3. AAVASAKSA. NAPAPIIRI SIVUUTETAAN. TUOMI KUKKII. HIHHULIEN PESÄPAIKOILLA. VAELLUS ERÄMAASSA.
Alkkulan kylän ohi virtaavan joen rannalta avautuu mainio näköala Aavasaksan ruotsinpuoleisen kilpailijan, aution Luoppionvaaran yli, joka ei kuitenkaan ole erityisemmin mieltäkiinnittävä sellaisen omituisen salaperäisen muodostumisen vuoksi kuin mitä on suomalainen vuori.
Matkustaessamme Alkkulan halki oli aurinko juuri nousemaisillaan. Sen säteet kultasivat aluksi Luopion laen. Sitte levisi valaistus yli lounaisten kukkulain, kimmelti kylän akkunaruuduissa ja ympäröi viimein meidät matkamiehetkin. Mahtava sateenkaari muodostui samaan aikaan yli virran, rannalta toiselle. Tuo kaikki oli miltei kuin taiteellisesti vaikuttava taulu.
Kylästä lähdettyä kääntyy tie itäänpäin ja vähäksi aikaa katoo virta näkyvistä, kun näet kuljetaan väliin yli vaarojen, väliin taas metsäisten vuorenharjanteiden ympäröimäin tasankojen halki. Niiden välistä sukeltaa vihdoinkin esiin tuo kauvan kaivattu Aavasaksa. Aavasaksa on ylpeästi karkottanut luotaan kaikki korunimet: Sitä ei kutsuta vaaraksi eikä tunturiksi, vaikkakin ensinmainittu nimitys sille hyvin sopisi, sillä puita kasvaa sen laella, vaikkakin harvakseen, samaten myöskin sen juurella. Ainoastaan sen keskustaa ympäröi kivilohkarevyö.
Kun oikea voimiakysyvä tunturillenousu meitä ylempänä pohjolassa odotti ja meillähän kun siellä olisi pitkän pitkä »kesäpäivä», niin matkustimme ohi Aavasaksan ja jätimme sen mukavasti järjestetyt käytävät, mitkä johtavat ylös paviljonkiin — tuohon Suomen valtion valvomaan, katselemista ansaitsevaan laitokseen. Minä olen usein vähän kiusaantuneena tuon kauniin vuoren näkemisestä, kuvaillut mielessäni muuatta reipasta maalaispiikaa, jonka isäntäväkensä oli narrannut pukeutumaan pyhäkoristeihin tarjotakseen kupin teetä herrasväelle. Saimme kuitenkin katsella sitä omituista näytelmää, miten tuo taikavuori muuttaa muotoaan sitä mukaa kuin sen ohitse kulkee. Kummastuttavin on näky silloin kun on päästy vuoren pohjoispuolelle. Silloin muistuttaa Aavasaksa pitkähköä jättiläismäistä sfinksiä, jonka pää on kääntynyt Ruotsin puolelle päin. Suuri, tumma, ruohoinen täplä sfinksin päässä muodostaa ikäänkuin tuon salaperäisen olion silmän.
Aavasaksaa ympäröivät vedet kolmelta puolelta, sillä Tengeliönjoki virtaa melkein vuoren ympäri ennenkuin se leveänä ja mahtavana Tornionjokeen yhtyy.
Kun on menty lossilla Tengeliönjoen yli, kohoo tie korkealle Kuivallekankaalle, mikä vaara itäpuolella muodostaa taustan kukkuloiden ympäröimälle, lännessä kimmeltelevälle Tornionjoelle. Länsipuolella on iso Matarengin kylä samoinkuin ruotsalainen Ylitornion kylä ja kirkko ja koko joukko muitakin taloja. Vakavaraisuus täällä kaikkialla vallitsee, kiitos, niin sanottiin, osittain salakuljetuksen, minkä basillin huomattavimpina rutonpesinä mainittiin juuri noita suuria kyliä ja kauppapaikkoja Matarenkia ja sen pohjoispuolella sijaitsevaa Pajalaa.
Kievarinvälin kuljettuamme lähenemme taaskin Tornionjokea, joka näillä seuduin väliin levenee ja muodostaa pitkähköjä saaria, väliin taas kapenee varsin tuntuvasti. Metsä useinkin peittää virran näkymättömiin, mutta sen kohina kuitenkin selvästi maantielle kuuluu. Saattaapa paikkapaikoin erottaa vaahtoavan Kattilakoskenkin. Tämä 18 kilometrin päässä Aavasaksalta pohjoiseen sijaitseva koski on siitäkin merkillinen, että napapiiri on juuri niillä tienoin.
Luonto on täällä varsin vaihtelevaa. Taloisten tasankojen ympärillä on metsiä, mitkä väliin luovat vaaroihin mitä pehmoisimmat piirteet. Noista metsäisistä vaaroista on Mäntyvaara erityisen kaunis. Ihana on myöskin Juoksenki, jonka vihreät kummut loivasti laskeutuvat Ratasjoen rannoille, kohti Tornionjoen sivuhaaraa. Kauniimpaa taustaa kuin nuo metsäiset vaarat ei saata toivoa tälle aurinkoiselle jokimaisemalle taloineen ja viljavine ruispeltoineen. Ruotsin puolella häämöttää kaukana yksinäisiä, sinertäviä vaaroja. Sellaisena pysyy maiseman ylimalkainen muodostus muutamien penikulmien matkalla.
Milloin maantie kulkee lähellä jokea, välähtelee usein puitten välistä sen kimmeltävä kalvo ja ruotsinpuoleinen ranta vaaroineen. Muita korkeampi on Pullinkivaara, jonka juurella Svanstenin saha, luullakseni, sijaitsee. Vanhanaikaisia rakennuksia näkyi ikivanhojen, tuuheitten ja tuhansiin kukkiin puhjenneiden tuomien lomista. Siinäpä nyt napapiirin pohjoispuolella ja juhannusajan aikaisena aamuhetkenä vuoden pitkä, kaunis kevät minua vielä tuomillaan tervehti.
Me kuljemme nyt halki Turtolan kappeliseurakunnan, jonka pappila pappienpuutteen takia on autiona. Läheisessä pienessä punaseksi maalatussa kirkossa pidetään kuitenkin parhaallaan jumalanpalvelusta. Ja kun meille ilmoitettiin, että siellä saarnasi erään pohjoisen seurakunnan paljon pidetty pappi, astuimme sisään.
Karungin ja Ylitornion emäkirkot sekä Turtolan ja Kolarin kappelikirkot muistuttavat hyvin paljon toisiaan. Ne ovat kaikki puusta ristinmuotoon rakennetut ja ylinnä kohoo risti niiden koristuksena. Kellotapulit ovat matalia; ääni niiden pienistä kelloista ei kauvas kaiu. Kaikki lienevät ne rakennetut vuosina 1817—1819, valtion varoilla tahi ainakin runsaalla valtion avustuksella.
Astuessamme Turtolan kirkkoon havaitsimme, että sen hirsiseinät sisäpuolelta olivat maalaamattomat; katto oli tasainen ja valkoseksi maalattu sekä ruskeilla reunakoristuksilla kaunistettu. Messinkikruunu, kaksi messinkistä kynttiläjalustaa ja huononen alttaritaulu olivat kirkon ainoina »koristuksina».
Penkit olivat kuulijoita täynnä. Pitkät, mustat ja valkoset huivit ja irrallaan riippuvat palmikot naisten puolella loivat kirkkoväkeen jonkinlaisen vakavuuden leiman. Mutta lapset kuljeksivat huolettomina ulos ja sisälle jumalanpalveluksen kestäessä. Pappi saarnasi vapaasti muutamien muistiinpanojen johdolla.
Ainakin suuri enemmistö näitä kirkonkävijöitä oli hihhuleita, jotka ulkonaisesti eroavat muista ainoastaan tervehtiessään uskonveljiään, mikä tapahtuu siten, että he oikealla käsivarrellaan tahi kädellään kevyesti koskettavat taikka syleilevät toisiaan. Valtiokirkosta he eivät halua erota — eivät ainakaan niin kauvan kun heidän sielunpaimenensa, niinkuin tavallisesti on laita, kuuluvat heidän sielukumppaneihinsa. He toivovat vaan vapautta uskontonsa harjottamiseen.
Lahkokunnan perustaja oli tuo monessa suhteessa merkillinen rovasti Lars Levi Laestadius, joka 61 vuoden ikäisenä kuoli 1861 jo edellämainitsemassamme kauppapaikassa Pajalassa. Siellä hän oli viettänyt elämänsä kaksitoista viimeistä vuotta. Hänen kansallisuutensa voitaisiin sanoa olleen ruotsalaisen, suomalaisen, lappalaisen ja ehkäpä norjalaisenkin. Hän oli muuten kielitaitoinenkin. Nuorempana oli hän lämpimästi huvitettu tieteellisistä opinnoista ja tutkimuksista varsinkin kasviopin alalla. Hän sai osakseen huomaavaisuutta ulkomailla. Sitte tapahtui hänen elämässään käännekohta vuosina 1839—1842. Hän menetti erään rakkaan lapsensa ja joutui hengenvaarallisen sairautensa aikana johdetuksi pois maailman mietteistä hengellisiin huoliin, ei ainoastaan itsensä, vaan kaikkien ihmisten, etupäässä omien seurakuntalaistensa autuudesta. Oppinsa sisältyi sanoihin: »Rakasta ja pelkää Jumalaa ylitse kaiken» sekä »Mitä te tahdotte, että ihmiset teille tekisivät, se tehkäät myös heille». Pappina käytti hän arkailematta sanoja, joita hänen sivistymättömät, raa'at sanankuulijansa täydelleen ymmärsivät, mainiten jokaista asiaa ja asianhaaraa yhtä raa'alla ja jos mahdollista vieläkin raaemmalla nimityksellä kuin he. »Kun erämaa on viljeltävä, vaaditaan siihen karkeatekoisia työkaluja», oli hänen mielipiteensä. Ja hänen ilonsa oli johdattaa hyveiden teille syntiin vajonneita, varkaita ja lurjuksia. Hänen asuntonsa ja vaatetuksensa olivat yhtä törkeitä ja likaisia kuin heidänkin; hän nautti ylenmäärin kahvia ja tupakkaa, mutta juoppouden kauhuja kuvaili hän synkin värein sivistymättömille joukoille. Hänen onnistuikin Lapista — jossa oli hänen varsinainen toimialansa ja jossa hän paraiten viihtyi — kuin taikanuijan iskulla miltei kokonaan karsia juoppouspahe ja hän sai senvuoksi kylläkin ansiosta arvonimen lappalaisten kääntäjä. Kaukaa pohjolasta levisi tuo hänen herättämänsä liike hänen kotimaittensa eteläisempiin osiin, ja vielä nytkin on meillä olemassa lestadiolainen lahkokunta »hihhulien» nimisenä. Tämä nimi johtuu niistä kimakoista »hih! hih!» huudahduksista, joilla hänen uskolaisensa hurjasti hyppien ja halaillen vastaanottivat uuden jäsenen seurakuntaansa. Hänen opinkappaleihinsa kuului sekin, että usko seurakunnan edessä tapahtuneen, peittelemättömin sanoin lausutun synnintunnustuksen yhteydessä tuotti täydellisen syntien anteeksiannon — mikä seikka saattoi olla paikallaan seudulla, missä laillisuuskäsitteet ovat kokonaan kehittymättömät.
Laestadius nai nuoren lappalaistytön eräästä lappalaisesta uudistalosta ja koetti kasvattaa häntä käsityskantansa mukaisesti ja omassa hengessään.
Satan majatalossa — mikä kievari on ensimäinen järjestyksessä Kolarista eteläänpäin — satuin pohjolaan matkustaessani muutamassa huoneessa näkemään pienen, mutta hyvän kivipainokuvan komeasta, voinpa sanoa kauniista ja miellyttävästä pappismiehestä. Otin sen alas seinältä ja luin allekirjoituksen: Laestadius. Kuva oli hänen miehuusvuosiltaan. Ja minä saatoin hyvin käsittää kertomuksen siitä, että hän Sträubingissä, Etelä-Saksassa, oli esiintynyt esitelmöitsijänä mitä hienoimmalle kuulijakunnalle, joka oli kiiruhtanut kuulemaan »Lapin pappia» ja joka hänen loistavia puhelahjojaan ihaili.
Olen tässä omistanut parisen sivua Laestadiukselle, koska hänen henkensä yhäkin voimakkaana elää pohjolan maissa. Eikä sen hengen vaikutus suinkaan ollut himmeämpi silloinkaan, kun minä oleskelin Kolarissa, niin lähellä Pajalaa olevassa paikassa. Kolarilaisista kesämuistoistani johtuu mieleeni kymmenkunta Laestadiuksen vuosina 1851 —1859 kirjoittamaa, alkuperäisinä ruotsinkielisinä käsikirjoituksina säilynyttä saarnaa, mitkä muuan hänen tyttäristään oli lahjottanut eräälle Kolarin sielunpaimenelle, ja tämä niistä eräitä kohtia minulle luki. Muuan Laestadiuksen tytär painatutti Luulajassa 1876 paksun suomenkielisen kokoelman hänen saarnojaan nimellä: »Provasti Lars Lewi Laestadiuxen Kirkko-Postilla».
* * * * *
Vähän mäkiseksi käy tie lähestyessämme vihdoinkin Pellon viljavata kylää, mikä on tämän pohjoisen seudun pääpaikkoja. Tässä saamme viimeisen kerran kulkea lossilla Tornionjoen yli, ja virta pysyy näkyvissämme 16 kilometrin kulkuajan tuolla pitkällä taipaleella Orajärven majataloon. Loppumatkalla alkaa viljelys vähetä. Ylämäet johtavat meitä lähemmäksi erämaata, missä katse kuitenkin silloin tällöin saattoi pysähtyä siroihin uudistaloihin, joita yhä useampia alkoi tien varrelle ilmestyä.
Orajärven eli Uudentalon kievari on ylen pieni. Kovin autio on sen asema muutamalla Kiimovaaran rinteellä. Sieltä on vielä 30 kilometrin pituinen erämaataival Kolarin kappelin Sieppijärven kylässä sijaitsevaan Satan majataloon. Olemme siis nyt jo noin niinkuin kotipuolessa!
Koska me matkustimme omalla hevosellamme, tarvitsi se luonnollisesti vähän pitempiaikaista lepoa kuin tavallisesti, kartuttaakseen voimiaan pitkän taipaleen varalle. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja läksin patikoimaan erämaahan, joka oli niin lähellä ja niin vienon hiljainen, tyyni ja rauhaisa kauniina kesäkuun aamuna. Sopimuksen mukaan pysähtyisin minä peninkulman verran maantietä kuljettuani toveriani odottamaan.
En ollut vielä kulkenut kauvas ennenkuin huomasin, että muuan lappalainen siirtolaisperhe oli porolaumoineen majoittunut hieman syrjään tiestä, mutta kodan sijasta oli siinä tavallinen hirsistä salvettu rakennus. Vaaleanharmaa poronjäkälä peittää maan laajalti uudisasutuksen ympärillä. Sen näkeminen ei porolauman omistajalle tietenkään ole epämieluista, ja kauniilta näytti minustakin kasvien rakenne ja hieno väri. Mutta saattaa kuitenkin ymmärtää, miksi pohjolan erämaissa paljon kuljeksinut suuri maanmiehemme M.A. Castrén arveli, ettei hän koskaan saattanut katsella poronjäkälää tulematta alakuloiseksi: olihan hän sen yhteydessä nähnyt musertavaa köyhyyttä ja kurjuutta Lapissa, suuria suruja ja kovia kärsimyksiä Siperiassa.
Pian loppui tuo lappalaista uudisasutusta ympäröivä poronjäkäläseutu ja raitis metsämaisema ilmestyi eteeni. Jokin lintu kuului metsässä livertelevän jostain salaisesta onkalosta kumpusi kirkasvesisiä, liriseviä puroja. Yhtäkkiä tuli pensaikosta esiin nuori peura ja ihmisen nähdessään pysähtyi hämmästyneenä muutamiksi sekunniksi ja jäi seisomaan hurmaavan miellyttävään asentoon, loikatakseen taas tuossa tuokiossa kevyin kavioin yli vuorten ja kenttien. Vähän tuonnempana häiritsi metsän syvää hiljaisuutta kova ryske, ikäänkuin kävisi satujen villi metsästys kautta erämaiden. Siellä jytisi ja tärisi, ja täyttä laukkaa syöksyi jostain syystä säikähtänyt porolauma, vanha, ruma härkäporo edellään, pitkin maantietä. Se pysähtyi hetkeksi minut nähdessään ja pakeni sitte seurueineen salamannopeudella tiehensä männikköön ja koivikkoon, niin ettei niistä enää jälkeäkään näkynyt, mutta kuuluipa metsästä vielä kotvasen ryskettä niiden mentyä. Vaan muutoin oli kaikki niin hiljaista, niin vienoa ja tyyntä tuossa syvässä erämaassa.
Niin jatkui kulkuni läpi metsän, jota tuli oli paikkapaikoin tärvellyt. Sitä rajottava korpimaa helotti smaragdinvihreänä, se kun oli täynnänsä tuhansia ja taaskin tuhansia, keskimäärin noin puolen metrin korkuisia vaivaiskoivupensaita ja vesoja, luoden tuohon autioon seutuun väritystä ja suloutta. Miten hienosti ja kauniisti ovatkin sen hartsimaiset pikkulehdet pyöristyneet ja sahareunaisiksi muodostuneet. Tämä Lapin soma kaunistuskasvi viihtynee hyvin missä Suomen seudussa tahansa. Puutarhurien varastoissa niillä luulisi olevan menekkiä, varsinkin seppeleinä lasten haudoille, sillä ne eivät aivan pian kuihdu.
Erämaassa kävellessään sattuu usein, että vaeltaja eksyy silloin kun päivä ei paista. Tässä yleisellä valtatiellä, jossa ei mitään syrjäteitä ole, ei sen pitäisi tulla kysymykseenkään. Mutta muutaman kerran olin vähän syrjempänä joutumaisillani eksyksiin, nimittäin avarassa metsässä. Silloin johtui mieleeni Linnén tarina siitä, miten lappalaiset tuollaisista seikoista selviävät. He ovat tottuneet saamaan merkkejä osaksi suurista ja kasvavista, osaksi kuivista männyistä suolla. Ensinmainittujen eteläisellä sivustalla on useampia oksia, pohjoisella ei ollenkaan. — Kuivissa suopetäjissä on enemmän naavaa pohjoispuolella kuin eteläisellä. Haavan kuori on röysteinen pohjoiseen, mutta sileä etelään päin. Muurahaispesää ympäröivät nurmikko ja marjanvarret eteläisellä, vaan eivät pohjoispuolella. Jos nuo merkit pitävät paikkansa, olisi lappalaisten tekemillä havainnoilla suuri arvo. Varmin kompassi lienee tuulien tuivertama oksaryhmä kasvavissa petäjissä.
Sammalvaaralla näimme viimeinkin muutamia vaatimattomia asumuksia. Eräässä sellaisessa oli Kansanvalistusseuran maantieteellisiä kuvaelmia Italiasta.
Sivuutettuamme Naamajoen lossipaikan ei meillä enää ollut pitkälti Satan majataloon, mistä Kolarin kirkonkylään oli 23 kilometriä. Satan lähistöllä on entisaikaan käytetty hautausmaa. Se on perustettu lentohiekkakummulle, mistä soma näköala leviää kaislarikkaisiin vesilintujen rypypaikkoihin, yli Sieppijärven vesistöjen. Hautausmaan portti oli koristettu valkosilla sertinkikaistaleilla, joita oli tapana kiinnittää ruumisrattaiden aisoihin. Sitte ne naulattiin kiinni kirkonporttiin — etteivät vainajat entisiin koteihinsa enää palajaisi! Tuo koruton hautausmaa omituisine puuristeineen ja taikaverhoineen olisi ollut kiitollinen aihe symbolistisille taidemaalareille.
Täällä näin ensi kerran mahtavan Yllästunturin majesteetillisena kohoovan korkeuksiin noin kuuden peninkulman päässä yli kaikkien välillä olevien vaarojen. Olihan tämä tunturi, joka on 2,000 jalkaa merenpinnan yläpuolella ja maan korkeimpia, enemmän kuin mikään muu houkutellut minut tuolle pitkälle, unohtumattomalle Kolarinretkelleni — eli retkilleni.
Täällä näin samaten ensikerran keskiyönauringon tekevän käännöksensä taivaanrannan yläpuolella. Tuota majesteeteista näytelmää sain sitte viikkokausittain katsella Muonionjoen rantamilta rauhaisassa Kolarissa.
Sinne meitä tiemme johti Ylisenvaaran ja Pohjoisenvaaran ylitse, kautta kankaiden ja korpimaiden, koivu- ja havumetsien halki, pitkin helottavien vaivaiskoivujen peittämiä kenttiä.