4. MIKÄ PORO ON JA MITEN SILLÄ AJETAAN.
Varrottuihin kolarilaisiin talvihuvituksiin kuului tietystikin porolla ajaminen. Ajoporokseni valittiin tottunut uros nimeltä Husa. Siitä saattoi sanoa että sillä oli jossain määrin sivistystä. Metsässä sai sen ilman silmusta kiinni. Eikä se erityisemmin pyrkinyt pujahtelemaan semmoisiin taloihin joiden ohi oli ajettava. Tahi jos se joutuikin kiusaukseen pistäytyä pienellä vierailulla ei se kuitenkaan retkautellut pulkkaa eikä ajajaa — huoneiden nurkkiin, niinkuin useimpain porojen on tapana tehdä.
Oli suoritettava parin minuutin oppikurssi ennen virallista lähtöä. Siinä oli ennen muuta tarkoin katsottava, ettei ajohihna pääsisi eksymään poron koipiin. Sellainen epäkiitollinen sattuma saattaisi typerryttää totisen ajajan siinä määrin, että poro pian täyttä laukkaa pyyhkisi maihin matkoihinsa voimatta rauhottua ennenkuin on saanut heitetyksi pulkan nurin ja miehen suinpäin kinoksiin.
Ensimäisten ja asiaankuuluneitten kuperkeikkain perästä, jolloin Husa pinkasi pappilan pihaan, missä sillä ei ollut mitään tekemistä, kulki matkamme yli joenäyräitten ja sitte pitkin maantietä tiukkaan ja tasaisesti, väliin huimaavaa hamppua. Minusta oli ylen suloista kiidellä noin halki hankien ja vallan helposti saatoin pitää tasapainossa tuon matalan, lapsellisen pikku pulkkani. Opinpa heti — pudotessani pulkastani vaarallisemmissa vierupaikoissa — pyörähtämään siitä pilkaltani maantieltä suoraan takaisin pulkkaani vauhtia ollenkaan pysäyttämättä.
Niin kuljettiin 7 à 8 kilometrin taival. Siinä tapasimme erään ahkiossaan ajelevan tutun ja siitä sitte kaikki samana seurueena senkin seitsemässä nelisessä läksimme takaisin kotia kohti. Kukapa oli sitte ylpeä ellen minä onnistuttuani niinkin hyvin ensi yrityksessäni! Me olimme jo miltei kotinurkilla, talon halli meitä vilkkaasti haukkuen tervehti, ja minä menestyksestä ylpeänä leikittelin tuon pulkkani vieressä hyppelehtivän koiran kanssa, silloinpa — äkkiä älysin Husan hurjistuneen hillittömään neliseen.
Ajohihna — tuo kiusallinen ajohihna, jota alituiseen olisi tullut pitää silmällä, oli nyt solunut poron jalkoihin. Eläimen pysäyttäminen oli nyt minulle sula mahdottomuus. Riihen luo olivat viimeiset pyryt tuiskuttaneet vaarallisen hyppyriharjan. Poro laukkasi sen yli kuin riivattu, pulkka lensi komeasti parin kyynärän korkeudelle ilmaan — ja minä löysin itseni paksusta kinoksesta, samalla kun Husa kiskoi kaikin voimin oikean käsivarteni ympärille kierrettyä ajohihnaa. Se oli jo loppumatkalla sen verran löyhtynyt, että poro sai sen irti. Sitte tuo säikähtänyt elukka huristi puikkineen eteenpäin, mutta pian kuitenkin pysähtyi kotitalomme pihalle muun matkueen joukkoon, mikä juur’ikään oli siihen kartanolle ehtinyt. Kyllä se on niin että ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Vielä muutama sana porosta, tuosta eläimestä, joita täällä joka päivä kymmenittäin näin ja jotka — samoinkuin sukset — arvaamattoman paljon helpottavat täällä liikennettä. Vanhat ja nuoret miehet, naiset ja lapset käyttävät suksia naapuritalossa käydessäänkin, sillä lunta on paksulti kujilla ja kartanoilla.
Poro on kooltaan pieni, mutta vaadittaessa voi se vetää tavallisen reen, missä on pari jauhosäkkiä tahi kaksi täyskasvuista ihmistä. Pulkkineen ja ajajineen rientää se uskomattoman nopeasti kaunista kulkuaan. Se tyytyy aivan vähäiseen hoitoon. Kun sitä ei tarvita ajoon, viedään se metsään. Sieltä se etsii itselleen ravintonsa, lumen alla piilevän poronjäkälän, ja janonsa lumella sammuttaa. Rauhallisena nukkuu se yönsä nietoksissa, olkoonpa pakkasta vaikka 40 asteeseen.
Porosta on oikeudenmukaisesti sanottava, että se varsinkin talvisaikana on kotieläimistä puhtain. Eipä näe sen pinnassa pienintäkään tahraa, ei silloinkaan, kun se väriltään on valkea. Se kärsii pahoinpitelyn päästämättä pienintäkään vaikerrusta. Teurastettaessa se kaadetaan kumoon ja puukko pistetään sydämen seutuville: äänetönnä nousee poro ylös ja seisoo pystyssä niiden 4 à 5 minuutin ajan jolloin sen veri valuu erityiseen astiaan. Sitte alkaa eläin horjua ja noin minuutin kuluttua vetää viimeisen henkäyksensä yhtä äänetönnä kuin ikänsä oli ollut.
Alinomaa on poro ylen mietiskelevän näköinen, kuulinpa miltei tuntevani sen katseessa samallaisen ilmeen kuin eräillä oppineilla vanhoilla herroilla, joiden aikoinaan olin nähnyt yksinään ja ajatuksiinsa vaipuneina vaeltelevan Helsingin kaduilla. Jos olisi porolla silmälasit päässään, olisi se itseoikeutettu maalaiselämien kiertäväksi koulumestariksi: köyhä, vaitelias ja nöyrä ja yhtä hyvin tottunut suuren maailman tapoihin kuin kukaan kansalasten kiertelevistä ensimäisistä opettajista entisaikoina.
Ylen ymmärtämättömästi ja luonnottomasti käyttäytyy poro, kun se pulkan eteen valjastettuna sattuu pelästymään väliin vallan mitättömästä syystä. Silloin se ihan yht’äkkiä heittäikse rajusti syrjään, lekkuu ja potkii jaloillaan lähintä pulkkaa ja näyttää olevan kokonaan pois suunniltaan aivan kuin jokin hajamielinen oppinut herra, joka on sattunut eksymään maailman humuun.
Omistajaansa poro ei voine koskaan perehtyä niin hyvin kuin muut kotieläimet. Näyttää siltä kuin ei se edes omaa nimeään kuulisi, jos se näet sattumalta olisi onnistunut sellaisen saamaan. Poron kauppa-arvo riippuu sen tavasta tai taituruudesta juosta suoraan. — »Suoran poron» nimitys on korkein arvolause mikä voidaan antaa tälle peräpohjolan välttämättömän tarpeelliselle, kärsivälliselle, nopeakulkuiselle eläimelle, joka täällä poistaa suunnilleen saman puutteen kuin aasi etelämaissa.
Niinkuin tunnettua pudottaa poro joka kevät pois sarvensa. Ne ovat väliin vallan kauniita ja suuria, vaan vaikka niitä meikäläiset käyttävätkin jonkillaisina eteis- tai huonekoristeina, ei niitä täällä useinkaan viitsitä panna edes säilöön. Tuhansittain lahoo niitä autioilla kummuilla ja tuntureilla. Uskomattoman lyhyessä ajassa, noin kolmessa kuukaudessa, ovat uudet sarvet saaneet jo tavallisen asianmukaisen kokonsa. Sarvillaan poro kaapii poronjäkälää peittävän lumen. Ylen harvoin käyttää se niitä hyökkäysaseina ihmistä vastaan.
Pulkkaan ja poroon ei ole helppoa täydellisesti perehtyä ellei jo pienestä pitäen ole tuossa pikku kelkassa kasvanut ja eläimen omituisuuksiin tottunut. Mutta tottunutpa taitaakin tuolla vikkelällä eläimellä tehdä mitä rohkeimpia temppuja, mitkä reippaudellaan ja raikkaudellaan voivat kilpailla minkä talviurheilulajin kanssa tahansa ja saattaa koko urheilijamaailman hämmästymään.
Niinpä näin kerran erään tiheän metsän halki vaeltaessani, miten kaksi kasvavaa poikasta yht’äkkiä tulla huristi esiin pitkin kapeata, parahiksi huomattavaa polkua, joka lakkaamatta kiemurrellen pujottelihe puitten lomitse. Pojat seisoivat sauvoitta toistensa takana kumpikin suksillaan. Heitä veti poro ja se nelisessä kevyine taakkoineen huristi puitten keskitse ilman että nuo taitavat urheilijapoikaset olisivat vähääkään horjahdelleet varmasta, vapaasta asennostaan. Tuollaisessa urheilussa vaaditaan verratonta taituruutta pysyäkseen tasapainossa, mielenmalttia ja uskallusta, mikä siinä kohoo huippuunsa. Raittiimpia, ruusuisempia poskia ja joustavampia vartaloita kuin noiden kevyeisiin kesäpukuihin puettujen nuorukaisten lienee vaikea löytää. Yksinpä täällä poron ja suksien maassakin pidetään tätä tiheissä metsiköissä harjotettavaa urheilua reippauden huippuna.
Yhden miehen suksimista poron perässä jotenkin avonaisella ja suoralla tiellä pidetään täällä vaan pikku leikkinä, jota kyllä vanhempikin henkilö uskaltaisi yrittää.