3. IHMEIKÄSTÄ VÄRIVAIHTELUA TAIVAALLA. REVONTULET.
Oli joulunaattopäivä, joulukuun 24:s. Kello oli yksitoista aamupäivällä ja me olimme nyt kolmen peninkulman päässä määräpaikastamme. Tiemme johtaisi Orajärveltä pohjoiseen halki erämaan, minkä hyvin tunsin kesäajoilta, jolloin yksikseni vaeltelin peninkulman matkan pitkin tietä.
Keskitalvenaurinko ei kohonnut valkeahohteisen eteläisen taivaanrannan yläpuolelle, mutta kaukaisimpain tunturien laella leikitteli heleä purppurainen kajastus oikeata aurinkoa, samalla kun — niin sanoakseni luonnottoman komea — värileikki ilmestyi taivaalle ja ulottui etelästä yli läntisen taivaankannen, leviten miedompina metalliväreinä, joita sellaisiakaan ei Etelä-Suomessa koskaan nähdä, pohjoiselle taivaalle.
Kolarilaiset minulle perästäpäin sanoivat, etteivät olleet koskaan kauniimpaa heijastusta taivaalla nähneet kuin tuona nyt alkavana joulunaattoiltana. Kullalta ja verenpunaselta hohtavasta, honkien tummien runkojen välitse kimmeltävästä ja ikäänkuin etelässä aaltoilevasta valomerestä heijastui leveä, teräväpiirteinen valovyö länttä kohti ja se yleni yli matalan metsän ja loisti kylmänä ja kolakkana mitä puhtaimpine vaaleanvihreine emaljivärineen ilman vähintäkään vaihtelua.
Silmä ei olisi mielellään tottunut tuohon luonnon outoon väriin, mutta kuitenkin tempasi se aina katseen salaperäisesti mukaansa. Ylempänä taivaalla, suoraan lännen suunnalla, oli väritys violettia, punasinervää, sekin lasimaisen kuultavaa, minkä jälkeen kylmä, tumma, sinisenharmaa, vähitellen kokonaan harmahtava valo levisi pohjoiselle taivaalle, tuolla kaukana heikkohohteisina häämöttävien kumpujen ja tunturien yläpuolelle.
Vasta melkein pään päällä näkyi Lapin oikea tummansininen talvinen taivas, jota vastoin alemmaksi muodostunut värivaihtelu näytti johtuvan erikokoisista ja erivärisistä loistavista metallilevyistä.
Vähitellen laskeusi illan hämärä ja jätti jälelleen ainoastaan veripunasen viirun eteläiselle taivaanrannalle. Taivaan kupu näytti suunnattoman korkeana, ikäänkuin maan yli levinneenä kilpenä kohoavan. Tähti tähden perästä syttyi ja pian säkenöi koko taivaankansi tähtikimmellyksessä, mikä juuri on sille ominaista täällä pohjan perillä.
Tämän illan harvinaisen ihana, salaperäinen taivastenvalo palkitsi yksinkin vaivat tuosta pitkästä joulumatkasta Lappiin. Sellaista näkee ainoastaan kerran eläessään.
Vasta kello puoli kahdeksan joulunaattoiltana pääsimme perille nälkäisinä, vaan ei viluisina, vähän väsyneinä, mutta ei unisina. Jumalaista oli kuitenkin sittemmin lepo tutuilla, pulskilla porontaljoilla, mitkä barbaarisessa komeudessaan lattialla viereksien olivat hauskana vastakohtana huoneen lämpöisille seinäverhoille, uutimille ja ovenvartijoille, Edelfeltin »Porilaisille» ja Mercier'in »Quand même'n!» ja Barrias'n »Spartalaisen valan» siroille valokuvajäljennöksille, joita kaikkia ympäröi joukko kauniita naiskasvoja.
Seuraavina öinä oli minun jotenkin vaikea saada unta: odotin näet kärsimättömänä revontulia ja silmäilin silloin tällöin, eikö niiden heijastusta ilmestyisi valaistuun, Kolarin kiviliuskoista muurattuun uuninrintaan. Mutta sää oli joulupyhinä tavattoman leuto, ja revontulet viihtyvät parhaiten paukkuvassa pakkasessa. Tosinhan lämpömittari eräänä päivänä aleni 26 asteeseen, mutta silloin oli vallan tyyni, niinkuin useimmiten napapiirin pohjoispuolella on laita, missä kaikilla, auringolla, pakkasella ja tuulillakin on kahleensa. Itsevaltiaasi hallitsee ainoastaan Hänen Majesteettinsa Pohjoinen, tuo salaperäinen mahti revontulikruunuineen, joka pelkää ainoastaan yhtä itseään voimakkaampaa: elonvoimaista Golfvirtaa.
Vaikkei aurinko ihan joulun edellä eikä aivan kohta sen jälkeenkään taivaanrannan yläpuolelle ilmestynyt, antoi se kuitenkin tiedon piilopaikastaan mitä hienoimman, ilmanrannalla rusottavan hohteen kautta. Ja puolenpäivän aikaan heijasti majesteetillisen Yllästunturin purppurainen laki oikeata auringonvaloa, tervehtien meitä kuin vanhoja kesäisiä tuttuja ikään.
Vähitellen yleni aurinko niin paljon, että sen yhäkin piilossa olevasta kehästä taivaanreunan takaa sinkoili säteitä kuin nuolia.
Aamupäivä, jolloin auringon taas ensikerran piti näyttäytyä, oli hurmaavan ihana, täynnänsä purppuraa ja kullan- ja monen muun kirjavaa väriloistoa. Tämä tällainen hohde hiveli sitä osaa taivaanrannasta, missä valonruhtinatar viipyi, ennenkuin ehti kurottautua ylemmäs luodakseen loistavan katseensa pohjan perille. Silloin läksimme ajelemaan ja päätimme retkeillä Muonionjoen sylissä uinuvalle suurelle Kirkkosaarelle.
Ajoimme eteenpäin verkkaan ja tuijotimme äänettöminä kohti tuota miltei kuohuvaa valomerta. Ja meidän nuori, virma ja pulska varsammekin esiintyi arvokkaana, totisena ja ylpeänä.
Ja sitte yleni ilmoille päivänhyrrä häikäiseväsi loistaen, ikäänkuin sellaisenaan luojan kädestä lähteneenä. Valonrakkaat linnut livertelivät — se oli luonnon ja sydämien yhteinen riemulaulu. Siinä samassa luuli silmä älynneensä auringossa kuin horjahtavan liikkeen. Ja pian oli sammunut päivyt ilmanrannan alle. Varhainen, ihana iltarusko syleili lyhyen minuutin ajan ikuisesti nuorta aamuruskoa. Sitä näkyä on mahdoton unohtaa.
Kun päivänkupu sittemmin valloillaan ja mahtavana leijaili avaruuksissa, oli kuin olisi riemuinnut koko Lapin erämaa tuosta lapsesta, joka oli kaikkialle valoa ja toiveita tullessaan tuonut.
Keväiseltä tuntui ilma loppiaispäivänä, jolloin täällä räystäät tippuivat. Sitäkin keväisempi oli seuraava päivä. Silloin oli kolme astetta lämmintä ja silloinpa parisen tuntia suoraan sanoen satoi vettä ja se loi sateenkaaren yli komean taivaan. Ilmanranta kimmelteli silloin mitä heleimmissä sinisenvihreissä väreissä, minkä jälkeen punasinervä valo levisi kohti taivaan korkeinta kupua. Sateenkaaren ilmestymistä Lapissa tammikuulla pidettiin melkeinpä ihmeenä. Juuri näiden leutojen päivien edellisinä öinä sattuivat ne kaksi todellista ja mitä kauneinta revontulinäytelmää, jotka joulunaika katseltavikseni salli. Toista pidettiin täällä heikkona, mutta olisi jo sekin herättänyt ihailua Helsingissä. Kalpeankellervän, taajan revontulikaaren toinen siipi kiertyi yhtäkkiä loistavan hurmaaviin poimuihin ja muodosti kaareutuessaan komean taitekohdan; sitte se taas piakkoin kokonaan katosi.
Leuto Aukustinpäiväkin päättyi revontulinäytelmään, jolloin näin tuon ihanan ilmiön sen hurmaavimpana hetkenä.
Samallainen valokaari kuin edellisenäkin iltana näkyi nytkin, mutta ennen pitkää ilmestyi toinen, piirteiltään epäsäännöllinen valovyö sen yläpuolelle ja alkoi alituiseen heitellä maidonkarvaisia väriryhmiä kohti luoteista taivaanrantaa.
Se oli kuin vesiputous ja siinä näytti ihan aaltoilevan. Sitte se vähitellen ikäänkuin jähmettyi monihaaraiseksi jättiläisoksaksi, jota myöten valosäikeet muutamaa minuuttia myöhemmin alkoivat virtailta ylös samaa tietä, jota tulleetkin olivat. Tällöin ne muodostivat valopilven, joka ilmestyi katsojan eteen kuin tuhansista tippukivistä syntynyt holvi.
Ihmeellistä, melkein kamalaa oli nähdä tuon holvin äkkiä joutuvan mitä kiivaimpaan edestakaiseen liikkeeseen ja sitten kimmeltävän prisman ihanimmissa väreissä. Se oli elämää, mitä levottominta värileikkiä — edestakaisin yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes väriloisto viimein yhtäkkiä haihtui ja ainoastaan heikompi valokaari jäi näkyviin. Samalla heleä valohuntu levisi yli keskitaivaan, tuhansin tähtikudoksin kirjaeltuna.
Koko ajan ulvoi navakka tuuli, ja lämpömäärä vähitellen aleni. Aamulla oli jo kymmenen asteen pakkanen.