaraa isää kohtaan, jota vastaan ei hän missään asiassa tohtinut väittää. Alussa Niilo suurella kaipauksella muisteli Katria, jonka hän luuli keksivän yhden tai toisen syyn palataksensa Laukkalaan. Mutta ei hän tahtonut yksinään tavata Katria, sillä hän pelkäsi hänen vihaa, ja tietämätön, vastustamaton tuska valtasi hänet silloin. Oli niinkuin omantunnon äänet kalvaisivat ja tuomitsisivat hänet. Kun hän öillä silloin tällöin heräsi jostakin satunnaisesta heikosta kohinasta pihalla, nousi hän istumaan vuoteellensa, pidätti henkensä ja kuunteli, tokkohan ne olivat Katrin askeleet, jotka kuuluivat. Mutta hiljaista oli taas, ja ainoasti joku tuulen leyhkä liikutti pihlavan latvaa.
Kun ei mitään kuulunut Katrista, lakkasi Niilo vähitellen häntä ajattelemasta. Mitä vanha Antti ajatteli, sitä ei kenkään tiennyt, sillä hänen ankarista kasvoistaan ei kukaan voinut lukea, mitä hänen sisässään liikkui.
Iltapuolilla kävi Laukkalan isäntä usein naapurinsa luo ja otti jokaisen kerran Niilon muassaan. Niilo istui siellä vanhain isäntäin seurassa ja kuuli näiden pakinoivan heidän nuoruudestansa ja tiloistansa sillä aikaa kuin punaposkinen Elsa toi muhkeata kestitystä vieraille.
Joka kerta, kun Elsa toimi pöydän ääressä, koki Laukkalan isäntä puhua muutaman lempeän sanan hänelle, ja Elsan pienet, kirkkaat silmät tuikkivat tyytyväisinä pyöreitten poskien yli ja päivä päivältä katseli hän suuremmalla mielihyvällä Niiloa. Vihdoin Niilokin tottui katselemaan Elsaa Laukkalan tulevana emäntänä ja jokapäiväisenä seuralaisenaan tulevina aikoina. Siitäpä syystä kun naapuritalossa, kahden vuoden kuluttua, ruvettiin komeasti laittamaan kaikki valmiiksi häihin, oli se hänen mielestään aivan kohtuullista. Myöskin tunsi hän itsensä tyytyväiseksi siitä, ettei hänen nyt enään tarvinnut olla Laukkalassa yksin ankaran isännän seurassa, jonka verralla hän mielestänsä aina oli kuin lapsi.
Häitä kesti monta päivää. Niilo ei näinä juhlapäivinä lainkaan muistanut Katria: ei kenkään myöskään hänestä puhunut. Hääväki kiitti oivallisia pitoja ja puhui paljon niistä runsaista ja muhkeista myötäjäisistä, vaatteista ja muusta tavarasta, jonka morsian oli tuonut muassaan, kuinka reipas ja punaposkinen hän oli ja millä muhkealla ja vilkkaalla ravurilla Niilo vihdoin oli vienyt Elsan hänen lapsuuden kodistaan siihen rikkaasen taloon, missä Elsan nyt tuli hallita ja toimia emäntänä.
Laukkalan isäntä, vanha Antti, oli määrännyt, että Niilo ja Elsa tästä lähtien olisivat talon isäntäväki, mutta kyllä kaikki sittekin kävi vanhuksen tahdon mukaan.
Hiljaisesti meni kaikki sitten Laukkalassa tasaista laitaansa rauhallisesti ja työssä. Ei Niilo sanonut kovaa sanaa Elsalle, mutta ei hän myöskään saattanut hänelle paljon iloa valmistaa. Elsa piti taloutta suurella huolella, eikä mitään puuttunut ison talon rikkaassa aitassa. Niin kului viisi vuotta. Vanha Antti oli vielä voimissaan, mutta oli jo vähäsen koukistunut iästään, ja hänen hiuksensa olivat menneet aivan valkoisiksi. Enimmästi ilahutti häntä vanhin lapsenlapsensa, Niilon ja Elsan neljävuotias poika, jolla iso-isän mukaan oli Antti nimenä. Jos tätä poikaa ei olisi ollut, olisi moni luullut, ettei vanhan ankaran miehen päivät olleet juuri iloisia, sillä hän ei lausunut nyt enää monta sanaa vieraille eikä omaisilleen.