2. MATKALLA AAVASAKSALLE
Ei tarvitse matkustaa kovinkaan kauvas pohjoiseen Torniosta tullakseen vakuutetuksi siitä, että ainoastaan poikkeustapauksessa joutuu maassamme matkustamaan paremmin viljellyn, väkirikkaamman ja rakennuksiltaankin vauraamman seudun halki, kuin on Tornion jokilaakson eteläinen osa tahi niinkuin sitä yksinkertaisesti nimitetään: »Jokela».
Tätä vaikutusta kohottaa vielä lähellä maantietä vierivän mahtavan virran aiheuttama raitis tunnelma, virran, jonka suloutta lisäävät kuohuvat kosket sekä suuret, viljellyt saaret somine maalaistaloineen, joita erittäin kauniit, väliin tavattoman tuuheat koivut ympäröivät.
Noin yhdeksän kilometrin päässä Torniosta vie tie meidät Kiertovaaralle, jotenkin korkealle mäelle, mistä laaja ja harvinaisen mahtava näköala avautuu yli hyvinvoivan, puistomaisen jokilaakson, jonka eteläisessä osassa kummankin rajakaupungin ja Ala-Tornion monet torninhuiput korkeuksiin kohoavat. Tekisippä mieli uskoa, että silmä on keksinyt jonkin suuremman kaupungin tuolla kauvempana, mutta nuopa Tornion kaupungin tutunomaiset tornit pian meitä vanhoina tuttuina tervehtivät.
Syystä, että vesi oli ylen alhaalla, viruivat tukkilautat sattumalta matalikolla, mutta ilo ja elämä vallitsi sensijaan lohipatojen luona. Sekä suomen- että ruotsinpuoleiselle rannalle oli rakennettu pieniä torneja, joista isot ruokakellot uutta miehistöä voimiakysyvään työhön kutsuivat. Silloin maantie väkeä täynnänsä vilisi, mutta järjestys oli sentään mitä parhain. Saattoi nähdä, että kaikki, silloin vielä, tajusivat työn arvon ja pitivät kunnianaan olla täsmällisenä työmiehenä.
Ylhö on erään pitkän ja vihaisen kosken nimi virran eteläisessä juoksussa. Sen kumea jyrinä kuuluu maantielle, ja valkoinen vaahto välähtelee rannalla kasvavain lehdikköjen lomitse.
Alituiseen sai nähdä esimerkkejä siitä miten paljon ihmiset näissä pimeissä pohjolanmaissa valoa rakastavat, ei ainoastaan luonnossa, vaan myöskin asunnoissaan. Nykyaikaisia isoja akkunaruutuja näkee kaikissa tämän jokilaakson uudemmissa asuinrakennuksissa. Vieläpä pohjoisempanakin, harvemmin asutuissa seuduissa tapaa ylen usein sellaisia akkunoita uusissa taloissa, taikka niinkuin täällä on tapana sanoa: »nyypyykiöissä». Sitäpaitsi näkee täällä uudempia talleja neliruutuisine akkunoineen, eikä navetoistakaan pienempiä, kiiltävänkirkkaita akkunaruutuja puutu.
Entä mikä puhtaus vallitseekaan näiden ulkohuonerakennusten ympärillä pienimmissäkin taloissa! Siististi ja hauskasti puettuina liikuskelevat ihmiset kaikkialla töissään ja taloustoimissaan. Sellaiset likaisiin rääsyihin puetut lapset, jotka Etelä-Suomessa eivät ole harvinaisia, olisivat täällä miltei loukkauksena.
Vielä kauvempanakin pohjolassa matkamme varrella oli kievareita, joita saattoi sanoa puhtauden esikuviksi. Astuin kerran epähuomiossa talonväen kyökkiin. Siellä parastaikaa leivottiin. Tuskin jauhonhiukkastakaan puhtaalla lattialla! Ei likaämpäriä, ei halkosylyystä näkynyt huoneessa. Ovi viereiseen huoneeseen oli auki. Kiiltäväksi maalattu lattia, suuria ruukkukasviryhmiä akkunoissa! Huone oli hieno kuin pikku salonki.
Kun Aavasaksalle on lukemattomia matkailijajoukkoja vaeltanut, ja koska matkasta sinne monet sanomalehtikirjeenvaihtajat ovat kertoneet, jätän tässä matkakuvauksen syrjään, kunnes olemme päässeet suomalaiseen Ylitornioon (on näet olemassa samanniminen pitäjä — ruotsinkielinen — Tornionjoen länsipuolella), jonka rajojen sisäpuolella saamme kulkea ohi tuon milteipä maailmankuulun pikku vuoren, Suomen eteläisimmän, mistä keskiyönauringon saattaa nähdä pari vuorokautta vuodessa.
Tuo ylimalkaan viljelty ja asuttu seutu, minkä halki maantie vierii ne 75 kilometriä, jotka Tornion Aavasaksasta erottavat, muistuttaa sitäpaitsi kauttaaltaan paljon enemmän peräpohjolaista jokimaisemaa kuin jylhyydessään suuremmeistä Lapin maisemaa, mistä syystä saattaisi helposti sattua, että jos täällä näkemiänsä kertoisi, se kuvaus muodostuisi tämän luvun alkupuolen toistamiseksi.
Ja kun me juuri tässä edellä kurkistimme muutamaan kyökkiin, on meidän nyt kerrottava, mitä kellari, ruokasäiliöt ja ullakot ravintoon nähden voivat meille tarjota. Tietystikin etupäässä kalaa ja poronlihaa.
Lohet ja siiat vaeltavat välittäjien kautta enimmäkseen Helsinkiin ja Pietariin, missä nämä herkut nousevat korkeihin hintoihin kuljetusmaksujen vuoksi. Mitätön murto-osa jää makupaloiksi tänne pohjolan varakkaampiin koteihin. Pienemmät kalat löysivät sitävastoin tuoreena tiensä meidänkin kolarilaiselle pöydällemme ja niiden joukossa oli niinkin oivallisia kuin taimen, harjus ja tuo maukas ja näöltään miellyttävän kaunis forelli somine punasine pilkkuineen. Keskikokoiset ja sitä pienemmät kalat suolataan talven varaksi. Välttämättömäksi käynyt silakka on ostettava Torniosta ja se käy köyhälle kansalle kalliiksi.
Poronteurastuksesta saadaan eriarvoista lihaa, riippuen aina paloteltujen osien erilaisesta valmistustavasta. Savustettu liha soluu enimmäkseen lohenvientiteitä varakkaammille ostopaikoille. Auringossa kuivatut palat nautitaan kotosalla. Perunain kanssa muhennokseksi valmistettuna tuntui minusta tuo mehuton, kovettunut ravintoaine jotenkin mauttomalta. Metsälinnuista ei laajassa, harvaanasutussa Lapissa luulisi olevan läheskään niin suurta puutetta kuin sellaisista metsästäjistä, joilla saattaisi olla aikaa pitkämatkaisiin retkiin. Riekonmetsästys lienee eniten muodissa. Helpompaa on vesilintujen ampuminen lammista ja juoksevista vesistä. Sitä urheilua harjottaa mielellään yksi ja toinen täällä pohjolassa asuva herrasmies joka siitä saa vähäisen vaihtelua sunnuntaiseen pöytäänsä.
Mitä omasta talosta voidaan saada ravintoaineita, sen jätän tässä mainitsematta, samoinkuin kysymyksen metsämarjoista, kuten muuraimista j.n.e. sekä joen rannoilla monin paikoin villeinä kasvavista laajoista mustaviinimarjapensaista. Niinikään jätän syrjään tuon jotakuinkin kalliin, monen eteläsuomalaisen mieliruoan, kovan poronjuuston makuineen ja hajuineen.
Tahdon tässä vielä mainita, että siinä kolarilaisessa talossa, missä minä tulin asumaan, jo heinäkuun 14 päivänä saatiin oman maan kasvusta harvinaisen hyviä perunoita. Kesä oli tavattoman kaunis ja kuiva, ja kun aurinko oli kuusi viikkoa yötä päivää perunamaahan hellästi säteillyt, kypsyi sato sukkelaan. Jo edellämainituilla eli oletetuilla aineksilla saattaa yksinkertainen koti tulla hyvinkin toimeen.
Mutta kaikki muu, mitä taloudessa täytyy pitää tarpeellisena: siirtomaantavarat, suolat, jauhot j.n.e. on kolarilaisten — puhumattakaan niistä, jotka asuvat esim. aina Enontekiäisissä, Inarissa tahi Utsjoella — tuotava Torniosta ja siihen se aika ja hevoskyyti uhrattava, minkä tuo kahdenkymmenen penikulman matka sinne ja sieltä takaisin vaatii. Jo Kolarissa kohoo 100 jauhokilon hinta, mikä Helsingissä on 10 à 12 mk, 35 à 40, vieläpä 45 markkaakin. Kauratynnyristä maksettiin Kolarissa 20 mk, polttoöljylitrasta 40 à 45 penniä j.n.e. Muuten vaihtelevat hinnat tavattomasti.
Käydessäni myöhemmin Kolarissa talvisaikaan näin aamiaispöydässämme väliin mainioita poronverilettuja, vaikkei poronteurastusta oltu tehtykään. Sattumalta sain selville, että oli tapa hakea ullakolta jäätynyt palanen poron verta, jota siellä kuukausmääriä oli sellaisena säilytetty. Kun verilettuja aijottiin valmistaa, leikattiin jäätyneestä verestä sopiva pala ja se lämmitettiin kiireen kaupalla, jottei ilma pääsisi siihen haitallisesti vaikuttamaan. Menettelytapa näytti olevan kerrassaan mainio. Vieläkin enemmän ällistyin samana talvena erään ylitorniolaisen virkamiehen luona, kun herkullisen aterian aluksi tarjottiin tuoretta kaalisoppaa. Sekin valmistettiin jäätyneistä, hienonnetuista kaaliksista, joita talvikaudet säilytettiin ullakolla ja joista sitte palanen mitä kiiruimmin pistettiin kiehuvaan, porisevaan pataan. Jos siinä olisi vitkasteltu, olisi kaali muuttunut surkastuneeksi kasviliuokseksi, mauttomaksi ja hajuttomaksi.
* * * * *
Vielä muutaman muiston, mikä läheisesti liittyy jälestäpäin köyhyydestään kuuluun Kolariin, ehdin tässä kertoa ennenkuin Aavasaksalle saavumme.
Eräänä talvipäivänä Kolarissa ollessani pyysin, että minut neuvottaisiin seudun köyhimpään ja kurjimpaan hökkeliin. Ja niin saatettiin minut muutamaan pieneen tupaseen — noin kolmen neliömetrin kokoiseen huoneeseen. Tukahuttavan kuuma ja kostea usva täytti suojan, jossa keski-ikäinen pariskunta asusti, paljasjalkainen lapsilauma ympärillään. Ne eivät olleet tyhmiä, eivätkä pelästyneitä, eivätkä edes näyttäneet olevan halukkaita kerjäämään. Pikemmin saattoi huomata pienen toivonhivenen vanhempain lasien sairaissa ja kerrassaan kelvottomasti hoidetuissa silmäraukoissa.
Minä katsahdin toveriini. Hän osotti lattiata, joka näytti idyllisen hauskalta ja sievältä levitessään siinä kuin tasaisena vihreänä mattona, taidokkaasti kudottu taitetuista kuusenhavuista. Varovasti kohotti hän ylös tuon lattiamaton muuatta nurkkaa; sen alla oli — ainoastaan paljas tasottunut maanpinta, tumma ja kostea. Ja ulkona Lapin pakkastalvi!
Tässä ummehtuneessa, kuumassa ilmassa, tässä huoneessa, jossa kaikeksi onneksi nälkä ei toki ole jokapäiväinen vieras, eivät lasten vuotavat, rähmäiset silmät koskaan paranisi, eivät edes, vaikka lääkärinapua sattumalta ja kuin ihmeenkautta olisikin saatavissa.
Johtuipa siinä mieleeni Linné, luultavasti kuuluisin oppinut, ja lääkäri, joka milloinkaan on käynyt Tornion kaupungissa, jonne hän 1732 saapui palatessaan »Lapin retkeltään» Ruotsin ja Norjan Lapista. Riensipä silloin hänen luokseen pohjoisesta päin joukko suomalaisia, joita vaivasi vaikea, kuumissa savupirteissä saatu silmätauti. Linné, joka tajusi, ettei heidän kärsimyksiinsä saattanut toivoa parannusta niin kauvan kun he itsepäisesti kieltäytyivät laittamasta akkunoita ja savupiippua pirtteihinsä, oli pakotettu laskemaan heidät kotiin ilman avustusta. Mutta päiväkirjaansa kirjotti hän seuraavat mieltäliikuttavat, ankarat sanat: »Jos minulla olisi ollut valta, olisi heidät ripustettu seinälle ja he olisivat saaneet 15 paria raippoja, kunnes olisivat laatineet pirtteihinsä savupiiput.» Tuohon tapaan minäkin ajattelin ollessani permannottomassa kolarilaistuvassa — jonka lähistöltä he rankaisematta olisivat voineet kaapata muutamia lahoomaan tuomittuja, tuulen kaatamia puita. Lainkuuliaisuus on, niinkuin tiedetään, erämaassa harvinaisempaa kuin veriinimeytynyt huolimattomuus.