6. YSTÄVÄNI "PEKKA RIEPU" JA JÄÄHYVÄISET SILLE JA LAPINMAALLE.
Ensimäisellä kesämatkallani Tornioon tein tuttavuutta kolarilaisen ystäväni nuoren hevosen »Pekan» kanssa, joka oli hänen ilonsa ja ylpeytensä. Se tunsi isäntänsä askelten äänen, kävelipä tämä miten hiljaa hyvänsä, ja päästi hänet nähdessään kuuluvan iloisen hirnunnan. Minuun loi hän vaan vieraan välinpitämättömän katseen.
Pekka oli kotoisin Kokkolasta. Kokkolan kuuluilta hevosmarkkinoilta oli isäntänsä itselleen valinnut tuon keskikokoisen, ruskean, vilkkaan ja reippaan ruunan. Sen pitkä, kiharainen, pikimusta harja komeasti aaltoili, kun se pulskaa voimakasta säkäänsä liikuttelu Mustia olivat sen ilmeikkäät, ylväät, palavat silmätkin.
Kolarissa tuli Pekasta kaikkein jakamaton suosikki. Ja näytti siltä että hän ennen pitkää katsoi kuuluvansa taloon yhtä oikeutettuna jäsenenä kuin kuka talonväestä tahansa. Senpävuoksi Pekasta piakkoin tulikin itsepäinen ja tottelematon velikulta. Kun hänen isäntänsä kerran ajoi takaa erästä salakuljettajaa, pääsi otus isännältä karkuun Pekan niskoittelun takia.
Verekseltään sai hän tiukanlaisen selkäsaunan. Ensimäisestä piiskaniskusta tuo jalo eläin värähti. Sitte se seisoi vavisten, mutta hiljaa. Vielä napsahti ruoska muutaman kerran.
Silloin käänsi Pekka päänsä isäntäänsä kohti ja katseli häntä kyyneltynein, surumielisin silmin niin sydämellisen luottavaisesti, että tämä antoi kohottamansa piiskan vaipua alas ja käski rengin viemään Pekan talliin.
Mitä Pekka-rukka siellä pitkän yön ajan mietiskeli, sitähän ei kukaan voi tietää, mutta joka tapauksessa näytti tuo kunnon eläin jotain miettineeltä. Eipä isännän itsensäkään silmiin uni sinä yönä herunut myötätuntoisuudesta hevoskultaansa kohtaan — jonka hän nyt ajatuksissaan risti »Pekka rievuksi». Näytti siltä kuin olisi Pekka ollut tuohon nimeen tyytyväinen, milteipä ylpeäkin siitä. Kuultuaan vaan nuo sanat se mielellään totteli. Siitä hetkestä lähtien oli taas kaikki ennallaan noiden kahden ystävyksen kesken.
Silloinkun Pekka riepu veti meitä Torniosta Kolariin ei se ollut ihan terve. Se oli kahden ajattelemattoman nuoren miehen hillittömästä ajosta niin lopen rasittunut, että se tarvitsi mitä huolellisinta hoitoa ennenkuin alkoi jälleen toipua. Jokin arempi sisäelin oli saanut parantumattoman vamman, vaikkakin tuon nuoren, väkevän, tulisen eläimen voimat näyttivät vähitellen palaavan.
Pitkän matkamme varrella vietti Pekka majataloissa hyviä päiviä, eikä siitäkään paljon välitetty että hän väliin päivänpaisteessa vähäsen laiskottelikin. Kun jokin pieni ylämäki katkaisi tasaiset taipaleet, nousin minä astumaan ja siinä kävellessäni nyhdin ruohoisista tiepuolista muutaman tukun tuoretta heinää, jota Pekka mielellään välipalakseen pureskeli. Mutta kun minä kerran muutamassa pienen pienessä mäessä jäinkin rattaille, pysähtyi Pekka ja katsahti kysyvästi minuun, vaan isäntänsä sävyisät sanat: »No Pekka riepu!» saivat sen taas kulkemaan edelleen.
Tuo kaikki meitä huvitti ja me koettelimme pian uudelleen Pekkaa. Se toisti temppunsa, mutta kun minä puukko kädessä laskeusin maahan, käveli se suoraapäätä mäkeä ylös, pysähtyi sen päälle ja katsahti taakseen siltä varalta että minulla ehkä olisi veres ruohotukku kourassani. Tämä oli vaan tilapäinen alku meidän myöhempään oikeaan ystävyyteemme. Tosin hän ei vielä minua hirnahtaen tervehtinyt aamuisin talliin mennessäni, vaikka minä häntä säännöllisesti leipäpalasella kestitsin.
Eipä kestänyt kauvan, ennenkuin Pekka pääsi kylän muiden hevosten mukana kesälaitumelle äärettömän laajoille, aitaamattomille salomaille, jossa koko hevoslauma villinä leikitteli ja jossa niillä oli hupaista kuin poikasilla mäenlaskussa. Pekkaa me tuon ulkonaoleskelun toivoimme virkistävän. Virkistysmatka kesti kuitenkin kauvemmin kuin minun kesälomani. Senvuoksi en tavannut Pekkaa ennenkuin jouluna uudelleen Kolarissa käydessäni. Olimme kuitenkin rakennuttaneet hirsistä etehisen — »tampuorin» — sen talliin, sillä edellisenä talvena oli talli ollut ylen kylmä.
* * * * *
Uudelleen tavattaessa näytti Pekka unohtaneen entisen tilapäisen tuttavuutemme. Ruunaparka eleli nyt »kamariherrana» pikku asunnossaan, josta se kuitenkin pääsi joskus aamupäivällä pihalle jaloittelemaan ja lumessa piehtaroimaan. Se oli yhtä leikkisä ja iloinen kuin ennenkin. Pitemmillä ja rasittavammilla matkoilla ei sitä kuitenkaan enää uskallettu käyttää.
Pekkaparkaa muistaen ostin minä muutamia kiloja sokeria, tuota hevosten tunnettua herkkua. Ensin se sokeria tutkistellen haisteli, otti sen sitte suuhunsa ja hyvältäpä se näytti hänestä maistuvankin. Sokeri se teki Pekasta minulle ystävän. Joka kerta kun minä sittemmin kävin sitä katsomassa alkoi tuo vilkas eläin nuuskia nuttuni taskuja. Ja tuo kujeilu Pekkaa ylen paljon huvitti, sillä aina se sai jonkun sokeripalan saaliikseen. Koska Pekka oli herra kotonaan, naputin minä aina tullessani sen ovelle, tulostani ilmoittaakseni, ja sain vastaukseksi hilpeän hirnunnan. Eräänä päivänä kuulin jo ulos asti, miten kovasti se tömisteli kavioitaan tallissaan. Astuin sitte hiljaa etehiseen, mutta silloinpa olikin se veitikka hiljaa kuin hiiri. Poistuttuani hiljaa ulos kuului sen kamarista taas ryskettä. Se polki vimmatusti permantoa ja hirnahteli äänekkäästi ja hilpeästi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Etkö ymmärrä! Olenhan minä kotona!» Ja tavallista uteliaampana alkoi se tapansa mukaan etsiä sokeripaloja.
Pekka kävi vuorostaan vieraisilla. Kun se aikaisin joka aamu vietiin ulos, asettausi se heti rappujeni eteen odottamaan minua ja sokeripaloja, jotka hänen käsityksensä mukaan kuuluivat päiväjärjestykseen. Eikä renkikään saanut sitä houkutelluksi pois rappujen edustalta, ennenkuin minä olin tullut ulos. Useamman kerran tuli renki sisälle kysymään minulta, eikö minulla olisi aikaa tulla Pekkaa tervehtimään. Hän näet ei saanut sitä kastelluksi eikä harjatuksi, syystä että hevonen liikkumatonna ja ylpeänä seisoi rappujen edessä. Ulos tullessani se ei koskaan hirnahtanut, mutta katseli luottavaisesti minun silmiini. Vasta sitte kun meidän välimme olivat selvät alkoi se reippaasti juoksennella ympäri pihaa ja piehtaroida kinoksissa.
Eräänä harvinaisen kauniina aamuna, noin neljä eli viisi päivää ennenkuin saatoimme odottaa aurinkoa, päätimme lähteä Pekalla vähäsen ajelemaan. Kun sitä talutettiin tallista, niin se kaikesta päättäen älysi, mistä oli kysymys. Sen ryhti oli juhlallisempi ja reippaampi kuin milloinkaan ennen, mutta yhtäkaikki osotti se käsittämättömyyden merkkejä valjastettaessa. Ja hädintuskin me olimme ehtineet heittäytyä keveään rekeemme, toverini yhdeltä ja minä toiselta puolen, ennenkuin se lähti lentämään kuin tarujen taikahepo. Musta harja hulmusi siipien lailla hänen kaulallaan. Iloissaan siitä että sai meille vieläkin kerran näyttää, mihin kelpasi, sillä ei tahtonut olla aikaa kuunnella edes isäntänsä iloista huutoa: »So, Pekka riepu! Pekka riepu so!» Sen nuoruutta uhkuva ylväs pää sirotteli päällemme miljoonittain lumikristalleja sankan, kasvavan metsän huurteisista oksista, metsän, joka yleni kahden puolen kaitaa tietämme. Matka oli meille kaikille kolmelle yhtä hupaisaa.
Toisen kerran ajelimme Pekalla Muonionjoen suurelle kirkkosaarelle. Se sattui samana aamuna, jolloin päivä ensi kerran pilkisti päätään taivaanrannan takaa. Olen jo ennemmin lyhyesti maininnut siitä miten tuo älykäs hevonen vakavan tarkkaavaisena katseli silloista outoa näytelmää.
* * * * *
Pekan täytyi viimeinkin luopua isännästään, sillä tämä oli pakotettu hankkimaan itselleen terveen ja voimakkaan hevosen, joka kestäisi suuriakin rasituksia paremmin kuin tuo ystävärukkamme. Pekka tulisi erään vanhan, hiljaisen ja ystävällisen talonpojan haltuun, jonka talo oli Kolarin ja Tornion keskivaiheilla. Siitä oli nyt tuleva työhevonen ja sen tuli toimittaa pikku talon pienet ajot. Ja siihen sen voimat kyllä riittivät.
Viimeisen kerran matkustimme me kolme yhdessä silloin kun minun oli matkustaminen etelään päin. Pekka riepu oli tavallisuuden mukaan iloinen ja hilpeä, mutta meille muille oli matka kaikkea muuta kuin hupainen. Lyhemmillä matkoilla Pekka ei väsynyt, mutta tuolle kolmenkymmenen kilometrin taipaleelle valjastutimme me reen eteen kyytihevosen ja sidoimme Pekan marhaminnastaan reen perään. Tuo temppu tuntui hevosta ensin ihmetyttävän. Mutta pian oli siitä hupaista juosta ilman kuormaa ja huomatessaan, ettei isäntä hänen kujeistaan vähääkään välittänyt, alkoi se ihan itsepäisesti leikitellä.
Minulla oli päässäni suuri nahkavuorinen naapukkalakki, jonka keskellä iso nahkatupsu komeili. Siitä näytti Pekka olevan ylen huvitettu, sillä tuhkatiheään se tarttui siihen hiljaa ja varovasti huulillaan, mutta ei kuitenkaan saanut kiskotuksi päästä huolellisesti painettua lakkia. Sensijaan alkoi se ravistella tuota mukavaa nahkatupsua, vaan lakkasi leikistään heti kun oli huomannut, että isäntänsä häneen päin katsahti. Silloin se juoksi vallan kiltisti, niinkuin koulupoika, joka heitettyään toveriaan lumipallolla tahtoo tältä temppunsa salata. Toverini ei ollut millänsäkään, ja minä pudistelin väliin aikalailla päätäni. Silloinpa Pekka hetikohta alkoi kiivaasti lakkiani pudistella. Mutta ruunapa ei kertaakaan koko matkalla saanut kuulla tutunomaista varotushuutoa: »So, so, Pekka riepu!»
Viimeinkin ehdimme illanhämyssä siihen majataloon, josta Pekan uusi isäntä seuraavana aamuna tulisi hänet noutamaan. Siinä oli meidän erottava. Jätettyäni kievarin isännän talteen sokeripaketin, jonka sisältöä Pekan uusi isäntä saattaisi tälle tarjoilla, haihduttaakseen vähitellen Pekasta sen viime aikoina oppiman herkuttelutunteen, menin yksinäni talliin, missä himmeä lamppu valaisi pilttuissaan seisoskelevia hevosia.
Pekka minulle reippaasti hirnahti seistessään siinä runsaan ruokansa ääressä komeana ja tyytyväisenä. Hilpeänä kuin leikittelevä lapsi se tutki taskujani, joista kohta löysikin aikamoisen sokeriharkon. Mutta nyt tuntuikin minusta kovin työläältä tämä ennen niin hauska leikittely. Kiersin käsivarteni sen pehmoisen kaulan ympäri ja annoin sille sokeripalan kädestäni.
Silloin Pekka katsahti minuun äkisti ja ikäänkuin tutkivasti. Mitä lieneekin se katseessani nähnyt, sitä en tiedä, mutta hiljaa tarttui se tyhjään käteeni ja solutti sen varovasti suuhunsa. Lampunvalo heijasti sen kosteisiin, mustiin silmiin.
Sitte päästi se varovasti käteni irti. Minä hivelin sillä uskollisen hevosen kaulaa ja sanoin: »Hyvää yötä nyt, Pekka riepu!» Samassa riensin rekeen, jossa toverini jo vakavana minua odotteli.
Ja niin ajoimme aika kyytiä kohti Torniota.
Mutta tuona iltana ei keskustelu tahtonut luistaa. Sillä tiesimmehän, että ajatuksemme olivat kohdistuneet uskolliseen, viisaaseen, jaloon ja hilpeään kelpo ystäväämme. Häntä me emme enää milloinkaan näkisi.