1. MUONION- JA ÄKÄSJOELLA. YLÖS KOSKIA JA TUNTUREILLE.
Eräänä kirkkaana kesäiltana läksimme me, kolmimiehinen joukkue, pitemmälle matkalle erämaahan, joka eteni luoteeseen Kolarin kirkonkylästä. Päämääränämme oli oleva majesteetillinen Yllästunturi, tuo jylhä, korkea kukkula, jonka ääriviivat me erotimme akkunoistamme, vaikka linnuntietä sinne saattoi olla viisi peninkulmaa.
Oli jo kymmenes tunti kun matkalle läksimme, mutta kukapa saattaa tässä kesäisen auringon maassa ajatella sitä onko edessä yö vai päivä. Varsinainen erotus näiden vuorokauden eri aikojen välillä on vaan siinä, että aamutunnit ovat hieman kolakampia, sillä lämpimiä öitä ei täällä pohjolassa ole — niinkuin väliin poikkeustapauksessa muussakin Suomessa.
Niinpä astuimme keveään koskiveneeseemme, missä ne kaksi miestä, joiden on tuota kapeata venettämme sauvottava, seisoivat, toinen perässä, toinen kokassa, sill'aikaa kun kolmas toimeton matkustaja, jos sellainen sattuu mukaan, laatii itselleen veneen pohjalle ruohoista ja koivunvarvuista niin mukavan makuusijan kuin taitaa, sillä tuossa vaappuvaisessa veneessä on oltava jotakuinkin liikkumatta. Jos hän istuisi, pimittäisi hän näköalan peräsauvojalta, jonka täytyy joka hetki tähystellä virranpyörteiden salaisia satimia.
Ja niin noustiin ylös Muonionjokea, joka leveänä ja mahtavana, väliin koskimaisena — sellaista kutsutaan nivaksi — virtailee metsäisten rantojensa välissä, mitkä vitkaan ylenevät tämän rajajoen kummallakin puolelta, Suomen ja Ruotsin. Väliin nousimme maihin Suomen rannalle, väliin Ruotsin kuningaskuntaan. Ken tuntee täällä ylhäällä pohjolassa erotuksen näiden naapurimaiden välillä, missä korviin kajahtelee ainoastaan suomenkieli!
Matkamme alkoi itse juhannuspäivän iltana. Väliin piiloutui aurinko jonkun yksinäisen, pohjoisessa samoilevan pehmoisen pilvivaipan taa; väliin leikki sen täyteläinen heijastus virran poimuissa ja rannoilla, missä silloin tällöin saattoi erottaa jonkin yksinäisen asumuksen. Ylipäänsä oli näköala vielä jotenkin jokapäiväistä.
Pari kertaa »yön» aikana astuimme maihin, venemiehet hetkisen levätäkseen ja me kaikki tutustuaksemme mukanaolevaan eväslaukkuumme. Kävimme ensin muutamassa ruotsinpuoleisessa asunnossa ja sitte samallaisessa Suomen puolella. Kummassakin paikassa vallitsi siisteys. Matkailija nauttii muodollisesti siitä puhtaudesta, minkä täällä tapaa, jos talo näyttää olevan vähänkin hyvinvoipa.
Ruotsalaisessa torpassa asui vastanainut pariskunta, nuoria ja onnellisia kumpikin. Yömyöhästä huolimatta ottivat he meidät muukalaiset sangen ystävällisesti vastaan ja valmistivat meille mukanamme olevista aineksista teetä. Ei kumpikaan ymmärtänyt ainoatakaan ruotsin sanaa. Kirkossa he kävivät Kolarissa ja sen pappilasta he, niinkuin mekin, noutivat postinsa ja suomalaiset sanomalehtensä.
Suomenpuoleinen majapaikkamme oli suurempi, viljellyn, jotenkin jyrkän rantarinteen töyräällä sijaitseva rakennus. Talon omisti Kolarin maapoliisi Simo Luttunen, tavattoman tiedonhaluinen nuori mies, kuten sittemmin tulin huomaamaan ja miksi häntä heti ajattelinkin, huomatessani tuvassa pienen, taidokkaasti valitun kirjaston, missä näkyi muun muassa Kalevala ja Edv. Bergh'in laaja suomenkielinen »Neuvonantoja lakiasioissa». — Hänen asunnolleen saavuttuamme — sieltä halusimme tilata kalaa viedäksemme sen paluumatkalla kotiimme — oli kello jo kaksi aamulla ja porstuan ovi oli suljettu. Sillä arkailemattomuudella, minkä erämaa ja kuusi viikkoa katkeamatta säteilevä aurinko mieliin luovat, koputimme reippaasti ovelle; kuitenkaan ei herännyt yksinäisessä, syrjäisemmässä huoneessaan nukkuva isäntä. Virkkuja olivat sitävastoin hänen sisaruksensa, kaksi siskoa ja yksi veli. Muutaman minuutin kuluttua olivat nuoret irrottaneet salvan oven edestä. He olivat virkeitä ja iloisia senvuoksi, että minun seuralaisissani tapasivat vanhoja Kolarin tuttujaan. Kahvipannu pistettiin tulelle, ja tytöt vilkkaasti rupattelivat. Nuorempi hymyili ylen herttaisesti suullaan ja silmillään, kuopat poskipäissään, hääriessään siinä liedellä lekottavan kahvipannunsa kanssa, sille että minä hänen marja- ja maitokasvoineen hiilellä pari vänrikinviiksiä pursin ne sopivat hänelle mainiosti ja hän niitä salaisella mielihyvällä peilistä katseli. Minun ei olisi pitänyt näytellä maalaria, sillä juoruaminen on hyvin rakasta erämaiden rahvaalle. Kuukausi jälkeenpäin puhuttiin kirkonkylän hihhulien kesken pyhällä kauhulla tuosta pikku kohtauksesta perheatelierissa, mutta niin väritettynä, että meidän oli siinä enää mahdoton tuntea noita viattomia hiiliviiruja.
Kun olimme lähdössä matkaamme jatkamaan, pani Iska, talon nuorempi, iloinen ja ystävällinen veljes, kolme komeata, joesta juuri pyydystämäänsä harjusta veneeseemme eväidemme täydennykseksi, hyppäsi itsekin veneeseen ja auttoi voimakkaasti sauvoen venettämme parin vuolaan nivan yli, kertoellen innokkaasti ja eloisasti jännittäviä tarinoita nivoista ja niiden aiheuttamista onnettomuuksista. Tuo parin kolmen kilometrin pituinen koskitaival luisti niitä kuunnellessa kuin tanssi. Sitten nousi Iska-ystävämme maihin ja jalkaisin reippaasti kotiinsa kulki.
Mutta me etenimme edelleen Joensuuhun, siihen paikkaan, missä koillisesta tuleva sivujoki, Äkäsjoki, kärsimättömänä vaahdoten, villinä syöksyy petollisten kallioiden ja kivien syliin, Muonionjokeen päästäkseen. Tyynenä ja majesteetillisena tulee tämä kaartaen lännestä ja jatkaa kulkuaan sitä samaa tietä, mitä me nyt olimme matkanneet, kauvempana etelässä vuorostaan heittäytyäkseen, mutta vieläkin voimakkaammin ja komeana, koskenlaskulle mahdottomana putouksena, ihanaan Tornionjokeen ja sen kera viimein meren syliin huvetakseen.
Äkäsjoki nyt meitä kohti määräpaikkaamme veisi, kohti erämaan mahtavata tunturia. Joen suussa, nimeltään Koskenkurkku, me nousimme maihin loppumatkasta tietoa saadaksemme, sillä se oli meille kaikille tuntematon. Paikka oli nimittäin asuttu: Kemin höyrysahaosakeyhtiö oli tänne erämaahan siirtolan perustanut, olipa järjestänyt sinne pienen kauppasäädynkin tukkimiehiään varten.
Kello oli nyt neljä aamulla, mutta uni näytti mieluisasti viivyskelevän tuossa päivänsäteiden syleilemässä, hauskassa talossa, noissa viimeisissä ihmisasunnoissa, joita seuraavain kuudentoista tunnin kuluessa näkisimme. Matka-ohje, minkä viimeinkin saimme, oli ylen niukka. Pari kolme peninkulmaa olisi meidän kulkeminen ylös Äkäsjokea ennenkuin nousisimme maihin vaeltaaksemme länttä kohti Luosujärven taloon, ainoaan lähiseudulla sijaitsevaan asumukseen. Siinä kaikki, mitä meille osattiin ilmoittaa. Ei ainoakaan tapaamistamme henkilöistä ollut kulkenut ylös Äkäsjokea, jonka Koskenkurkku, ikäänkuin vieraiden neuvotteluille vihaansa puskien, rannalla vaahtosi ja ryskyi.
Senpävuoksi etsimme taas käsiimme kosken alla olevan veneemme ja koskesta oli se köyden avulla ylös hinattava. Miehistö jäi yksin veneeseen ohjaamaan sauvoimen avulla sen kulkua kuohujen lomitse. Siinä kysytään voimaa ja valppautta, varsinkin kun väylä on aivan ventovieras ja virta puskee hurjan jättiläisen voimilla vastaan.
Saimmehan viimeinkin pikku aluksemme väljempään veteen; seuralaiseni huoahtivat ylenmääräisten ponnistuksiensa perästä, lähteäkseen pian uusia, iloisia vastuksia voittamaan.
Äkäsjoki on oikein mahtava virta, vaikka sen leveys ei olekaan suurempi kuin neljännes Muonionjoen leveydestä, mutta kuitenkin on joki koko sen välin, minkä me kuljimme, ainakin kolme kertaa niin leveä kuin Aurajoki Turun kaupungin siltain luona niiden alapuolella. Siihen juoksee useampia sivujokiakin, joita useimmissa paikoin Etelä-Suomessa pidettäisiin jotakuinkin mahtavina. Siitä huolimatta on Äkäsjoki väliin kesä-aikaan jokseenkin matala, ja niin oli nytkin puheenaolevana sateettomana kesänä suuressa määrin asianlaita. Useamman kerran töksähti meidänkin kevyt veneemme joen sileään hietapohjaan, päästyään kunnialla nivan yli toisensa perästä.
Niin ihmeteltävän ihana kuin olikin tuo kuuden viikon pituinen kesäpäivä, josta silloin kesä- ja heinäkuussa täällä pohjolassa sain nauttia — yhden asteen vaiheilla napapiiristä pohjoiseen — säilyy kuitenkin kauneimpana kesäkuun 25 päivän muisto, tuon päivän, jolloin me matkustimme pitkin Äkäsjoen kristallikirkkaita vesiä, tuon lempeän virran hivelevien, viehkeiden, yksinäisten rantojen välissä. Miten turvallisena ja lapsellisen luottavaisena hymyilikään vastaamme tuo meille kaikille kokonaan outo erämaa!
Joen suupuolen jotenkin loivia rantoja peittivät melkein vesirajaan asti parin kolmen kyynärän korkuiset lapinpaju- ja raitapensaat, joissa enimmäkseen oli miellyttävä, vaaleanharmaa väri. Vedestä kohosi mitä komeimpia caltha-kasveja metallinvihreine, loistavine lehtineen, ja ylempänä rannoilla seisoi nuoria, ehkä oikeammin sanoen hentoja, hajallisissa ryhmissä kasvavia koivuja.
Tuotatuonnempana matkamme varrella kävivät rannat korkeammiksi ja kasvoivat havumetsää, aina väliin tehden tilaa reheville, luonnonomaisille rantaniityille, joiden keskellä kiilui latoja valmiina vastaanottamaan vuoden runsaan heinäsadon. Mutta eipä näkynyt ainoatakaan asuntoa, ei soudellut ainoakaan vene vastaamme, ei ilmestynyt yhtään ihmistä näkyviimme pitkän päivämatkamme kuluessa. Meitä ympäröi äänetön, vieno, täydellinen erämaa.
Vähäväliä ilmestyi eteemme vesilintuparvia ja monet poikueet pakenivat nopeasti soluvaa venettämme ja säikähtäneinä tulivat nähtävästi ensimäisen kerran eläessään koetelleiksi hentojen siipiensä kestävyyttä lentämällä rauhaisaan metsään, niistä erämaan hiljaisuuteen lintujen laulu yötä päivää kajahteli.
Meillä oli perässämme uistin, joka kuitenkin usein täytyi lappaa veneeseen, ettei se matalammissa paikoin tarttuisi kiviin eikä jokiruohoihin, mutta saimmepa kumminkin saaliiksemme kunnon taimenen. Sille löysimme mainion säilytyspaikan muutamasta kolosta rannan kuusien välistä, jossa oli mitä raikkainta vettä. Palatessamme Yllästunturilta veimme me sitte tuon maukkaan saaliin mukanamme kotituomisiksi.
Useinpa ajoi väsymys venemiehet ja harvinaisen hyvä ruokahalu meidät muutkin maihin. Siellä viritettiin tuli, että verenjanoiset hyttyset pysyisivät edes jonkin matkan päässä, ja siellä paistettiin ne hyvät harjukset, jotka Iska oli meille lahjoittanut, ja siellä sai eväslaukkumme muukin sisällys makuaistiamme tyydyttää.
Tuollaisessa levähdyspaikassa — aurinko paistoi jo ylinnä taivaalla ja kuumuus oli kiusottava — heittäysivät seuralaiseni rannan nurmikolle muutamien kuusien katveeseen, vetivät päänsä, kaulansa ja olkapäittensä yli hyttyssuojustimensa ja nukahtivat meikein siinä samassa. Kun minä en ole koskaan saanut ulkoilmassa unta enkä yleensäkään päivällä, kuljin kappaleen matkaa metsään karkottaakseni uusilla vaikutelmilla väsymystäni, joka jo tuntui vaivaavan, tottumaton kun olin pitempiaikaiseen valvomiseen.
Ympärilläni levisi täydellinen erämaa, kuvaamattoman tyyni ja mukaansatempaava kauniissa kesä-asussaan. Mustikat olivat raakiloina. Tuskin liiteli pilvenhattaraakaan vaaleansinisellä taivaalla. Muuan lintu päästeli piipitysääniään ja metsä niihin kauvempana vastaan kajahteli. Maahan sortuneet mahtavat hongat minulta tuhkatiheään tien sulkivat, kertoen siten miten syys- ja talvimyrskyt hillittömällä raivolla yli tuon aution seudun tavallisesti myllertävät. Mutta niin autiolta kuin tuo kaikki näyttikin ja niin ihmisistä tyhjän kuin tiesinkin tuon seudun olevan, en kuitenkaan voinut ajatella olevani täällä yksin uinuvien toverieni kanssa. Kummastuksekseni minä huomasin joka hetki odottavani jonkin erityisen hyväsävyisen, tuskin tuntemani helsinkiläisen astuvan metsän varjosta esiin. En saanut tuota omituista päähänpistoa mielestäni kaikkoamaan koko sen tunnin kuluessa, minkä metsässä viivyin. Se seurasi minua mihin tahansa menin, ja kuitenkin olin ihan valveilla ja nauroin itsekseni vallan makeasti tuolle mielikuvituksen leikille, tuolle lappalaiselle — noituudelle!
Täällä erämaassa kuljeksiessani kyhäsin kokoon seuraa van pienen runon:
ÄKÄSJOKI.
Kaunis vuo, mi hiljaa hiipii eelleen
Kautta hentoin kesävihrerantain.
Oi, tuo hohto pian tyhjäks haihtuu.
Kesä kohta syksyyn vaihtuu, silloin
Jää ja yöpä teidät tyystin peittää.
»Kohtaloa meidän valitelko
Ällös, hyvä vieras», joki lausui.
»Lyhempi kuin kesä pohjolassa
Ihmiselämäss' on kesä lyhyt.
Synkemmin kuin talven pitkä yöhyt
Kietoo sydämiä murhemuistot.
Kas, kun pääsky saapui, tytön näin ma
vaeltavan vilpoisata rantaa.
Keväänsäde säihkyi silmissänsä,
Kesä lauluissansa lämmin hehkui.
Käki tuskin kukkumast' ol' laannut,
Kun hän jälleen rantamilla kulki.
Povessansa paloi huokaukset,
Kun hän vitkaan eten' erämaahan.
Vaan kun joutsen aikoi etelähän,
Käynti raskas rannoiltani kuului.
Hän se oli, jolta kevät, kesä
Kaikkos, tyttö, nyt niin kylmä, kalvas,
Hyiset hanget lunta sydämessä.
Hänet kesill' olen jälleen nähnyt,
Yhä sama, jäykkä, kylmä, mykkä,
Jäinen hilekiilto katseessansa.
Kesänsä ei saavu enää konsa,
Mutta minun talvi kevääks siirtyy.
Taaskin kautta kesävihrerantain
Lintusten ma lauleloita kuullen
Riennän kauvas, kauvas onnellisna,
Päivän leikkiessä laineillani.»
Kun minä palasin maihinnousupaikkaamme, huomasin toverieni vielä nukkuvan, mutta ne heräsivät samassa huudahdukseeni, sillä minä näin virran vievän venettämme, joka oli juuri rannasta ulommaksi solumaisillaan. Sain toki kuitenkin kiinni sen perässä laahaavasta köydestä.
Ja kun tästä seikkailuyrityksestä oli näin onnellisesti suoriuduttu, kaikkosi hetkeksi väsymys lamautuneista tajuistamme. Eipä, tottatosiaan, olisi ollut hupaista huomata olevansa kohtalon hylkääminä erämaassa.
Mutta yllämainittu ei ollut ainoa kesäinen kepponen, minkä mielikuvitukseni minulle teki. Vasta kun olin laskeunut lehväsvuoteelleni veneen pohjaan, alkoi kesäisten harhakuvien karkelo.
Äkäsjoen ruohorikkaat, pitkien pajupensasrivien, komeiden caltha-kasvien ja havu- ja lehtimetsäin reunustamat rannat himmenivät silmissäni ja niiden sijaan ilmestyi kuin lammikoiden ja kanavien sirosti järjesteltyjä, mitä rehevimmän kasvullisuuden kaunistamia rantoja Etelä-Euroopan kuninkaallisista huvipuistikoista. Rannalta kiilui pikku höyrylaiva ja se suitsutti savu- ja höyrypilviä ilmoille. Tämä odottamaton näky herätti minut horrostilastani. Minä nousin ylös, hieroskelin silmiäni — ne olivat nähneet unta, vaikka itse olin valveilla — ja huomasin, että höyrypilvet eivät olleet muuta kuin viistoon yleneviä, säteilevän yöauringon valaisemia hiekkavieremiä, joita oli siellä täällä vehreiden ja harmahtavien rantapensasrivien välissä.
Kolmas uneton yö loihti paluumatkalla paikkapaikoin leveän Muonionjoen rantamilla esiin kummallisia, osaksi jättiläis-, osaksi kääpiömäisiä ihmishaamuja, iloisia naurusuisia naamoja, ja ne minua kovin huvittivat katsellessaan siinä suurikupuisten päivänvarjostimiensa alta meidän venettämme ja kääntyessään aina sitä mukaa kuin me pääsimme niiden ohitse.