VIII.
Joen rannalla.
Kun Niilo, niinkuin jo on kerrottu, vähän ennen jumalanpalveluksen päätettyä oli palannut Laukkalaan, ei kenkään talonväestä vielä ollut kotiin tullut. Hiljaista oli talossa, ja Niilo kätkeytyi aidan luokse nähdäkseen, meneekö Katri ohitse. Samasta paikasta oli hän monta vuotta sitte katsellut Katria, kun tämä ensikerran meni paimenena rikkaasta talosta. Eikä kauan viipynyt, ennenkuin hän nytkin näki Katrin vaeltavan eteenpäin maantiellä. Niilo näki hänen ja Leenan astuvan edemmäksi kylästä ja näki heidän vihdoin katoavan tien poikkeuksessa hietanurmen lähellä. Silloin hengähti hän syvään, niinkuin raskas taakka olisi nostettu hänen sydämmestään, ja astui sitten tupaan.
Siellä hän näki ainoasti pienen poikansa Antin ja kahdeksankymmenenvuotisen vanhan akan, joka oli tilan ruotuvaivainen. Elsaa, joka ei ollut kirkossa, ei näkynyt.
Kotvasen kuluttua kysyi hän vanhalta kuurolta akalta, missä emäntä oli. Akka vaan pudisti päätään, mutta Antti sanoi, että äiti oli luvannut tuoda hänelle oivallisia nauriita ja mennyt ulos. Kaikki talonväki oli palannut kirkosta ja päivällisen aika oli jo tullut, mutta emäntä oli yhä poissa. Silloin pikku Antti rupesi itkemään ja kysyi, missä äiti oli. Niilo hänen toki helposti lohdutti ja sanoi, että äiti tulee pian.
Päivällinen syötiin, eikä Elsa tullut. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin reipas talon emäntä ei itse ollut pannut ateriaa pöydälle, ja sitä syödessä ei paljon puhuttu, sillä tavallista ankarampana ja totisempana istui vanha isäntä peräistuimella, luoden useasti tarkkaavan silmäyksen ovea kohti.
Iltapuolella oli palvelusväki aikonut pyytää lupaa päästäksensä naapuritaloihin huvittelemaan vähäksi ajaksi, ja he kävivät siitä syystä monta kertaa kuistilla katsomassa emäntää ja ihmettelemässä, missä hän taisi viipyä niin kauan.
Mutta tuvassa istui vanha, hopeahiuksinen Antti ja hänen päänsä oli enemmän alas painunut kuin tavallisesti. Pieni pojanpoikansa oli hiipinyt hänen luo ja nojautui hänen polveansa vastaan. Näytti kuin pienokainen olisi aavistanut muitten äänetöntä pelkoa.
Vihdoin kuin aurinko laskeutui metsänlaitaa kohti ja karja tuli metsästä kotiin, rupesi myöskin Niilo kaipaamaan Elsaa. Hän oli, kirkosta tultuansa, enimmästi lukenut raamattua ja sen jälkeen pannut maata, mutta ääneti oli myöskin hän kuulustellut, eikö Elsa avaisi tuvan ovea.
Nyt nousi vanhus ylös, painoi lakin päähänsä, tarttui pikku Antin käteen ja meni ulos hakemaan Elsaa. Kaikki muu talonväki teki seuraa. Niilo oli viimeinen, joka sulki tuvan oven.
— Äiti! huusi pikku Antti.
— Emäntä! huusivat palkolliset.
— Elsa! huusi Niilo. Ja sillä tavoin huudettiin kaikkialla Laukkalan isossa talossa. Mutta ei kukaan Elsa vastannut. Ei kukaan Elsa vastannut vadermaisella kaskella, ei kukaan vainioilla, ei kukaan naurismaalla, missä kuitenkin nähtiin emännän olleen, sillä muutamia ylösotettuja nauriita oli irtaimina peltomaalla.
Kauan etsittiin rikkaan talon emäntää, etsittiin vainioilla ja niityillä. Vihdoin nähtiin kaikki etsiminen tyhjäksi ja laattiin siitä.
— Hän on mennyt johonkin poimimaan marjoja ja hän tulee varmaan pian, sanoi Niilo, kun he kaikki palasivat taloon.
— Emäntä on varmaan mennyt kylään ja tulee kyllä, arveli palvelusväki.
— Äiti meni naurismaahan, eikä palaja milloinkaan, sanoi pikku Antti itkein. Jo tuli ilta myöhäiseksi, ja illallisen aika oli käsissä, mutta Elsa ei palannut. Tuvassa istui taas rikas Laukkalan Antti äänetönnä ja totisena perä-istuimella pöydän takana, ja kaikki näyttivät odottavan levottomuudella jotakin tietoa emännästä. Silloin palasi muudan renki, joka oli edelleen hakenut, ja toi muassaan muutamia vaatekappaleita, jotka hän oli löytänyt pajupensaan alla joenrannalla aivan naurismaan lähellä. Ne olivat Elsan juhlaliinat.
Pahoja aavistuksia nähtiin kunkin kasvoissa, mutta kaikki olivat ääneti. Vanha Antti nousi synkkänä ja mielevänä ylös ja sanoi ainoasti:
— Ulos!
Taasen kävivät kaikki ulos ja ottivat sen tien, joka vie hakaan, joka oli naurismaan ja syvän joen välillä. Mutta ei kukaan huutanut tällä kertaa emäntää, vaan kaikki hakivat pitkin rantaa tuskallisessa äänettömyydessä. Mutta ei muita jälkiä nähty Elsasta.
Pitkän ja turhan etsimisen jälkeen menivät he yksi toisen jälkeen kotiin taloon. Uhkaavia, synkeitä pilviä oli noussut taivahalle, ja myrsky kuului kulkevan laakson yli. Raskaita sadepisaria alkoi jo pudota jokeen, tehden vesikehiä tyyneen jokiveteen. Silloin sanoi Niilo epäillen isälle:
— Hän kyllä tulee, hän on varmaan kadottanut liinansa. Itse hän ei sitä oikein uskonut, mutta jatkoi:
— Menen kotiin katsomaan, tokko hän kenties jo on palannut.
Ja Niilo meni kotiin eikä enään palannut Elsaa hakemaan.
Mutta vanha Laukkalan isäntä ei mennyt kotiin. Synkkämielisenä kävi hän vielä kauan joen rannalla ja katsoi alas joen veteen. Pikku Antti ei luopunut isoisänsä vierestä ja seurasi äänetönnä vanhuksen silmäyksiä, monta kertaa kävivät he rantaa pitkin sillä paikkaa, missä joki tekee mutkan, mutta he eivät vedessä nähneet muuta kuin haon, joka oli tarttunut kivien sekaan ja liikkumatonna vastusti aaltojen valtaa. Mutta kun joen vesi rupesi nousemaan kovasta sateesta, ja hämärä yhä lisääntyi, näytti vanhuksesta kuin olisi hako muuttanut muotoansa. Hän astui ulos rannan kiviä pitkin ja nosti kuivettunutta puuta.
Sen alla oli naisen ruumis. Kun hän sai haon kiedotut oksat irti, näki hän että se oli Elsan ruumis, joka oli kätketty sen alle. Kalpeat olivat nyt äsken niin punaset kasvot, ja verta oli vuotanut haavasta päässä.
Surullinen oli Laukkalan ankaran isännän katsanto, kun hän väkevillä käsillään nosti Elsan ruumiin joesta ja kantoi sitä kotiin. Pelvon alaisena hiipi lapsi, hiljaa itkien, kuolleen äitinsä jälkeen.
Siten saapuivat he rikkaasen taloon. Isossa tuvassa vallitsi syvä hiljaisuus, kun vanhus astui sisään raskaalla, surkealla taakallaan, Pian muuttui hiljaisuus valituksiin, ja nyyhkien ympäröivät naiset talon reippaan emännän kamalaa ruumista.
Mutta vanha isäntä likisti kovasti äänettömän Niilon kättä ja istui kauan, kauan tavallisella paikallaan pitkän pöydän ääressä, synkästi tuijottaen lattiaan. Eikä ketään ollut tuvassa, joka ei olisi aavistanut, ken oli tämän surman emännälle tuottanut, mutta ei kukaan tohtinut mainita murhaajan nimeä.