3. YLLÄSTUNTURI.
Niin tulivat aamun alkutunnit, jokseenkin kylmät, tuoden kuin tervehdyksiä korkealta tunturilta, missä ilma on koleata kuumimpanakin kesäpäivänä.
Aamukahvi tarjoiltiin. Ja me purasimme hyvin aikaisen aamiaisen eväslaukkumme antimista, ja siihen olimme lisäykseksi saaneet auringonpaisteessa kuivattua poronlihaa. Sitte läksimme oppaamme seurassa — hän oli muuan tilanomistaja tuon matalan pikkujärven vastakkaiselta rannalta — venevalkamaan, sillä alkuosa matkaamme oli kuljettava vesitse.
Kauvan ei tarvittu soutaa. Me astuimme maihin erään leveän metsäojan suulla; puron vesi solui hiljaa eteenpäin yhtyäkseen järven sameisiin varastoihin.
Nyt alkoi hanhenmarssimme oppaamme perässä melkein huomaamatonta, erämaahan johtavaa polkua pitkin. Kello oli nyt neljä aamulla.
Mikä ääretön joukko mahtavien, kaatuneiden honkain runkoja olikaan tässä metsässä vastassamme! Väliin pääsimme niistä kiertämällä, väliin oli meidän kiivettävä niiden yli. Useimmat niistä lienevät sortuneet myrskyissä muutamia vuosikymmeniä takaperin. Oksat ja varvut olivat jo aikoja sitte rungoista irtaantuneet ja kaarnan olivat sateet ja myrskyt putipuhtaiksi pois huuhdelleet. Väriltään melkein valkeina ja ihan alastomina viruivat ne vehreän metsämaan kamarassa tahi pilkistelivät tuuheiden sanajalkojen välistä, joita kasvoi reippaasti porisevien purojen varsilla, metsän halki uraansa uurtavien. Ne näyttivät mammuth-eläinten luiden jättiläismäisiltä jäännöksiltä, sinne tänne erämaahan eksyneiltä.
Aurinko kohosi yhä ylemmäs taivaalle ja kuumuus oli jo niinkin varhain aamulla jokseenkin rasittava, varsinkin noustessamme harvempaa metsää kasvavan Lampovaaran rinnettä ylös, sillä siellä oli kovin vähän varjoisata eikä kaikin paikoin ollenkaan. Päästyämme sen huipulle — vaaraa pidettäisiin Etelä-Suomessa varsin huomattavana »näköalavuorena» — tähystelimme turhaan tunturia, mikä ei saattanut olla kauvempana kuin kilometrin päässä meistä, mutta metsäpä yhäkin peitti Yllästunturin näkyvistämme.
Niin laskeusimme alas Lampovaaran vastakkaista rinnettä ja tulimme erääseen notkelmaan, mistä tiemme johti edelleen halki ylenevien metsämaiden, kunnes yhtäkkiä huomasimme seisovamme jylhäkatseisen, jyrkän Yllästunturin juurella. Lapissa huomaa useinkin joutuneensa yllätyksien tenhopiiriin.
Ensimäinen havainto, mikä minua tuon pohjolan kuulun tunturin nähdessäni hämmästytti, oli tunturin vähäpätöiseltä näyttävä korkeus. Eipä se näyttänyt juuri paljon korkeammalta kuin Helsingin Nikolainkirkko, jonka korkeus torin tasosta ristin huippuun laskettuna on ainoastaan 242 jalkaa, kun Yllästunturin sitävastoin sanotaan olevan 2,000 jalan korkuisen ja siis vastaavan enemmän kuin kahdeksaa tuollaista päälletysten ajateltua kirkkoa. [Suomen tunnetuin vuori Aavasaksa on korkeudeltaan ainoastaan 784 1/2 jalkaa. Yllästunturi on siis enemmän kuin 1,200 jalkaa sitä korkeampi.] Toinen seikka, mikä hämmästystäni herätti, oli se ettei täällä näkynyt jälkeäkään mistään varsinaisesta vuoresta. Edessämme oli vaan hyvin jyrkkä, ihan metsätön kukkula, jota peittivät lukemattomat päälletysten kasassaolevat kivet, melkein jok'ainoa kuution tai suunnikkaan muotoisia ja suunnilleen kyynärän korkuisia. Niiden muodot ovat niin säännöllisiä kuin olisivat ne koneella leikatut. Siellä täällä kiviröykkiöiden välissä näkyi kuitenkin palanen multaista maata, missä harvakseen kasvoi matalia yrttejä ja ruohonkorsia; sitte alkoi taas tuo valtava kivivyöhyke, kiertäen koko tunturin ympäri. — Monet muutkin Lapin tunturit ovat, mikäli varmuudella tiedän, täynnä irtonaisia kivimöhkäleitä, tasapintaisia, jyrkkäsärmäisiä, muinaisajan ajojäiden muodostelemia.
Kiviharkot ovat hyvin hienosyistä graniittia, ulkopuoleltaan harmaanvihreitä, sileitä, miltei liukkaita, väliin niin irti toisistaan, että ne kulkijan astuessa liikahtelivat.
Ja tätä pyramiidimaista kiviharkkoseinämää olisi kiivettävä aina kahdentuhannen jalan korkeuteen. Se vaatisi vaivaa ja hellettä nuoremmiltakin henkilöiltä.
Yhtäkaikki tultiin kiviharkkovyöhykkeen yläpäähän ja päästettiin helpotuksen huokaus, sillä yläosassa oli rinne kivetöntä ja siitä syystä helpompaa nousta. Ylös päästyämme havaitsimme seisovamme tasaisella ylängöllä — ja sen taustalla oli samallainen jyrkkä kiviseinä kuin alapuolellakin, mutta vieläkin korkeampi, muodostaen toisen kivivyöhykkeen tuon panssaroidun jättiläisen ympärille.
Otsa vielä hiessä äskeisistä ponnistuksista aloimme hetkisen levähdettyämme uuden kapuamisen ylös tunturille — alituiseen kiveltä kivelle hyppien ja kiiveten — tyytyväisinä siihen että edes silloin tällöin tapasimme muutamia metrejä kivetöntä maata, missä pikemmin pääsimme ylös jyrkännettä.
Minä en tahdo tästä tunturillenoususta kertomalla luoda lukijaan sen suurempaa väsymyksentunnetta kuin mitä se nousu meihin itseemme todellisuudessa vaikutti. No niin; ensimäistä ja toista kivivyöhykettä ja ylänköä seurasivat uudet ja yhä uudet samallaiset ja ne kuin ilkkuen esiin ilmestyivät silloinkin kun luuli jo varmasti matkansa perillä olevansa.
Tuossa jättiläisessä näytti piilevän kuin jotain salaperäistä, persoonallista ivaa ja uhmailua joka kerta kun se oli saanut houkutelluksi meidät uudelle ylätasangolle ja siinä taas viritetyksi eteemme uusia, yhä vaikeampia vastuksia. Täällä voi hyvin saada käsityksen siitä, miksi kansantarut pyrkivät luomaan vuorenpeikkoja ja tunturikuninkaita.
Mutta kuitenkin kaikitenkin tuntui siltä kuin olisi jokainen uusi este karaissut hermoja ja lujittanut lihaksia. Sai kyllä suutuksissaan purra hammasta ja hivellä hikeä otsaltaan, mutta kunkin uuden pettymyksen perästä lyhennettiin siitä huolimatta levähdyshetkiä. Ylös täytyi päästä, vaikkapa Yllästunturi kiviharkkovarustuksineen olisi pilviin asti ulottunut. Tuota kiusantekijäjättiläistä alettiin jo epäillä, vieläpä siinä määrässä, että kun viimeinkin oli päästy tunturin korkeimmalle ylängölle ja havaittu että sieltä saattoi nähdä joka suunnalle, yhäkin epäillen tirkisteltiin jotain uutta kiviharkkoseinämää.
Mutta edessämme oli nyt ainoastaan hieman mykevä, sangen laaja ylänkö niin pitkälti kuin silmä kantoi; eräässä paikassa oli pienempi kasa kiviharkkoja ja sitä tunturin korkeinta kohtaa nimitettiin laeksi. Se oli kuin tuon mahdottoman suuren »kilvenkupulan» napa, minkä me jo kaukaa olimme luulleet näkevämme.
Mikä jylhyys, mikä ääretön jylhyys, täytyy sanoakseni, levisikään täältä silmäimme eteen. Tuntureita ja taaskin tuntureita, metsäisiä vaaroja ja niiden välillä lukemattomia tundroja, järviä, lampia ja kiemurtelevia jokia, mutta mistään viljelyksestä ei tänne ylhäälle näkynyt pienintäkään merkkiä. Köyhinkin, pieninkin suomalainen kappeli, jos se olisi siirretty johonkin tuon näkemämme, äärettömän maa-alueen kolkkaan, olisi näyttänyt mitä ihanimmalta varallisuuden ja sivistyksen kehdolta.
Seuralaiseni, jotka olivat jylhyyteen näissä seuduissa tottuneet, ahmivat täysin siemauksin silmillään noista tosiaankin hämmästyttävistä näköaloista. Jakamattoman innostuksen valtaamina osoittelivat he toisilleen jokaista asuttua paikkaa, minkä kaukoputkillaan saivat silmiinsä. Nuo yksinäiset kohdat, jotka olivat parin peninkulman päässä toisistaan, tuntuivat vaan lisäävän seudun autiota vaikutusta, jonka yksityistä, luonnonkauneista, ihanista maisemista ei täällä ylhäällä tietystikään voinut saada mitään käsitystä.
Kun me olimme nousseet tunturille sen pohjoispuolelta ja koska siis emme saattaneet nähdä sen heikosti kaareutuvan tasangon yli, etenivät meidän näköalamme ainoastaan pohjoista ja sen rajasuuntia kohti. Ja tämä osa Lapinmaata olikin mieltäkiinnittävintä. Norjanpuoleiset mahtavat, korkeimmat tunturit näkyivät jokseenkin selvästi, mutta jonkinlaisella epäilyksellä osoitteli oppaamme eräitä Venäjän rajalla päin taivaanrannalla häämöttäviä tuntureita.
Korkeimpia Suomen Lapissa esiintyviä tuntureita oli pohjoisessa näkyvä kaunis- ja voimakaspiirteinen Pallastunturi ja itäisellä ilmalla Kumputunturi, kaukana Kittilässä, kumpikin noin yhdeksän penikulman päässä siitä paikasta, missä seisoimme.
Tuona kuumana kesäpäivänä näytti mukanaoleva lämpömittarimme alhaalla Lampovaaran mäellä + 30°, mutta täällä ylhäällä Yllästunturilla auringossa ainoastaan + 8° Cels. Kylmä tuulenhenki ja juuri äsken sulaneesta lumesta johtunut kosteus saivat aikaan epämieluisan vedon tunturin laella, pitkää talvea muistuttavan. Kuivat, matalat ruohonkorret painuivat notkistuen maahan ja meidän oli oltava alituisessa liikkeessä, ettemme vilustuisi, hikisiä kun olimme. Täällä ei ole kesää koskaan, ja se vaikutus, minkä sain tuosta äärettömästä, aurinkoisesta, silmänkantamattomiin ulottuvasta harmaasta seudusta, oli talvimainen, vakava, juhlallinen ja kunnioitusta herättävä, niinkuin yleensä kaikki mikä on — yksi ja kokonainen.
Kylmyys esti meitä kauvemmin viipymästä Yllästunturilla, jonka joka puolella tarjoutunee katselijan nähtäväksi jokseenkin vaihtelevia maisemia ja näköaloja. — Alaslaskeutuminen oli jonkunverran helpompaa kuin ylösnousu ja kävi nopeasti, sillä vauhtia oli jyrkänteissä vaikea hillitä. Nopeat hyppäykset kiveltä kivelle vaativat kuitenkin tarkkaavaisuutta, sillä kivet olivat sileitä ja väliin luisujakin. Muutoin johdattikin meitä nyt oppaamme vähän kivettömämpää tietä, muristen itsekseen, että oli sen tien ylöskiivettäessä unohtanut. Oli niitä sentään kiviä täälläkin sadointuhansin. Ja jos Yllästunturi lukemattomine, melkein valmiiksi hakattuine kauniine kiviharkkoineen, jotka ovat mitä hienointa graniittia, olisi lähellä merta, muodostaisi tuo nyt niin orpo kukkula kokonaisen rikkaudenpesän.
Vihdoinkin olimme alhaalla tunturin juurella ja saatoimme sanoa tuolle yksinäiselle, mahtavalle, surumieliselle Yllästunturille hyvästimme.
Mikä mahtava maine olisikaan tuolla tunturilla, ellei se sijaitsisi niin kaukana erämaassa. Nyt lienee tämä pienoinen kuvaus kaikkein ensimäinen tuosta suuremmoisen jylhästä Yllästunturista.
Suomen kansallistarustossa löytyy olento, joka on kuin vartavasten luotu eläväiskuva tästä ikäänkuin Herran kiroomasta, kiviharkoilla lastatusta tunturista. Se on Kullervo. — Useinkin, kun istahdin jollekin kivelle hetkisen levätäkseni, kuvastui sieluuni tuon onnettoman nuorukaisen hahmo. Vaikka olivatkin silmäni ummessa, olin kuitenkin näkevinäni hänen istuvan siinä edessäni katkennut veitsi kädessään, taikka pikemmin seisovan tuolla kuivuneella nurmikolla ja puhelevan miekalleen erämaassa. Yllästunturilta saamiini muistelmiin liittyy aina Kullervon traagillinen haamu.