4. PERILLÄ. HYTTYSIÄ. RYÖVÄRIJUTTU LAPISTA.
Vihdoinkin olimme kotona — Tannan talossa, jonka virallinen nimi oli Lapinniemi. Sen oli aikoinaan omistanut muuan sotilas, nimeltä Björntand (Karhunhammas). Ruotsalaisen nimen tand-sanasta oli muinoin muodostunut: Tanna, mikä sitte jäikin talon yleisimmin tunnetuksi nimeksi.
Tannan omistajana oli kunnon emäntämme. Ja hänen uskollinen palvelijansa Roope oli talon kaikki kaikessa: renki, kuski, »puutarhuri», ja »pehtori» y.m. Talonväki asui vanhemmassa, me vastatehdyssä rakennuksessa, jossa oli korkeat akkunat. Tänne, mutta ei kauvemmas, oli jo kauvan ollut postinkulku — nyt se kulkee edelleen vähän pohjoisemmaksi. Muutamaan naapuritaloon oli maantie päättynyt, mutta sekin ulottuu nyt Muonionniskaan asti. Tanna oli siis jo vanhastaan tunnettu ja huomattu paikka.
Heti kun olin hiukkasen hauskaa huonettamme silmäillyt ja siellä tavannut muun muassa oikein komeita porontaljoja, levitin niistä muutaman lattialle ja sen ja päänaluksen avulla järjestin kesävuoteen itselleni. Tarvitaanhan unta myöskin kesäyönauringon maassa, varsinkin pitkän matkan perästä ja juhannusaaton iloisten vastuksien edellä.
Tiesin kyllä, että verinen vainoretki parvissaan surisevia sääskiä vastaan oli edessäni, mutta olihan yhdentekevää, milloin tämä 30-päiväinen sota alkaisi. Mieliala oli hyvä, ja kaikkein viimeiseksi minä, ennenkuin kolmen tunnin syvään ja leppoisaan uneen uinahdin, rohkeasti nauroin noiden pikku pyrisijäin »sur-sur-surreille» ja niiden ilkeämielisille »pi-i-i» piipityksille, ne kun leijaillen laskeutuivat helsinkiläisen uhrinsa kimppuun.
Herättyäni tunsin omituisesti itsessäni, että pääni oli paisunut ja ikäänkuin ulospäin pullistunut. Sipasin sitä kädelläni. Mitä olikaan tapahtunut? Oliko tämä minun kalloni? Suuria äkämiä äkämien viereen oli ilmestynyt päälakeen ja takaraivoon, vähän pienempiä samallaisia otsaan, niskaan ja kaulaan ja kokonainen legioona pikku näppyjä poskiin, korviin, käsiin ja käsivarsiin. Vähän alakuloisena ryhdyin arvailemaan, miten paljon nuo pikku paholaiset olivat minua verottaneet. Oikeassa kädessäni: siinä punotti kahdeksantoista veripunasta muinaismuistoa sääskisyömingeistä. — Pidin tarpeettomana jatkaa tuota yhteenlaskemista ja päätin kylmästi ajatella asiata. Ihminenhän on määrätty sääskien ravinnoksi Lapissa. Varsinkin sanotaan tuon seikan koskevan ensikertalaista. Nuo vikkelät elukat pistävät näet piikkinsä ylen helposti ensikertalaisen parkitsemattomaan pintaan, ja veressä saattaa olla muutakin makua kuin salakuljetetun norjalaisen »holipompelin» eli paloviinasekotuksen.
En tahdo liiotella, mutta pidän otaksuttavana, että pohjoismaissa on enemmän hyttysiä kuin ne 16 à 17 tuhatta miljoonaa ihmistä, jotka maapallollamme elävät. Yksi ainoa naarassääski saattaa näet, eläintieteellisten tiedonantojen mukaan, luoda useampia sukupolvia, joiden yksilöiden voidaan laskea nousevan miljooniin. Siellä täällä Lapissa, soissa ja rämeissä, on ilma noiden piikkisääskien peittämä kuin pilveen ikään; vaan kyllä ne muuten vainoovat eteläisempiäkin seutuja. Ei niitä sikiä juoksevissa, vaan seisovissa vesissä, helteisillä rannoilla ja liejumailla, sadevesiastioissa j.n.e. Talveksi ne taintuvat sopiviin lymypaikkoihinsa latoihin, kellareihin ja ehkäpä enimmäkseen talleihin.
Ennenkuin menin päivälliselle, katsahdin peiliin. Taivahan Tapio! miltä näyttikään naamani—melkeinpä kauniisti koristetulta korkokartalta jostain Polynesian tuliperäisestä saaresta.
Tuotimme kahvin rantatörmälle, mihin olimme istahtaneet — tietystikin sääskien sekaan, jotka eivät sikarinsavua lainkaan pelänneet. Helposti haihtuva pikiöljy pitänee niitä hetkisen loitolla, mutta tuon epämieluisen öljyn alituinen käsitteleminen on kiusallista. Paremmin viihtyy hyttyssuojustin päässään ja kaulassaan, mutta ne pitävät hipiän ainaisessa hiessä. Parasta on kärsiä näitä verenimijöitä päivällä ja olla sitte varma hyvän yölevon saamisesta hyttysteltassaan.
Tämän älysin heti kun minulle oli kuvailtu sellaisen suojusteltan rakenne. Kutsutin heti vanhan kankurin, Tiina-lesken, luokseni. Kuultuaan, että Lapinmaa on minulle rakas, halusi hän reunustaa tuon valkosen pumpuliuudinkudoksensa pitkin pituuttaan »lappalaisiin väreihin»: keltapunasinisiin. Ja siihen hän tietystikin sai luvan. Enkä minä sitä katunutkaan, sillä nämä tummemmat reunukset himmensivät jossain määrin päivänvaloa ja siten edistivät osaltaan unen pikaista saapumista. Siihen tuli lisäksi teltan ulkopuolella olevain, saaliinsa kadottaneiden sääskien surunvoittoinen serenaadi, kerrassaan leppoinen tuutulaulu, kun kerran ei tarvinnut pelätä päällekarkausta niiden taholta.
Kun hyttynen metsäisissä ja kosteissa seuduissa eteläisemmissä osissa Suomea väliin esiintyy miltei maanvaivana ja yörauhanhäiritsijänä, tahdon tässä antaa pienen kuvauksen hyttysteltasta, minkä helposti voi kuljettaa mukanaan. Sen vanhastaan suomalainen nimitys on rankinen.
Muodoltaan on tämä teltta jotakuinkin tavallisen lehmänkellon näköinen ja laaditaan se sellaiseksi että sen sisälle mukavasti mahtuu yksi tahi kaksi lattialle laadittua makuusijaa tahi sänky. Se on ommeltu uudinvaatteesta, niin harvasta, että ilma pääsee tunkeutumaan sen läpi, mutta ei pieninkään sääski. Korkeus: maun mukaan tavallisen miehen korkeus tahi sitäkin korkeampi. Teltankatto muodostaa — samoinkuin lehmänkellossakin — suorakaiteisen tason, yläpuolelle ommeltuine nauhoineen ja niiden päässä olevine silmukoineen, mitkä sitte ripustetaan kattoon kiinnitettyihin pienempiin koukkuihin. Tuohon teltankattoon neulotaan kiinni ne neljä riippuvata seinustaa ja niiden väliin järjestetään kolmisärmäinen kiila, jotta telttavaate olisi alhaalta tarpeeksi laaja. Päästäkseen tuon uutimen sisäpuolelle — siinä kun ei ole yhtään aukkoa — tulee kohottaa ylös verhon lattialla viilevää laitaa ja ryömiä siitä makuupaikkaansa. Saattaahan sattua, että samalla myöskin joku sääski sattuu pujahtamaan siitä sisälle, mutta sen saa helposti kiinni tuossa pikkuteltassa silloin kun se turhaan kokee uutimen läpi pyrkiä ulos.
* * * * *
Tannan talon asema siinä akkunaimme alitse virtaavan Muonionjoen, leveän kuin pienen sisämaanjärven varrella oli oikea jylhän pohjalainen. Vielä sitäkin viehättävämpi oli niin läheltä katsella tuota etäistä Yllästunturia, joka jylhänä yleni välissämme olevan lakean maiseman yli. Vaihtelevia pilvenhattaroita leijaili hyvin hitaasti sen reunojen yli, ikäänkuin kolkkoja elonmerkkejä tuossa jättiläisessä ilmaisten. Tämä tunturi vietteli katseemme puoleensa usein, hyvin usein.
Aivan kotimme ääressä oli ruokamultainen perunamaa ja ainoastaan muutamia pensas- ja kukkaistutuksia, joiden keskellä muuan georginintaimi yleni, tahi miten sanoisinkaan, koskapa sen vana ei ollut viittäkolmatta senttiä korkeampi. Se kehittyi kuitenkin kärsivällisesti suureksi kukaksi, jonka ympärysmitta oli sama kuin ennenmainittu korkeus. Kukkarukka muistutti liikuttavasti kääpiötärtä, jolla käsivarrellaan lepäsi vauras lapsi.
Talon nähtävyyksiin kuului vielä viehättävä maitohuone, jona oli muutamaan santasärkkään kaivettu yksinäinen kellari. Hohtavan valkoset maitopytyt näyttivät ihanteellisen siroilta tuoreitten kuusenhavujen verhoamia hyllyjä vastaan; ne olivat samaten sopusoinnussa puhtaaksi pestyn permannon kanssa. Ilma huoneessa oli oikein raitis ja miellyttävä. Se oli parantola duodesikokoa.
Ja yhtä kaunista oli katsella valkosiksi pestyjen vaatteiden lumen lailla rantapuiden lomissa loistavan. Tuolla lakkaamatta valuvalla kirkkaalla virranvedellä oli kummallinen voima saada valkonen villavaatekin häikäisemään silmää.
Suloinen oli se siunattu virta siitäkin, että se kesäkuumilla tarjoili meille viileätä kylpyään, mutta jotenkin matala se oli, niinkuin tavallisesti muutkin samallaiset vesistöt.
Toverini, joka oli uuttera uimaan, ei tyytynyt ainoastaan kesäisiin kylpyihinsä. Ei ensinkään, talvikylpyjen oli hän täällä havainnut olevan ylen virkistäviä. Saunan löylystä juoksi hän suinpäin ulos ja piehtaroi syvissä kinoksissa vanhan suomalaisen tavan mukaan. Kun hän kerran oli tavallista kauvemmin viipynyt tuollaisella urheiluretkellään, uskalsin minä hetkiseksi pistäytyä saunan kynnykselle katselemaan tuota Tannan talon sirkusta, mutta riensin taas samassa saunaan, sillä ulkona oli 25 asteen pakkanen. — Ihan helposti olisivat Kolarin pappi ja hän saattaneet käydä otteluun maailmanennätyksestä siinä urheilulajissa. Kun he talvella läksivät »pienelle» ajelumatkalle, s.o. ajelivat kolme peninkulmaa, niin he saavuttuaan miellyttävälle lumikentälle katsahtivat toisiinsa veitikkamaisesti, pappi ja tullimies, minkä jälkeen riisuivat turkkinsa ja kaikki muut vaatteensa putipuhtaiksi sekä alkoivat piehtaroida niinkuin huimat hevoset nietoksissa, niin että varpuset useinkaan eivät nähneet muuta kuin jalkapohjat noista 30 ja 40 vuoden välillä olevista valtion virkamiehistä. Tuon 20 asteen pakkasessa tapahtuneen lumikylvyn perästä pukivat he yksinkertaisesti ylleen, heittäytyivät rekeensä ja ajoivat yhtäpäätä kotiin puolentoista peninkulman pituisen taipaleen. Kun minä erään tuollaisen lumikylvyn jälkeisenä päivänä kysäsin vanhemmalta osanottajalta, miten hän voi, vastasi tämä: »Hyvin, kiitos vaan kysymästä. Mutta suhiseepa tänään vähäsen kummallisesti korvissani, vaan ei kai se sentään liene lumikylvystä johtunut».
Ja lopuksi muuan ryövärijuttu Lapista. Istuin eräänä aamupäivänä Muonionjoen varrella olevassa hauskassa kodissamme — se oli viides heinäkuuta — ja luin Helsingistä tänne juur'ikään saapunutta korjausarkkia muutamaan loppupuolinidokseen J.V. Snellmanin koottujen teosten ruotsinkielistä alkuperäistä painosta. Että jotain sellaista saattoi tapahtua Lapissa ennenkuin vielä yhdeksästoista vuosisata oli umpeen kulunut, sitä ei tuo suuri kuopiolainen sankari tietenkään koskaan olisi saattanut ajatella taistellessaan 1840-luvulla milteipä ypöyksin »Saimassaan».
Samassa astui sisälle reima toverini salaperäinen hymyily huulillaan. Hän sanoi sellaisilla perusteilla, jotka sittemmin osottautuivat tosiksi, olevansa vakuutettu siitä, että muuan lastattu vene, joka aamulla oli sauvonut ylös jokea, oli salakuljetuspuuhissa. Hän oli päättänyt kahden vahtimestarinsa kanssa seuraavana päivänä, eräänä lauvantaina, puoli kahden aikaan aamulla huomaamatta seurata alusta maitse Ruotsin puolella. Niin tapahtuikin. Yksinkertaisiin siviilipukuihin puettuina nousivat nuo kolme miestä sovittuna aikana yön hiljaisuudessa maihin Ruotsin puolelle, mistä minä sitte sauvoin veneen takaisin Tannan rannan vanhaan valkamaan, niin että kylässä luulisivat tullivirkamiehen olevan kotosalla.
Reippaina kävelijöinä harppailivat miehet kenenkään huomaamatta ja yhdessä ainoassa vuorokaudessa tuon yhdeksän peninkulman pituisen matkan Muonionniskan kirkonkylään ja heinäkuun 8 päivän aamuna toimeenpanivat kotitarkastuksen ja takavarikkoonoton epäillyn kauppamiehen luona.
Takavarikkoon otettujen tavarain arvo nousi tuskin tuhanteen markkaan, mutta tuossa jutussa tulisi kuitenkin ihmishenkiä vaaraan. Sillä ennen pitkää kävi ilmi, että milteipä koko kylän miesväki ja nuo puolivillit, humaltuneet tukkijätkät joen kummallakin puolen olivat hyvissä väleissä asianomaisten muonionniskalaisten kauppiaiden kanssa Syystä että täällä yleensä tullimiehiä miltei joka taholta karsain silmin katseltiin viivästyi rannalle asetettujen takavarikkotavarain kuljettaminen. Silloin käyttivät jätkät tilaisuutta hyväkseen ja noin 15 à 20 miehen suuruisena joukkueena hyppäsivät kahteen suureen koskiveneeseen ja nousivat maihin suomenpuoleiselle rannalle, minkä perästä he, keksit ja seipäät käsissään, suinpäin syöksyivät tullimiesten niskaan. Viimeksimainituilla oli hyökkäyksen tapahtuessa ainoastaan yhdellä, nimittäin nuoremmalla vahtimestarilla, revolveri. Kun hänen esimiehensä näki kolme seivästä olevan vihanvimmaisina kohotetun juuri tuon revolverinomistajan päätä kohti, käski hän tämän laukaisemaan revolverinsa, mikä tapahtuikin, kuitenkin kehenkään sattumatta. Siinä samassa iskettiin hänet verissäpäin maahan ja roistot olivat jo vähällä surmata hänet. Tuossa tuokiossa saapui taistelupaikalle paikkakunnan nimismies, mutta sillävälin olivatkin jätkät jo ehtineet työntää veneisiinsä suurimman osan rannalla olevista tavaroista, minkä jälkeen kiireimmän kautta pyrkivät Ruotsin puolelle. Tullimiehet ja nimismies ajoivat heitä veneellä takaa. Turhaan käski heitä nimismies lain nimessä ja ampumisen uhalla pysähtymään. Haulikosta pamahtikin kaksi laukausta jätkiä kohti ja näistä sai yksi panoksen niskaansa.
Mutta tästä huolimatta soutivat nyt tukkijätkät kaikin voimin kohti Ruotsin rantaa ja katosivat metsän varjoon, heitettyään jokeen säkillisen sokeritoppia ja jätettyään rannalle sen osan saaliistaan, mitä eivät jaksaneet kantaa.
Suomalaiset lainvalvojat palasivat takaisin, heillä kun ei ollut oikeutta seurata rosvojen jälkiä Ruotsin valtakunnan alueella.
Asestettuina ja turvanaan nimismies 20-miehisine joukkueineen kulkivat nuo tullilaitoksen valppaat valvojat, takavarikkoon otettujen tavarain tähteet mukanaan, peninkulman verran halki metsän — mitään varsinaista maantietä ei Muonionniskaan silloin vielä ollut. Matkan loppuosa kuljettiin veneillä aina Kolariin asti, minne jo häilyviä huhuja Muonionniskan verisistä vainotöistä oli vierinyt, levottomuutta kaikkialla herättäen, mutta varsinkin Tannan talossa.
»Salakuljetusbasilleja» piiloutunee ehkäpä joka toiseen kukkaroon Suomen ja Ruotsin rajajokien varsilla. Kaikkein pienimmät, kaikkein viattomimmat ja hilpeimmät niistä ovat päivät pääksytysten liikkeessä Tornion ja Haaparannan välisellä kävelysillalla ja niistä ei tullilaitokselle ole vähintäkään vahinkoa. Ilkeät, rumat, inhottavat ja tarttuvaiset basillit, jotka voisivat ja joiden pitäisi aiheuttaa tunnontuskia, kulkevat salaisia pimeyden polkuja ylempänä pohjolassa.