5. LAPPALAISPERHEEN KODASSA.
Päätimme eräänä päivänä pistäytyä muutamassa lappalaiskodassa. Meille oli sanottu, että lähin sellainen oli tavattavissa Ruotsin puolella Muonionjokea, noin puolentoista tahi parin peninkulman päässä asunnostamme.
Määräpaikkaan mennessämme haimme Kolarin saarelta — se on muuan Suomen suurimpia jokisaaria ja noin 7 à 8 kilometrin pituinen — oppaaksemme erään tunnetun vanhemman tilanomistajan, kunnallislautakunnan puheenjohtajan. Hänen luonaan vaihetimme pikku rekemme seudulla käytettävään oivalliseen, pitkään reslarekeen, missä me turkkeihin ja vällyihin kääriintyneinä pitkällämme mukavasti maata mujotimme porontaljat allamme ja tyynyt päänaluksena. Pitkävartiset saappaat jaloissa ja paksut villakintaat ja poronnahkarukkaset käsissä olisimme kelvanneet miltei oikealle pohjoisnaparetkelle, puhumattakaan tuosta kahdeksan tuntia kestävästä käynnistä lappalaismetsissä.
Emme vielä olleet ehtineet kovinkaan kauvas Ruotsin puolelle ennenkuin tapasimme erään lappalaispoikasen, joka pehmoisen sointuvalla suomenkielellä ilmoitti meille, että se kota, jota me etsimme, oli jo edellisenä päivänä muutettu muualle kauvemmas, mutta että muuan toinen lappalaisperhe oli samana päivänä pystyttänyt kotansa Suomen puolelle Sadinkankaalle. Tähän paikkaan — se oli metsäistä kangasta — ei oppaamme asunnosta ollut kuin peninkulman matka. Pyörähdimme niinollen takaisin ja läksimme uudelle löytöretkelle, tällä kertaa oman maan rajojen sisäpuolella.
Lunta oli edellisenä päivänä runsaasti satanut. Niityillä ja metsiköissä, joiden yli ajoimme, ei näkynyt reenjälkiä ollenkaan, mutta kelpo hevosemme »Pekan» tunnontarkat kaviot eivät kertaakaan erehtyneet, vaan helposti löysivät lumenalaisen, kiinteän askeleen jäljen, niin kaita kuin se olikin.
Sadinkangasta lähetessämme näimme kaikkialla lumessa porolaumojen jälkiä. Nyt vei meidät »Pekka» vähän ylävämpään metsäseutuun, missä polku väliin oli niin kaita, että reki töintuskin sopi puiden lomitse solahtamaan.
Tuotatuonnempana metsässä näimme pienempiä pororyhmiä pureksimassa jäkälää, mutta kodasta emme jälkeäkään huomanneet, eikä edes sattunut silmiimme pieninkään sinne johtava polku.
Silloin hajaantuivat seuralaiseni metsään kotaa kurkistelemaan. Palattuaan piakkoin takaisin selittivät he huomaamiensa merkkien perusteella, mitkä minulle olivat käsittämättömiä, että meidän oli suunnattava kulkumme sinne ja sinne.
Reki vieri, tie lyheni. Kohtapa kuului kovaäänistä koiranhaukuntaa ja heti senperästä syöksähti esiin viisi kuusi porokoiraa — mustia ja ruskeita, »Musteja» ja »Oravia» ja mikä niiden kaikkien nimiä muistaakaan — ja siten kuuluvasti kodan lappalaisperheelle ilmaisivat, että vieraita oli tulossa.
Tuo vaatimaton erämaan asumus kohosi kartion muotoisena kinoksista honkien keskeltä. Ajoporoja oli sidottu kiinni honkien kupeisiin ja niistä toiset meidän lähestyessämme pahanpäiväisesti pelästyivät.
Kodan katossa olevasta aukosta sinkoili säkeniä ja ne niin somasti välkkyivät tummaa taustaa vasten. Kun perheenisä oli vetänyt syrjään ovena olevan, säkkikankaasta laaditun suojustimen, virtaili lämmintä, punertavaa tulenvaloa lumelle ja se loi tuohon kaikkeen jonkillaisen haaveellisen leiman.
Kun »Pekka» hyvällä ruokahalulla oli alkanut pureskella heiniään, astuimme kotaan. Kodan pohja oli noin pari jalkaa alempana kuin sen ympärillä oleva lumivaippainen maa. Tuon laudoista laaditun kodan keskellä, jonka seiniä tuki kahdeksan sisäänpäin nojallaan olevaa puuriukua, räiskyi nuotio ja tämän päällä riippuivat kattoaukkoon kiinnitetyt rautavitjat patoineen. Muitakin keittoastioita, muun muassa pari kahvipannua — nuo erämaiden sivistyksen valppaat vartijat — porisi hiiloksessa.
Nuotiotulen ympärillä istuskeli tahi loikoili yhdeksän henkilöä ja ne ottivat meidät tyynesti ja rauhallisesti vastaan, minkä jälkeen me istahdimme koivunvarvuille heidän pariinsa.
Lappalaisperheeseen — perhe oli niin sanottuja metsälappalaisia — kuului mies Fredrik Vilhelm Suiki, hänen vaimonsa, kolme tytärtä ja lisäksi poika, joka ei kuitenkaan silloin ollut kotona. Muut kodassa-olijat olivat kolarilaisia niinkuin mekin. Mitä pukuihin tuli olimme me poronnahkakallokkainemme ja kintainamme ulkoasultamme yhtä lappalaisen näköisiä kuin isäntä itse. Emäntä ja lapset muistuttivat ainoastaan kultasormuksiensa kautta sitä heimoa, johon kuuluivat. Tämä kansahan, niinkuin tunnettua, rakastaa kaikkea loistavaa ja väririkasta.
Lappalaisten parrankasvua on ivailtu! Mutta ainakin Suikilla oli komea, melkein musta täysparta ja ylen paljon hän muistuttikin jotain campagnalla kävelevää roomalaista paimenta. Kun minä häntä — lappalaiskansan edustajaa — imartelin upean partansa vuoksi, niin hän hymyili ja sanoi, ettei hänen partansa ollut mitään siihen kahden jalan pituiseen partaan verraten, jonka hän oli nähnyt muutamalla todellisella tunturilappalaisella. Joka aamu oli tämä huolellisesti sukinut ja palmikoinut tuon kalliin, miehisen koristuksensa. Sitte oli hän käärinyt partapalmikkonsa kokoon ja pistänyt sen povelleen nuttunsa alle. Joka tapauksessa on huono parrankasvu lappalaisille ominaista.
Vaikka olivatkin oikeita lappalaisia, olivat perheen kaikki jäsenet kuitenkin tavallisen kookaskasvuisia ja heidän kasvonpiirteensä olivat miltei kauniit. Keskenään puhuivat he taipuisata, sointuvan kaunista äidinkieltään, mutta meidän kanssamme suomea, jota pikku tytötkin ihan rennosti tarattelivat. — Keskustelun kestäessä pyysin Suikin lukemaan alun »Isä meidästä» lapinkielellä. Hymyillen lausua lasketteli hän sanotusta rukouksesta lapinkielisen käännöksen ja lisäsi: »Suunnilleen tähän tapaan pitäisi sen kuulua. — Me emme saa lukea katekismusta lapin kielellä, vaan on se rippikoulussa luettava suomeksi.»
Nuo sanat masentivat mieleni koko sen tunnin ajaksi, minkä vielä vierailimme lappalaisperheen luona. Tietenkin oli Suikin sanoissa joko sitte tietämättömyydestä tahi väärinkäsityksestä johtunutta liioittelua, sillä niille Lapin papeille, jotka lapinkieltä taitavat, on hallitus vakuuttanut palkankorotuksen, tosin niin niukan, ettei se juuri pienien pappilatulojen ohella Lapissa — jossa elämä muutenkin on ylen kallista — erityisemmin ylimääräisiin kieliopintoihin houkuttele. Kyllähän lappalaiset vallan hyvin suomeakin ymmärtävät, mutta onhan heillekin — ja heillähän on niin vähän millä saattavat lämmittää sydäntään — äidinkielensä kallis ja armas.
Lappalaiset eivät ole menneet pilalle liiasta hellittelystä eivätkä heitä kohtaan osotetusta ystävällisyydestä. Senvuoksipa minä, niin sanoakseni, hämmästyin saadessani sanottuna päivänä käsiini lapinkielisen almanakan. Se ei tietystikään ollut painettu Suomessa, vaan Tukholmassa. Auringon nousu ja lasku oli siihen merkitty Haaparannan horisontin mukaan, mikä on sama kuin Tornion. Ulkoasu oli samallainen kuin meidän halpahintaisten almanakkaimme.
Lienee tässä paikallaan palauttaa mieliin, että yö Torniossa vuoden pisimpänä päivänä kestää ainoastaan 26 minuuttia eli kello 11.24—11.50 illalla. Vuoden lyhimmät päivät (jouluk. 21—23) ovat ainoastaan tunnin ja 20 minuutin pituisia eli kello 10—11.20 aamupäivällä.
Tuosta pikku kirjasta voimme saada ensimäisen valmistavan opetuksenkin lapinkielessä. Siinä on näet huomattavampain pyhäpäiväin nimet ja otsakkeet saarnojen teksteihin kautta vuoden. Niinpä on tuon Ruotsissa painetun almanakan mukaan laskiaissunnuntai lapiksi: Fasto ailek (ailek — sunnuntai); palmusunnuntai: Palm ailek; pääsiäispäivä: Pjässa peive; rukoussunnuntai: Råkkåles ailek, mutta rukouspäivä Böns peive. Helluntaipäivän nimenä on Pingelis peive ja joulupäivän Joulu peive j.n.e.
Saarnatekstien otsakkeista tajuaa suomalaisen korva helposti esim. seuraavat: »Christus åppeta Tempelesne»; »Christus åppeta råkkolet»; »Häja pir Kanasne», (Häät Kanaassa); »Jesus ulkos hweijete akt perkeleb» (Jesus ajaa ulos kahdeksan perkelettä) j.n.e. Ruotsalainen taas käsittää helposti sanat »Falskes profetai pir» (Vääristä profeetoista); »Skattepedniken pir» (Verorahasta) ja muutamia muitakin ruotsista lainattuja lauseparsia. Niinkuin tunnettua on lapinkieli itsenäistä, vaikkakin suomensukuista kieltä.
Mutta palatkaamme takaisin lappalaiskotaan. Meidän sinne tullessamme ryypittiin kodassa paraikaa suolalla sekoitettua kahvia, tuota peräpohjolan tunnettua herkkua. Meille keitettiin kuitenkin heti uusi pannuihinne suolatonta, mutta sen sijaan pistettiin höyryäviin kuppeihimme muuatta Lapin mieliruokaa: pieniksi palasiksi silvottua poronjuustoa, jonka väkevä maku ja tympäisevä haju saivat aikaan sen ettei sekoitukseen tottumaton voinut sitä juoda. Kun siitä ystävällisesti huomautin, ymmärrettiin minua yhtä hyvin kuin missä hienossa kodissa tahansa ja minulle tarjottiin heti toinen kupillinen hyvää sekoittamatonta kahvia, ja se maistuikin erinomaisen maukkaalta.
Lappalainen isäntämme tuntui olevan varakas mies, mutta hän ei halunnut vaihtaa erämaan ja kodan vapaata elämää salvetun tuvan ahtaisiin olotiloihin. Pienempien vilustumisten ei sanota lappalaisia vaivaavan, nuhan ei koskaan, ylen harvoin yskän, mitä ei tarvitse ihmetelläkään, kun näet nuotio, joka aamusta iltaan palaen levittää kuumuutta ja tukehuttavaa savua ympärilleen, sammuu yöksi, olipa sitte pakkanen miten pureva tahansa. Yöksikään ei peitetä kodan laajaa kattoaukkoa. Siitä me näimme tähtien säkenöivän tuona koleana iltana ja ympärillä olevien kuusten tummien latvojen ylenevän kohti korkeuksia — mahdollisimman jylhä ja kylmä erämaankuva. Tuollaiseen ympäristöön liittyi niin omituisena lapsellisen pehmoisa kaiku lappalaisperheen keskinäisestä ystävällisestä puhelusta omalla äidinkielellään.
Kun me viimeinkin läksimme kodasta ja sen asukkaat olivat saattaneet meitä ulos lausuakseen meille vielä kerran jäähyväistervehdyksensä — emäntäkullalla piippu hampaissaan, niinkuin monella suomalaisella mummollakin täällä pohjolassa — hiveli sydäntäni myötätuntoisuus, miltei jonkinlainen kateus, erotessani erämaan tyytyväisen kotilieden äärestä.
Matkamme kulki nyt askel askeleelta pitkin Sadinkankaan kapeita polkuja, sitte halki syvälumisten kenttien ja lopuksi Kolarinsaaren halki vievää maantietä myöten. Siellä, oppaamme kotona nimittäin, vastaanotettiin meidät sydämellisesti ja komeasti meitä kestittiinkin: tarjoiltiin kahvia ja kelpo illallinen, johon kuului muun muassa auringossa kuivatusta poronlihasta valmistettua muhennosta.
Vaatimattomassa isännässämme tapasimme tuttavan, jota mielellään jälestäpäinkin muistelee. Samoinkuin hän ilman mitään kouluopetusta — Kolari sai ylen myöhään kansakoulunsa — oli opetellut lukemaan ja kirjoittamaan, samoin oli hän myöhemmin karttojen ja kirjojen avulla saanut Suomen maantieteestä niin elävän ja monipuolisen tuntemuksen, että minä luulin hänen laajemmalti maamme eteläosissa matkustelleen. Yhtäläiset tiedot näytti hän omaavan vieraista maista ja muista maanosista. Huomasi helposti, että hän oli tarkoin tutkinut sen mitä oli lukenut ja säilyttänyt siitä parhaat kohdat muistissaan. Hänellä oli mainio pää ja sattuvan terävä arvostelukyky. Valituin, ytimekkäin sanoin kuvaili hän Oulunläänin entisiä hallitusmiehiä, joista toimekas ja väsymätön G. von Alfthan muutamin puolueettomin piirtein esiintyi kuulijalle mitä kirkkaimmassa, kauneimmassa valossa. — Runebergistä, Lönnrotista ja Snellmanista puheli hän kuin vanhoista tutuista, vaikkei ollutkaan koskaan niitä nähnyt, ja kuvaili sattuvin sanoin — sellaisia, joita ei muiden ole kuullut käyttävän — mitä kukin heistä on maansa hyväksi tehnyt. Snellmanista, jonka suomenkielisinä käännöksinä julaistut kirjoitukset hän yksityiskohtiaan myöten tunsi, hän sanoi vakavana ja miettiväisesti: »Hän oli Suomen sydän.»
Onnellisia ne isänmaan pojat, joiden muisto etäällä erämaissakin elää kansan vastavalveutuvassa sydämessä.