VII.
Katrin kirkonmatka.
Siinä Raution metsäkylän talossa, missä Katri oleskeli, palveli toinen nuori tyttö, joka aina oli ollut lempeämpi Katria kohtaan kuin kaikki muut. Se oli sama Leena, joka viisi vuotta sitte oli ollut paimentyttönä ja jonka sijasta Katri, niinkuin jo on kerrottu, oli saanut mennä karjan kanssa metsään. Leena oli nyt seitsemäntoista vuotta ja oli hyvä ja hurskas tyttö, joka tänä suvena kävi rippikoulua.
Nämät molemmat tytöt makasivat samassa luhdissa, ja Leenalla oli usein ja paljon sanomista synkkämieliselle Katrille, Hänen ei milloinkaan vielä ollut tarvinnut maistaa elämän katkeruutta, vielä vähemmin oli hän kärsinyt sielun syviä kipuja, ja eli ainoasti uskonsa kyllyydestä ja siitä riippuvasta onnellisuudestansa. Monena iltana, kun he menivät ylös luhtiinsa, oli Leenan tapana kertoa Katrille papin sanoja rippi-koulussa, ja nuoren tytön hurskaat sanat laskeuivat kuin kesänkaste Katrin vaalistuneitten lapsuudenmuistojen yli ja hänen pimeän, synkän mielensä läpi kävi silloin kuin lämmin tuulen leyhkä.
Illalla, kaksi päivää ennen sitä juhlapäivää, jolloin Leenan piti mennä Herran ehtoolliselle, olivat molemmat tytöt puhuneet keskenänsä tavallista kauemmin ja seuraavana aamuna Katri oli levollisempi ja lempeämpi entistänsä.
Aikaisin Katri toki katosi tuvasta, ja Leena sanoi emännälle, että
Katri tahtoi hänen muassa tulla kirkkoon.
Hyvä, vanha emäntä kiitti Jumalaa liikutetulla sydämellä siitä, että hän niin kauan sulettua sydäntä oli kolkuttanut, ja kaikki muu talonväki ihmetteli ja kysyi keskenänsä, mitä tuo kaikki tahtoisi merkitä.
Kotvasen kuluttua näkivät he, kuinka Katri, puettu juhlavaatteisinsa, valkoinen liina päässä ja virsikirja kädessä, astui alas luhdin rapuista ja yhtyi samaten juhlallisesti puetun Annan kanssa, jonka jälkeen he molemmat nähtiin käyvän sitä tietä pitkin, joka Raution kylästä menee Kalajoen kirkkoa päin.
Matkalla ei Katri lausunut monta sanaa, ja myöskin Leenan sydän oli täynnä siitä pyhästä lupauksesta, hän nyt kävi ensikerran tekemään, jotta myöskin hän kävi ääneti Katrin keralla.
Kun he kuumalta maantieltä olivat poikenneet eräälle oikotielle, joka kulki viileän syvän metsän läpi, hiljentivät he käyntiänsä ja eivät vaeltaneet enää rinnatusten, sillä havuilla peitetty polku oli hyvin kaita. Ja näytti siltä, kuin Katri joka askeleella olisi tullut levollisemmaksi mielessään. Hän katseli kukoistavaa kanervaa, vihjaisia puolanvarsia ja korkeita honkia, ja hänestä tuntui niinkuin olisi hän tavannut muinaisia, rakkaita ystäviä. Kun hän kuuli yksinäisen metsänlinnun viserryksen, jota hän pitkänä aikana ei ollut kuunnellut, lempeni hänen surullinen katsantonsa. Vihdoin kuin he illalla metsänurmen lopussa saapuivat tielle, joka vei kylään, ja Laukkalan talo tuli näkyviin aaltoilevien viljamaitten takaa, silloin kuuluivat samalla iltakellot Kalajoen kirkossa soittavan juhlan alkua. Ne kaikuivat niin täynnä juhlallisuutta ja sovittavaa korkeutta. Leena pani kätensä ristiin rukoillen sydämmen pohjasta ja Katrin mustat, kyyneliset silmät katselivat katkeruudetta entistä kasvatuskotoa.
Kun Katri tuli kirkonkylään, oli siellä monta, jotka vielä tunsivat hänen, ja heitä kummastutti hänen nähdessään, sillä he olivat kuulleet niin paljon kummia puhuttavan hänestä. Katti vetäytyi erikseen ollaksensa yksinään ajatustensa kanssa eikä puhutellut siten yhtäkään vanhoista tutuistansa.
Totiset sydämmensä ja mielensä puolesta pyysivät Leena ja Katri majaa yksinäisessä paikassa ja hiljaan ilta kului pienessä tuvassa.
Varhain he heräsivät seuraavana aamuna, mutta eivät toimittaneet mitään, vaan vuottivat hiljaisuudessa kirkko-aikaa. Kun ison kirkonkellon ensimmäinen ääni kuului heidän korviinsa ja täynnä juhlallisuutta tunkihe heidän mielihinsä, valmistautuivat he vaeltamaan kirkkoon. Pysäämättä kirkonkentälle menivät he kirkkoon ja istuivat Rautiolaisten penkkiin. Kauan istui Katri liikkumatta nojaen päätään käsihinsä. Kauan ja hitaasti rukoili hän. Kun hän vihdoin nosti silmänsä ylös, katsahti hän Laukkalan penkkiin edempänä kirkossa. Siinä istui Niilo hartaasti vartoen jumalanpalveluksen alkua ja aavistamattakaan että Katri oli niin lähellä häntä. Siinä istui myös Laukkalan vanha isäntä ja liikutuksella näki Katri, että hänen hiuksensa olivat tulleet hopeanvalkeiksi ja että hänen ankara, totinen päänsä oli masentunut vanhuuden painosta.
Mutta Katri luovutti silmänsä näistä esineistä ja alkoi lukea virsikirjaansa, ensin vaivalloisella huomaavaisuudella, mutta pian syvällä rauhan halajamisella. Ja kun jumalanpalvelus sitten alkoi, tuntui hänestä niinkuin olisi hän ollut yksin koko kirkossa, ja niinkuin pappi olisi puhunut yksin hänelle opettaaksensa häntä, että kunkin täytyy tulla lapseksi, ennenkuin hän pääsee taivaan valtakunnan autuuteen.
Kun saarna oli loppunut ja Katri muun rippiväen kanssa astui kuoriin, kuuli hän, käydessään Laukkalan penkin ohitse, hänelle hyvin tutun lempeän äänen kuuluvasti veisaavan ehtoollisvirttä. Mutta hän ei nostanut alas vaipunutta päätään eikä nähnyt sitä vaaleutta, joka leveni Niilon kasvoille, kun hän nyt tuskin kuuluvalla äänellä jatkoi veisuansa. Hän toivoi kenties, ettei Katri ollut häntä huomannut ja että hän vielä voisi välttää Katria kohdata. Mutta kun Laukkalan vanha isäntä huomasi Katrin vaaleat, ei milloinkaan unohdetut kasvot muun rippiväen seassa, ei mikään liikunto hänen kasvoissaan eikä äänessään ilmaissut, että hän tunsi entisen kasvatustyttärensä, ja voimallisena kaikui hänen syvä äänensä muiden yli virren juhlallisissa säveleissä.
Mieli täynnä raivoavia tunteita notkisti Katri polvensa väen seassa altaripöydän edessä. Mutta kun hän kuuli kuinka vanha pappi Jesuksen nimessä ja veressä julisti rauhaa ja lepoa yhdelle toisen jälkeen ehtoollisvieraista, kun hän huomasi papin lähenevän myöskin häntä kalliilla lohdutuksella täytetyllä lupauksella kaikille rasitetuille sydämmille, silloin maalliset murheet poistuivat hänen mielestään. Ja hän nautti leivän ja viinan, ja sata kyyneltä, tuhat kyyneltä seurasi nyt ensimmäistä kevätpisaraa, joka suli jäätyneestä sydämmestä kun kellojen ensi ääni kaikui. Katri kätki kasvonsa käsihinsä, missä hän oli polvillaan altaripöydän vieressä. Se oli pyhä hetki. Mitä hän ajatteli ja tunsi, sitä ei yksikään ihmisestä syntynyt tiedä. Ajatteliko hän sitä kuinka hän seitsemän vuotta sitten samalla paikalla oli notkistanut polvensa Niilon keralla, onnellisena ja hyvänä? Ajatteliko hän sitä, kuinka hän silloin oli luvannut rakastaa ja uskoa, kuinka hän sitten oli vihannut ja epäillyt? Taikka unohtiko hän kaikki mailmalliset asiat, yksin ja ainoasti puhuaksensa taivahan Herran kanssa, täytettynä kuin hän oli äärettömästä janosta, sisällisen rauhan perään?
Jos Katri, kun hän palasi altaripöydältä penkkiinsä, olisi katsahtanut sivulleen, olisi hän nähnyt, että Niilon penkki oli tyhjä. Hän oli jo mennyt kirkosta pois.
Kun kirkonmeno oli päätetty ja seurakunta tulvasi kirkosta, alkoivat
Katri ja Leena pitkän vaelluksensa Rautiota kohti.
Leenassa asui rauha ja lepo ja hän kävi ilolla eteenpäin Katrin keralla, jossa nuori tyttö ei luullut minkään murheen nyt enää säilyvän. Mutta Katrin mielessä rupesi vanha levottomuus taasen heräämään, ja synkemmäksi tuli varjo hänen sisässään, kun hän rauhallisesta kirkosta astui kylmään maailmaan. Kun hän meni kansan ohitse, huomasi hän, kuinka he kummastelevilla silmillä katselivat häntä ja hiljaan kuiskasivat toisilleen, mitä olivat kuulleet mustasta vaaleasta Katrista. Ja uljaana nosti hän päätänsä, ja kumminkin olisi hän tahtonut käsillään peittää näiltä kaikilta, kylmiltä silmiltä sydämmensä kipua. Kujassa kävi hän Leenan sivulla rikkaan Laukkalan isännän ohitse, joka seisoi siellä puhellen arvoisan provastin kanssa, luomatta Katriin kertaakaan silmiänsä, ja Katrin rinnassa raivoi epäilys Jumalan oikeudesta. Kun he olivat päässeet kauemmaksi, näki Katri, kuinka Niilo jo etäällä poikkesi hyvin tuttuun kujaan, joka vie Laukkalaan, ja katkera ilo leveni hänen huulilleen, sillä aikaa kuin hänen silmänsä rajattomalla rohkeudella seurasivat etäällä olevaa esinettä, siksi kun se katosi näkyvistä.
Katri raukan sydän oli kivistö, mihin sanan siemen vaan oli langennut. Ja koska se tuli ylös, kuivettui se, kun ei ollut märkyyttä, ja päivän kuumuudessa seisoi kohoava korsi mustana ja synkkänä.
Katri oli saapunut tien poikkeukseen, missä Laukkala, tuo vanha kasvatuskoti, hänen maallisen onnensa hauta, lakkasi näkymästä ja kuumeenmoisella levottomuudella riensi hän eteenpäin, niinkuin olisi hän tahtonut pelastaa sielunsa kadotuksesta.
Äkkiin huomasi hänen tarkka silmänsä naisen vilahtavan vainioitten takana. Näkikö hän, ken se oli? Vaivalloisella tuskalla katseli Katri raukka tien molemmille puolille, pysähtyi äkkiin ja virkkoi Leenalle: — Mene vähän edellä. Minä näen luontokappaleitten tallaavan Laukkalan kaunista ruisvainiota. Ne minä ajan pois ja saavutan sinut kyllä sitten. Leena nyykkäsi hänelle ja meni eteenpäin. Katri pysäsi ja katseli häntä. Pian ei Leenaa enää näkynyt, Silloin astui vaalea Katri aidan yli vainiolle ja juoksi eteenpäin pientaretta pitkin. Pian kätki lainehtiva laiho hänet. Ja hän juoksi ruisvainion halki, kunnes hän tuli kaskelle, mikä nyt oli naurismaa.
Kun Katri saapui sinne, oli siellä nainen, joka noukki nauriita.
Se oli Elsa, Niilon vaimo, Laukkalan nuori emäntä, Se oli Elsa, jonka vuoksi köyhän Katrin elämän onni oli hävitetty, se oli Elsa, jonka vuoksi Katri oli kärsinyt kovia sanoja ja ajettu pois hyvästä talosta. — Mimmoinen tuo kamala kohtaus Katrin ja Elsan kesken oli, ei kenkään ole tietänyt kertoa. Mutta iltapäivää oli paljon kulunut, kun Katri kaukana Laukkalasta ja syvässä metsässä saavutti Leenan, tuon hyvän tytön.
Katrin askeleet kaikuivat hiljaisuudessa raskaina ja levottomina. Välin katsahti hän taaksensa ja synkkä oli myöskin hänen silmänsä nähdä. Tultuaan levottomaksi kysyi Leena heti:
— Missä olet ollut? Miksi tuijotat minuun niin kamalasti?
— Sydämmeni on kipeä, vastasi Katri ainoasti, ja sitten kävivät he yhdessä tietä eteenpäin, mutta Leena pelkäsi mielessään, tietämättä minkä vuoksi. Katrin silmissä nähtiin vielä kamalampi tuli kuin sinä yönä, jona hän Laukkalan rikkaasta talosta ajettiin avaraan mailmaan. Sillä silloin leimuivat silmät uljuudesta ja vihasta, mutta nyt ne paloivat kostosta ja katumuksesta ja epäilyksestä. Painoiko joku paha työ Katrin sydäntä? Sitä hän ei sanonut, vaan valitti ainoasti: sydämmeni on niin kipeä! löi rintaansa ja nyyhki.
Ja oli, kuin erämaa olisi säälinyt tätä yön mustaa lasta, Katri raukkaa. Raskaina ja rankkoina laskeuivat sateenpisarat honkien havuille, jylisten alkoi myrsky metsässä kaikua ja aralla lennolla riensivät lintuiset pesihinsä.
Ja kovemmin vaikeroi Katri: sydämmeni on niin kipeä, pysäsi välin kuuntelemaan ja kävi sitten taas eteenpäin. Se oli kauhea yö, eikä hurskas Leena milloinkaan unohtanut matkaansa Katrin seurassa Kalajoen kirkosta.
Kun he vihdoin saapuivat Rautioon, olivat nuo hyvät ihmiset siellä kotona aivan huolissansa Katrin tilasta, jota he eivät voineet selittää itselleen.
Katri meni heti ylös luhtiinsa ja viipyi siellä kauan. Kun hän taas tuli alas tupaan, oli hän pukeutunut arkivaatteisin ja tervehti nöyrästi kaikkia. Mutta hän ei istunut sinä päivänä kangaspuihin, niinkuin hänen tapansa oli, vaan tasoitti sitä ja leikkasi pois muutamia lankoja.
Sitten rupesi hän siivoomaan muutamia kaluja tuvassa, meni sen tehtyä ulos noutamaan parmallisen puita, latoi puut huolellisesti, lakaisi uunin edustaa, pyyhki tomun seinähyllystä ja kävi siten hiljaisuudessa, mutta tuskallisella levottomuudella toimesta toimeen.
Milloin hän pysähtyi kuuntelemaan, istui huoaten rahille, mutta nousi heti taas ylös. Ja talonväki katseli säälillä kärsivää Katri raukkaa ja rukoili hiljaisuudessa, että Jumala varjelisi häntä ja heitä kaikkia.
Vähäsen rauhallisemmaksi tuli Katri, kun emäntä käski hänen pitää vaaria kätkystä, missä talon nuorin lapsi makasi, jota kohtaan Katri aina oli osoittanut suurta lempeyttä. Hän istui matalalle puutuolille, tuuditti varoisasti pienokaista ja lauloi hiljaisella äänellä hänen omasta lapsuudestaan hyvin tutun kehtolaulun:
Tuudu talon pieni sirkku,
Nuku rannan toukolintu.
Vielä tuudut turvallisna
Pesässäsi mättähällä.
Surun sumut kaukan kauhtaa,
Korvessa ne kolkuntuvat.
Mutta pesää suojaa Herra,
Turvaa pientä linturaukkaa;
Kutsunut on Luoja tänne
Lapsen luoksi armaan äidin.
Päivä paistaa pesään täällä
Lämmittäävi sirkkuamme.
Punamarjat, kukat sorjat
Kasvaa täällä mättähällä,
Tuudu talon pieni sirkku,
Nuku rannan toukolintu.
Näytti siltä kuin laulu ja viattoman, nukkuvan lapsen näkö johonkin määrin olisivat rauhoittaneet Katria ja hän istui siinä kauan, katsellen ääneti pienokaista kätkyessä.
Kun talonväki oli mennyt levolle, lähti myöskin Katri luhtiinsa. Hän oli pyytänyt Leenan tänä yönä makaamaan tuvassa. Katri istahti luhdin kynnykselle. Hän istui siellä ääneti ja katseli maisemaa valoisalla kesän yöllä.
Seuraavana päivänä, viimeinen jonka Katri vietti Raution ystävällisessä talossa, oli hän vielä enemmän levotoin. Näytti niinkuin olisi hän kunakin hetkenä odottanut jotakuta, hän likisti usein Leenan kättä lempeästi ja hellästi ja sanoi hiljaa itkien: Suo anteeksi! Suo anteeksi!