2. KOHTAUS ERÄMAASSA. YLLÄSTUNTURIN JUURELLA.
On komeata katsella, kun voimakkaat, tottuneet koskienkävijät sauvovat venettä virtaa ylös kaikin voimin ponnistellen — varsinkin kun kaksi tahi useampia veneitä on kulkemassa kilvan. Vaahto keulan ympärillä kuohuu, ja miehet ovat asennoissa, joihin kuvanveistäjän katse uppoaisi.
Sauvoessaan ovat miehet ihan suojattomia hyttysiä, »sääskiä» ja »polttiaisia», noita kesän eri aikoina vuorotellen ilmestyviä verenjanoisia julmureita vastaan, jotka purevat kuin taistellen elämästä ja kuolemasta. Ilettävimmät niistä ovat pienimmät, sillä ne tunkeutuvat silmiin, korviin ja sieramiin, jos taas koskenlaskijat vetävät päähänsä ja olkainsa yli harmahtavat hyttyssuojustimensa, näyttävät he hyvin salaperäisiltä: säkenöivät silmät suojustimen suurissa silmäaukoissa; suojustimen ulkopuolella istuu sadottain hyttysiä, samalla kun kokonainen pilvi heidän ilkeämielisiä tovereitaan tanssii ja survoo valitsemainsa uhripaikkain ympärillä. Ja jos sauvojat ovat urheiluunsa tottumattomia ja paljain jaloin — mikä harvoin tapahtuu — pysyäkseen veneen keikahdellessa paremmin tasapainossa, sattuu väliin, että he, hyttysten hyökkäyksistä kiusaantuneempina kuin Job vainonhengestään, tekevät varomattoman liikkeen, mikä saa aikaan sen, että he menettävät tasapainonsa ja kaatua romahtavat kallistuvan veneen pohjalle — vahinko, joka on uhkaamassa silloinkin, kun alus äkkiarvaamatta törmää jollekin vedenalaiselle kivelle taikka tarttuu karille.
Nivojen kivet ovat kahta lajia ja niiden suomalaiset nimet viittaavat siihen, että kansassa on ollut luulo niiden kanssa yhteydessä olevista kuvitelluista elävistä olennoista. Koiraskiviksi kutsutaan sellaisia vedenalaisia kiviä, joiden yli vesi tasaisesti virtailee, niinkuin pöytäliina, kun se aaltomaisena levitetään; naaraskiviksi nimitetään taas sellaisia koskissa olevia kiviä, joita vastaan virtaava vesi rajusti ja ikäänkuin häijysti syöksyy vaahdoten ja räiskyen niinkuin jonkin ilkeän akan luonteenmukaisella tavalla, vertaus ja nimitys, mikä tarinoi huumorillisesta kohteliaisuudesta erämaassa. Kosken tyynempiä kohtia sanotaan suvannoiksi, eivätkä ne koskensauvojia mainittavammin rasita.
Kuta ylemmäs Äkäsjokea me samosimme, sitä vaihtelevammiksi rantamaisemat muodostuivat. Kohta näimme Tapojoki-nimisen sivuhaaran luoteesta vuodattavan sameita vesiään Äkäsjoen kristallikirkkaaseen helmaan. Tapojoen ylemmän juoksun varrella kuulostaa olevan todellakin romantillisen kauniita luonnonkuvia, mutta sinne poikkeaminen olisi vienyt meidät kovin syrjään aikomastamme suunnasta. Vähän tuonnempana oli joessamme pieni, soma saari. Tämä vaihtelevaisuus olikin omiansa virkistyttämään meidän mieliämme, sauvoessamme siinä tunnin toisensa jälkeen ventovieraita vesiä, tietämättä olimmeko jo ehkä kulkeneet ohi Luosujärven venevalkaman, mihin meidän olisi tullut pysähtyä.
Silloin älysimme muutamassa virran mutkassa miehen kävelevän rannalla. On mahdotonta unohtaa sitä kummallista vaikutusta, minkä itsessään tuntee kohdatessaan ihmisen syvässä erämaassa. Keskustelumme taukosi. Oli kuin ainoastaan silmämme olisivat eläneet. Siinä samassa hetkessä oli kaikki väsymys kadonnut kuin taikavoiman kosketuksesta. Vene kiisi eteenpäin kuin siivillä. Tuossa tuokiossa ilmestyi eteemme kappale mitä vilkkainta elämää ja kauniita värejä, siltä tuntui meistä tuona »loihdittuna» hetkenä. Vastaamme tuli näet kaksi venekuntaa miehiä ja naisia, ja matalikolla kahlaili muuan mies ja irrotteli eräitä karille tarttuneita tervatynnyreitä, samalla kun toisia tynnyreitä vieri verkalleen virran mukana, tällä yksinkertaisella kuljetustavalla päästäkseen Köytän lastauspaikalla Tornion edustalla odottaviin laivoihin.
Kun veneissäolijat meidät huomasivat, näytti se niihinkin tekevän yhtä eloisan vaikutuksen. Keskustelu oli pian täydessä käynnissä eikä siltä puuttunut alkuperäisyyden vivahdusta.
Seurueen joukossa oli ylen puhelias muuan vanha, rattoisa ukko. Että minä olin se kaukaa saapunut vieras herra, jonka huhu oli kertonut tänä kesänä saapuvan Kolariin, sen sanoi hän kyllä heti älyävänsä. Entä minun toverini? Kuka mahtoi hän olla? Kun ukko sai tietää, että tämä oli kunnon virkamies Kolarista, loisti hänen katseensa tyytyväisyyttä ja hän huudahti iloisasti ja reippaasti: »Noh, meidän kirkon oma mies!»
Me puolestamme ehätimme kyselemään vastaisen tiemme tuntomerkkejä. Niin, me läpäisimme tuotatuonnempana uudistalon vasemmanpuoleisella rannalla ja sitte Luosujärven venevalkaman oikealla. — Miten pitkä matka on pirtille? — »Noh, kolme pitkää virstaa!» — Entä venevalkamaan? — »Noh, ihan pirtin luona!» — Entä millaiset ovat sen tuntomerkit? — »Noh, ei siinä ole minkäänlaisia veneitä eikä muita sentapaisia, mutta vähän tervanjätteitä metsän halki johtavalla polulla.»
Pian heitimme hyvästit ystävälliselle, hauskalle venerahvaalle.
Erosimme heistä kuin vanhoista tutuista.
Ja niin huristettiin yhä edelleen ylös jokea. Aluksi aika kyytiä ja vilkkaasti jutellen, sitte, kun aika kulumistaan kului eikä mitään uudistaloa vielä näkyviimme tullut, äänettöminä ja vitkempaan.
Pitkän taipaleen kiemurteli taas joki lakeiden, luonnonkasvuisten, sankkaruohoisten rantaniittyjensä lomitse. Kaikki tuntui olevan kuin viljeltyä, niin että uinaileva mielikuvitus sai minut siinä äänettömyydessä alinomaa tähystelemään — ei mitään pikku uudistaloa erämaassa — vaan vähintäänkin jotain komeata kirkonkylää, minkä minä odotin ilmestyvän eteemme joen jokaisessa mutkassa.
Sensijaan kohosi yht’äkkiä itse Yllästunturi ja, niinkuin näytti, aivan lähellä kaikessa hirvittävässä majesteetillisuudessaan. Koko tuota alastonta tunturia näytti peittävän harmahtava jää- ja lumihyyhmä ja siinä vaipassaan se yleni niin tylynä ja uhkaavaisena, että kylmät väreet kävivät, kesäpäivän paahteesta huolimatta, läpi luiden ja ytimien. Seuraavana päivänä huomasimme, että meidät oli pettänyt näköhäiriö. Lumesta emme tunturilla havainneet jälkeäkään — se mitä lumeksi arvelimme olikin vaan liikkumatonta, taajaa, vaaleanharmaata usvaharsoa, jota oli kasaantunut pitkin tunturin rinteitä. Itse tunturikin lienee vielä ollut puolentoista peninkulman päässä meistä.
Yllästunturi oli kotvasen näkyvissämme. Sitte kävivät joenrantamat korkeammiksi ja metsäisiksi ja peittivät tunturin taakseen.
Sitävastoin kiilui viimeinkin odottamamme uudistalo rannan kuusien välistä. Me laadimme ajatuksissamme hauskoja suunnitelmia kahvin ja teen keittämisestä ja siitä että tuvassa saisimme kaiketi yösijankin, sillä varsinkin minä olin ylen väsynyt.
Mutta miten kaikki toiveemme taittuisivatkaan uudistaloon saavuttuamme! Ovi oli naulattu kiinni, kaikki väki oli poissa ja ainoastaan säikähtänyt lammaslauma samoili ympäri tarhaansa.
Erämaiden vanhan tavan mukaan tuollaisissa tapauksissa me avasimme oven — ooh, ei täällä olisi tarvinnut lukkoja eikä salpoja, sillä tuossa pimeässä tuvassa vallitsi köyhyys, ikävyys ja tavaton siivottomuus. Muuan kuppi ja teelautanen ja pata kuivaneine vellintähteineen muodostivat koko talouskaluston; lavitsa, jonka peittona oli vanhoja verkonriekaleita, oli makuusijana. Ei, mieluummin vielä muutama pikku ponnistus kuin jäädä tähän kurjalan hökkeliin.
Viritimme kuitenkin takkaan räiskyvän tulen, panimme vettä pataan ja miten lienemmekin siitä ryynivellin jätteet raaputtaneet, saimme kuin saimmekin padan puhtaammaksi kuin mitä se vuosikausiin oli mahtanut olla. Mustanpuhuvaa, savuista teetä saimme näiden kyökkipuuhiemme palkkioksi, mutta olipa toinen sauvojistamme niin uuvuksissa, ettei hän kun hänet joenäyräältä unestaan herätettiin, kyennyt tyhjentämään kuin puoli kupillista teetään, mikä kuitenkin kaiketinkin vaikutti häneen virkistävästi.
Tuntematta vähintäkään kaipausta naulasimme me jälleen tuon kurjalan oven kiinni ja läksimme edelleen etsimään Luosujärven venevalkamaa, missä tervanjälet polulla tuntomerkkeinä olisivat.
Matka sinne oli luonnollisesti paljon pitempi kuin mitä meille oli sanottu. Yhä uudestaan ja uudestaan kävimme maissa, tervapilkkuja turhaan etsiskellen. Mitä tarkkaavaisimmin ja indiaanien tavoin tähystelimme me joka suunnalle, arvellen että kentiespä sittekin olemme kulkeneet etsimämme paikan ohi. — Silloin älysimme äkkiä kauvempana rannasta olevan tervatun tynnyrinvanteenpuoliskon. Eri tahoille hajautuneina etsimme polkua, jonka piti olla siinä lähistössä. »Eläköön!» kaikui metsästä. Polku oli löydetty. Veneemme vedettiin kauvas maalle, sauvoimet ja äyskäri kätkettiin pitkään heinikkoon, ja nyt alkoi kahdeksan kilometrin pituinen kävelymatka joenpinnalla kestettyjen vastuksien lisäksi.
Kävihän se kulku keveästi ja rattoisasti kuusten ja mäntyjen keskitse kuivalla maalla. Matkalla me poikkesimme muutamaan laudoilla vuorattuun maakuoppaan, jonka tukinhakkaajat olivat aikoinaan rakentaneet. Sen seiniin piirsimme nimemme niiden harvojen matkailijoiden nimien rinnalle, jotka aikaisemmin olivat paikalla käyneet.
Polku vei nyt eräälle suolle, missä pitkä jono liukkaita, pyöreitä tukkeja oli siltana. Pieksut olivat mainiot pitämään tasapainossa tuolla limaisella, kapealla, melkein kilometrin pituisella käyntisillalla, mutta työläämpi oli sen taivaltaa, jolla jaloissaan oli pohjatut saappaat. Ainakin kymmenisen kertaa solahti se polviaan myöten suon ruskeaan liejuun, mutta rutikuivana sai hän kumminkin jalkansa sammaleisesta suosta ylös, ja se antoi äänen, mikä muiskua muistutti.
Suolla meitä ahdistelivat ikäänkuin »surisevaan taistelurintamaan» järjestäytyneet hyttyspataljoonat, joita on hauskempi muistella kuin komennella. Niin pääsimme kovalle maalle taaskin, ja hyvissä ajoin oli Luosujärven yksinkertainen, verrattain hyvinvoipa talo näkyvissämme. Voimakas koiranhaukunta ilmoitti tulomme talon asukkaille, jotka rohkeapuheisen, hupaisen »Lapin-muoriksi» itseään kutsuvan emännän ja hänen kielevän, toverini mielestä naisellisenkainon tyttärensä johtamina ottivat meidät mitä sydämellisimmin vastaan. Oudossa erämaan talossa vieraileminen ei täällä ole vähääkään harmillista, sillä varoissaan oleva väkikään ei yhtään ujostele ottaessaan vastaan tarjotun maksun vieraiden nauttimasta mukavuudesta ja heille osoitetusta loppumattomasta hyväntahtoisuudesta.
Tupa oli avara ja siisti. Erään akkunan luona, mistä levisi näköala Yllästunturille päin, olivat talontyttären kangaspuut, joissa oli työnalaisena vahva ja kaunis vihreänvärinen villakangaskudin; se oli nyt yöksi huolellisesti lumivalkosella pyyhinliinaila peitetty.
Kahvipannu porisi tulella suuressa, puhdistetussa takassa, illallinen oli pian katettu, mutta väsymyspä veikin miltei koko ruokahalun. Toverini, joka oli karaistunut jokapäiväisistä voimiakysyvistä matkoistaan, läksi vielä talontyttären kanssa soutelemaan sirojen rantojen ympäröimälle järvelle, josta talo oli saanut nimensä. Ilta oli tyyni, kaikki oli lähellä ja kaukaa niin hiljaista, että heidän veneestään kuului taloon jok'ainoa sana, minkä he lausuivat, silloinkin kun he olivat noin kilometrin päässä siitä.
Toverillani oli kyllä ollut aikomus hiukan uinahdettuaaan lähteä jo kello kahden aikana ongelle, mutta hän heräsikin vasta kello kolme, jolloin me muut jo teimme Yllästunturille lähtöä.
Se joka tänä yönä ei nukkunut olin minä. Minulle oli vuode valmistettu suureen saliin, jonka kaikki akkunat olivat ulkoapäin laudoilla tukitut, niin että sisällä vallitsi täydellinen pimeys. Ainoastaan yhdestä ja toisesta pienenpienestä reiästä pilkisti hieno valopilkku. Siistin vuoteeni viereen oli kuitenkin sytytetty kynttilä palamaan kuin talvella. Sänkyäni ympäröi komea hyttysteltta; sänkyjä oli useita muitakin pitkin salin seinuksia ja niissä nukkui naisia ja lapsia. Niinkuin päivänvalo oli kesäinen lämpökin tuosta avarasta huoneesta poissa ja kellarimainen koleus siellä vallitsi. Tuntui siltä kuin olisi se säilynyt täällä aina pitkästä talvesta asti. Minua muodollisestikin kiusotti tuo pimeys, johon viime aikoina en ollut tottunut. Uni ei silmiin tullut, ja minä nousin ylös jo kello kaksitoista ja niin poistuin tuosta hyttysistä vapaasta, mutta pimeästä ja kolkosta huoneesta.
Ulkona helotti aurinko tänä yönä säteilevän kirkkaana, vaikkakin sen loisto oli omituisen vakavaa, mikä sille keskiyön aikana on juuri ominaista. Tunturi lepäili katveisena noin viiden kilometrin päässä, linnuntietä laskien. Sitä ympäröivät honkametsäiset kukkulat ja niiden yläpuolella muodostuivat kivivuoret jättiläismäiseksi, matalanpuoleiseksi hämärän muinaisuuden kilvenkupulaksi.
Jokin salaperäinen vetovoima on tuossa erämaan jättiläisessä, jonka ympärillä vielä väliin susi ja karhu samoilevat. Silmä pyrki kerran toisensa perästä kääntymään sen tasaisiin, voimakkaisiin ääriviivoihin.